Petteri. 49- v. patologisesti Kent’iä ja Lars Winnerbäckiä kuunteleva oman elämänsä kanssa todella sinut oleva enfp+ mies, joka orastavan keski-iän kynnyksellä on löytänyt itsensä syrjäytyneenä työelämästä ja sosiaalisista suhteista.
Kirjoittaa paljon, mutta valtavan huonosti.
Yllä olevasta huolimatta tämä rötväilyn vuosi 2019 ansaitsee loppuhuipennuksena kuvitetun ja dokumentoidun matkakertomuksen moottoripyörämatkasta Turusta Vladivostokiin. 13500+ kilometriä 37 päivän aikana moottoriteiden ja pöpeliköiden kautta ei tule olemaan matkablogi, vaan kertomus mopoilusta ja vähän muusta. Ennen kaikkea vähän muusta
Pakkaaminen on aika syvältä. Varsinkin jos yrittää pakata tavaroita lokakuun alkuun saakka ja ne kaikki pitäisi kuljettaa mopon päällä. Mä olen mielestäni onnistunut hyvin ottamaan mukaan vain kaiken todella tarpeellisen ja ylpeänä rupean lastaamaan tavaroita pyörän selkään, kunnes on pakko todeta, että tästä ei todellakaan tule yhtään mitään. Pyörä painaa tankattuna 280 kg, mies 100 kg ja tavaraa enemmän kuin Finskin platina antaa kantaa, eli ollaan 450 kg yläpuolella.. eli ei todellakaan mitään asiaa asvalttiteiden ulkopuolelle.
Mun piti lähteä reissuun kello neljäntoista aikoihin, mutta pakkaus-purkaus-pakkaus vie kellon lähelle viittä ja on todellakin pakko ja viimeinen mahdollinen aika lähteä liikkeelle. Kamat saadaan lopulta mukaan ja ero kolmekymmentävuotta sitten armeijan reppujen pakkauksekseen on ilmeinen – muuta kamaa on saman verran, mutta nykyisin alusvaatteita on kaksikymmentä paria, vaikka ennen pärjättiin sama aika kaksilla. Armeijareppu ei myöskään sisältänyt partaöljyä ja paria muuta asiaa, mutta olen kuitenkin vakuuttunut, että pienemmällä määrällä tavaraa ei voi selvitä edessä olevaa reissua.
Ok, ehkä kukaan ei tarvitse läppärin lisäksi padia,
paria-kolmea puhelinta ja muuta vastaavaa, mutta reitillä Turku – Moskova –
Astana – Ulan Bator – Vladivostok voi tapahtua kaikenlaista ja nyt on ainut
aika varautua siihen kaikkeen, joten näillä mennään.
Mä kerron myöhemmin miksi mä lähdin tälle reissulle ja mitä mä tältä haluan, mutta nyt mä vaan haluan lähteä ajamaan. Illaksi pitäisi päästä Lappeenrantaan, tavata muut matkalaiset, ja aamulla lähteä kohti Novgorodia, mikä on ensimmäinen yöpymispaikka.
Joskus mä ihmettelen, että miksi Turusta Helsinkiin on moottoritie. Mä oon todella iloinen, että se on olemassa. Tiellä on sen verran vähän liikennettä, että on ilo vaan päästellä pitkin tyhjiä kaistoja nopeusrajoituksista paljoa piittaamatta. Helsinki ohittuu, samoin muutama muu paikka ennen kuin hämärtää ihan kunnolla. Moottoritie loppuu Haminan jälkeen ja nousen Lappeenrannan rampille. Pyörä heilahtaa kurvissa, huomaan sen, mutta Lars Winnerbäckin soidessa kuulokkeissa en kiinnitä siihen mitään huomiota. Jälkikäteen voi sanoa – olisi pitänyt.
Ajan pitkin Lappeenrannan tietä. Kiroan pimeyttä, mutta olen kiitollinen laittomista led – valoista pyörässä, sillä ne todellakin valaisevat enemmän kuin Isä Aurinkoinen. Hirvivaarakyltit pelottavat, mutta Lappeenrantaan pitää päästä pian ja kello lähestyy yhtätoista.
Vasemmalla on todella kaunis usvainen järvi, josta pitäisi ottaa kuva, mutta ei vaan voi. Ei myöskään oikealla näkyvästä täysikuusta pellon päällä. Nyt vaan pitää ajaa. Kuu näkyy toisen kerran todella kauniisti ja herkistyneen mieleni lisäksi kylmän herkistämät sormeni päättävät painaa jarrua ja pysähdyn ottamaan kuvaa. Onneksi. Nousen pois pyörän päältä ja katson mopon vasenta reunaa ja epäusko valtaa mut – missä perkeleessä on toinen sivulaukku?
Tunne on täysin epätodellinen. Se ei voi puuttua. Mä olen sen pakannut ja kiinnittänyt pyörään ja nyt sitä ei ole siinä. Laukku on alumiininen arkku ja sen sisällä on kaikki mun vaatteet… kiroilen ääneen. Kovaa. Käännän pyörä ja lähden takaisin ja yritän järkeillä – laukut oli tankatessa Espoossa. Se tunne, kun mopo heilahti oli 30 km tästä… jospa siellä.. mikä on valtakunnallinen löytötavaranumero? Mistä saan uuden laukun ja kamat ja pääsen vielä reissuun… ajatuksia on monia ja yksikään niistä ei ole ilman voimasanoja.
Ajan pimeää Itä-suomalaista tietä ja kiroilen kun tihraan piennarta. Laukkua ei tietenkään näy. Tähänkö tää matka loppui, ennen kuin se edes alkoi… 30 km päästä saavun moottoritien risteykseen. Pyörä tien sivuun, kävelen alas ramppia, mutta totean, että tässä ei mitään järkeä… takaisin pyörälle, alas tielle, eka exit ylös ja takaisin samaa tietä kuin tunti sitten. Tunnelin jälkeen näkyy sama ramppi, mistä nousin ylös ja tien vieressä on musta möntti, joka on on mun sivulaukku… tunne on ristiriitainen. Ilosta voi kirkua kypärän sisällä aika kovaa ja samalla ajatella, että oliko tää Jumalan/Jumalten viesti, että käänny takaisin vielä kun voit… viestin kuuntelu ei kuulu mun suunnitelmaan, vaan pyörä tien viereen ja katsomaan, mitä laukulle on käynyt.
Mä oon ajanut näiden laukkujen kanssa yli 45000 km ja mielestäni osaan kiinnittää ne aika hyvin. Jostain syystä kiinnitys on vain pettänyt, mutta korjaustoimeksi kelpaa kantapäälläpotkiminen ja saan alumiiniraudan suoraksi ja laukun pyörään kiinni. Lappeenranta ei ole mielessäni Mäntsälää enempää ja päätän jäädä Haminaan yöksi. Lopulta huone löytyy hotelli Leikarista. Tämä ei ole onneksi hotelliblogi, joten en kirjoita siitä enempää, mutta olen kiitollinen, että en joudu yöpymään ulkona.
Respan yövuoronainen kuuntelee kertomustani ja kun hän kuulee, että olen menossa Vladivostokiin, niin saan spontaanin ”oletko hullu?” – kommentin. Hän kysyy myös sitä, että tulenko takaisin samaa reittiä? Kysyn miksi, ja hän sanoo, että haluaa nähdä onko tuo (kaunis) hymy hyytynyt siihen mennessä… mä kiitän ja totean, että nyt on aika mennä nukkumaan. Aamulähtö viivästyy ja lähden liikkeelle vasta kun siltä tuntuu.
Kello soi kahdeksan jälkeen. Eilisen jäljiltä tunne on kuin Lasse Virenillä kaatumisen jälkeen. Mä voitin. Sittenkin. Nyt vaan pitää todeta päivänvalossa, että onko ne laukut siinä kunnossa, että niillä voi lähteä liikkeelle. Käyn hotellin naapurissa olevassa aseliikkeessä kysymässä poraa lainaksi, mutta totean, että mä saan todennäköisesti poralla enemmän tuhoa aikaan kuin parannusta laukkujen nykytilaan, eli näillä nyt vaan liikkeelle.
Rajanylitys Vaalimaalla menee kuten aina ennenkin. Mopolla kiilataan Venäjän puolella jonon ohitse ja odotetaan rajavartijaa, joka viittoo kohti passitarkastusta. Mopolla kiilailu toimii hyvin losseilla, laivoilla ja rajoilla – jollet kiilaa, niin rajavartijat huutavat ”davai, davai”, joten pakko siinä on mennä vaikka oman maan maamiehet katsovat suht’ pahasti.
Venäjän rajasta voisi kirjoittaa kirjan. Se ei olisi manuaali miten kaikki toimii, sillä säännöt muuttuvat koko ajan. Viime kerralla (kuusi viikkoa sitten kun ajoin mopolla Itä-karjalassa) esitäytetty tullilomake oli kova juttu. Nyt se ei kelpaa, vaan pitää täyttää lomake käsin kynällä. Lääkärin käsiala on perinnöllistä. Mä en saa edes omasta tekstistäni selvää eikä saa myöskään tulliviranomainenkaan, mutta silti lomake kelpaa koneella täytettyä paremmin. Tullitarkastus on ohitse viidessätoista sekunnissa kun kaveri kuulee mihin mulla on matka. Mun olisi varmaan hyvä oppia mitä hullu on venäjäksi, sillä olen varma, että sitä mulle sanotaan. Puomi nousee ja tunnin raja rupeama on ohitse. Liikkeelle. Davai.
Karjalan kannas on kaunis. Mä olen liikkunut siellä sen verran, että paikat alkaa olla tuttuja. Ajan Viipurin ohitse ja kuvaan linnan tornin. Mä en ikinä enää aio mennä sinne. Tänä kesänä olin mopolla Karjalassa ja Viipurissa ollessani päätin mennä käymään linnassa. Linnan museo on todella hieno ja jos osaisi venäjää, niin siitä saisi paljon irti. Nyt ei. Ainoa käännetty osuus oli museon näyttely Suomalainen Viipuri. Kaikki muu oli venäjää ja käännöstekstejä oli ruotsiksi satan’s lite… joka tapauksessa päätin käydä linnan tornissa. Torni on 48 m korkea ja toisin kuin Turun linnan tornit, niin se on keskeltä auki. Juurelta näkyy katto. Tornin reunoja kiertävät venäläiset rautaportaat, joiden kaide on polvien yläpuolella. Niukasti. Korkeapaikkakammoiselle juuri se oikea juttu. Sama kaide kuulemma jatkuu myös tornin ulkopuolella. Jäi menemättä. Katsoin ulos ja olisin kontannut portaat alas jos olisin kehdannut… mä luulen tietäväni nykyisin, miten venäjäksi ilkutaan ”tsuhna ryömii”. Onneksi alhaalla sai vodkaa.
Nyt Viipuri jää taakse ja reitti vie kohti Pietaria. Tiet loistavassa kunnossa ja nopeus pyörii 120 km paremmalla puolella kunnes se pysähtyy. Lopullisesti ja peruuttamattomasti. Jos joku haluaa ehdottaa mulle joskus, että lähdetäänkö ajamaan Pietarin kehätietä perjantai ruuhkassa, niin mä voin todeta, että Njet. Tie itsessään on upea. Kulkee korkealla, siltoja, futis stadioni, laivoja kunnes liikkuminen loppuu kuin seinään Moskovan moottoritien rampilla. Mä käytän tässä yhteydessä sanaa moottoritie kovin kevyesti – ehkä se on siirtymätie, mutta olo on kuin Saksan armeijaryhmällä Leningradin edessä. Mihinkään ei pääse. Ei vaikka haluaisi. Mä tuun kirjoittamaan lisää venäläisestä liikennekulttuurista. Aika usein se on ihan perseestä. Kiilataan. Kiihdytetään. Jarrutetaan ja sama uusiksi, mutta yksi asia on todella hienoa. Jonossa autot ajetaan sivuun, että mopolle tulee oma tie autojen väliin. Ajan rekkojen ja autojen välissä 50 km näin. Välillä vähän pelottaa normaalia enemmän, mutta pääsääntöisesti liikun koko ajan kunnes tulee yksi ”vähän enemmän läheltä piti kuin tarpeeksi -tilanne”. Joku urpo-ryssä on kiihdyttänyt autonsa all time high nopeuteen ja päättää kiilata kolmen metrin turvaväliini ainoastaan iskeäkseen jarrunsa lukkoon… tämä voi tulla yllätyksenä, mutta kahdella pyörällä jarruttaminen on aika paljon haastavampaa kuin neljällä. Auto ei kaadu kovin helposti, mutta täyteen lastattu pyörä kyllä. Jarrupaloista kuluu puolet. Pyörä muuttuu neliöksi, mutta pysähtyy kuin pysähtyykin ennen puskuria. Kiroan, huudan, tööttään ja vilkutan valoja. Vastauksena todennäköisesti nitshevoo tai vastaavaa… perkeleen ryssä.. ollaan perimmäisten asioiden kanssa tekemisissä. Mulla todella paljon venäläisiä hyviä ystäviä ja en hyväksy ryssittelyä missään muodossa, mutta kollektiivina (autoilijat) ryssittely on perusteltua. Väinö oli noin viisi ja me mentiin Karibiaan uimaan. Pukuhuoneessa lemusi ja pian sieltä kuului pienen pojan kimeä ääni – ”isi, täällä haisee ryssä”… annoin tukkapöllyä ja laitoin samalla vitosen pojan kouraan… hyvin opittu.
Venäjällä ajaessa on tullut opittua, että venäläinen kilometri on eri kuin suomalainen kilometri. Venäläinen kilometri ei nimittäin välttämättä aina vähene. Välillä se jopa kasvaa ajaessa. Novgorodiin voi olla jossain vaiheessa 130 km ja seuravaksi kilometrejä jäljellä on 153. Lopulta sinne kuitenkin päästään ja pihalla on odottamassa kuusi BMW’tä ja yksi japanilaispyörä. Vihdoinkin. Mä en tiedä mitä Wikipedia sanoo Novgorodista muuta kuin, että sen että katujen pinnoitteet on tehty huonosta asvaltista ja kuoppien määrä on Venäjän suurin ja jotenkin mä en edes aio selvittää sitä loppua. Olen vaan iloinen, että olen perillä. Hiukan ruokaa ja aamulla lähtö nach Moskau. Takana yli 900 km kahden päivän aikana. Noin 13 000 enää edessä.
Aamuherätys kello seitsemän tuntui yllättävän hyvältä jos
mikään herätys viikonloppuna ennen yhdeksää voi ylipäätään tuntua hyvältä. Kamat
päälle, aamiaiselle ja kolonna liikkeelle. Lauantaiaamuajelussa on se hyvä
puoli, että tiet ovat pääsääntöisesti tyhjempiä kuin perjantairuuhka-aikana, ja
liikumme salamasotamaisella nopeudella kohti Moskovaa. Mä en yleensä tykkää
ajaa letkassa, mutta kieltämättä kahdeksan pyörän muodostelmassa on jotain
hienoa. Varsinkin kun välimatkat lopulta valahtavat niin pitkiksi, että välillä
kaverin näkee ja välillä taas ei. Ihan sama, ajaminen on vaan niin siistiä.
Tankkauksen ja huoltoasemakahvin jälkeen (joka ensin oli automaatista
tullessa kaakaota… voisi tietenkin opetella kyrilliset aakkoset ennen
matkailua, just saying…) saavumme lounaspaikkaan eli tienvarsikahvilaan.
Ohjelmassa on venäläisen naisen täysvauhdilla pakitus porsche cayennen
etusäleikköön. Edes youtubessa ei näe mitään vastaavaa. Autot jäävät keskelle
parkkipaikkaa ja kukaan ei liiku mihinkään. Varttiin. Mä totean, että nyt on
hyvä skipata lounas ja ajaa nopeasti moskovaan, sillä mä tartten venäjän sim
-kortiin dataa. Kyrillisten aakkosten lisäksi olisi hyvä osata myös venäjää,
sillä millään muulla tää ei oikein pärjää. Heinäkuussa sain dataa ostettua
Petroskoissa seuraavasti: menin operaattorin kauppaan, näytin puhelinta ja
sanoin data njet. Sitten näytin ruplia ja sanoin, data da ja se toimi – myyjä,
jonka kanssa meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä kuin google translator tajusi
mitä haluan ja puhelimeen saatiin dataa. Mä toivoin, että samaa ei tarvitsi
toistaa tällä kertaa vaan löytäisin englantia puhuvan myyjän, mutta se jää nähtäväksi.
Venäjällä on todella paljon bensa-asemia. Jos jossain on
yksi, niin vieressä on taatusti kolme-neljä muutakin. Sen lisäksi on myös
pitkiä pätkiä, jossa ei ole yhtään asemaa. Mopo tarvitsee bensaa liikkuakseen. Pyörässä
on 31 litran tankki ja se kestää aika pitkälle jos ajaa nätisti. Jos ajaa kovaa
tullitiellä, niin bensa loppuu aikapaljon nopeammin kuin normaalissa ajossa. Liian
usein tankkaaminen on amatöörien puuhaa. Paljon hienompaa on ajaa tankki täysin
loppuun, pelätä perkeleesti, että löpö loppuu kesken matkan ja miettiä sitten
miten tilata venäjäksi hinaus / bensaa / apua tai ihan mitä vaan… se tunne kun
bensavalo on palanut pidempään kuin tuli tuntemattoman sotilaan haudalla ja
yhtään huoltoasemaa ei ole näköpiirissä ja Moskovaan on tovi matkaa on
priceless. Lentokentän jälkeen löytyy asema ja tankki imaisee 30,2 litraa. Hienoa.
Päätän myös täyttää mukana olevan kahden litran varakanisterin. Tämä osoittautuu
oikeaksi ratkaisuksi päivää myöhemmin, mutta siitä kohta. Huoltoaseman bensamikko
on uzbekki. Hän katsoo epäuskoisena mun suomen lippua ja kysyy ”Finladia?”.
vastaan Da. Katsoo takaboksissa olevaa tarraa ja kysyy ”Vladivostok?”. Sujuva venäjäntaitoni
antaa saman vastauksen ”Da”.. Kaveri pyörittää päätään ja huokaa… mä ihmettelen,
sillä miksi kaikki tuntuvat antaman saman vastauksen, kun kuulevat
määränpäästä. Ihme…
Moskovassa ajaminen on mielenkiintoista. Jos moottoritiellä
kiilataan, niin se tapahtuu Moskovassa kertoimien kera. Sateessa ajellessa
pyörä lastattuna se on oikeasti upeeta. Hämmentävää on kuitenkin se, että
navigaattori neuvoo mut hotellin pihalle ilman ongelmia. Voi tietenkin miettiä
miksi hotelli on 450 metriä punaiselta torilta Arbatin vieressä. Se ei ole mopoystävällisintä
seutua, mutta onneksi hotellin pihalla on perivenäläinen vartija, joka saa sietämättömän
slaagin kun ajan pyörän oven eteen ja ryhdyn purkamaan laukkuja pyörästä. Kaikki
kamat on pakko ottaa sisään, sillä hotellin pihalla on kolme baaria ja
mahdollisuus sille, että laukuista lähtee kamat matkaan on ilmeinen, joten
muulimainen kantosuoritus toiseen kerrokseen on sopiva iltatreeni.
Saan puhelimeen dataa englanniksi ja lähden kohti Kremliä ja Punaista toria. Vladimir on kotona (ei kutsu kylään), Punainen tori on suljettu konserttien takia ja alueella on loputon määrä ihmisiä. Mä oikeesti tykkään Moskovasta. Siinä on jotain sellaista, mitä on vaikea sanoin kuvata. Se on ruma, mutta todella kaunis. Luotaan poistyöntävä, mutta magneetti. Ihmiset ovat töykeitä ja sitten taas ne eivät ole. Viimeksi täällä toukokuussa ja nyt taas tietenkin samoilla paikoilla kuin silloin… gum tavaratalo on siistimpi kuin turun Stockmann ja sen takana oleva kävelykatu on blingblingattu jäätävän hienoksi. Jos itäsaksalaisilla on Ostalgiansa, niin Venäjällä on useita eri ketjuja, jotka tarjoavat sovjet-hengessä kalustetuissa ravintoloissa perinneruokaa. Ihan ehdottomia paikkoja. Salaattina on ”salaattia, jossa silliä alla”. Toisena alkupalana ”silliä perunoiden päällä”. Pääruokana jotain, jossa silliä vieressä. Mä ehkä pidän sillistä ja syön sitä aina kun vaan voin. Ja mä voin. Tälä ketjulla on valikoimassa itsetehtyä hunajaolutta. Kuullostaa karmeelta. Maistuu hirveeltä, mutta siihen jää koukkuun. Paitsi tällä kertaa, kun täytyy ajaa. Mä vilpittömästi suosittelen noita paikkoja. Mä en usko, että suomessa menestyisi seitkytluvun ravintola plyyssisohvilla ja kuviotapeteilla – menu’ssa olisi tillilihaa ja kotletteja sekä solmiopakko – mutta täällä se vaan toimii. Lopulta on aika lähteä hotellille. Kävelen ja kiroilen, sillä sataa ihan kunnolla.
Joskus mä mietin, että jos käyttäisin muistikapasiteettini johonkin hyödylliseen, eikä esimerkiksi KOM-teatterin vanhojen biisien sanojen ulkoamuistamiseen, niin todennäköisyys sille, että saavuttaisin jotain järkevää olisi kohtuullinen. However, tällä kertaa biisien sanojen osaamisesta on hyötyä, sillä päivän ajokohde Spassk ei ole mitenkään tuntematon, vaan tuttu partisaanimarssista… Spassk ei kuitenkaan ole mikään metropoli 8000 asukkaansa kanssa 500 km Moskovasta kaakkoon, mutta sinne on tarkoitus lähteä. Mä en aja tänään porukan mukana, sillä mä haluan (tartten) unta ja ajatus lähteä ajamaan kello kahdeksalta on vastenmielinen. Päätös on hyvä, sillä aamusta sataa ja Foreca lupaa ja vannoo, että kello 10 sade on ohitse, joten mä jään nukkumaan muiden lähtiessä liikkeelle.
Foreca pitää hyvin kutinsa ja kello 10 sade on loppu. Mä oon levittänyt kamani ympäri huonetta, sillä vienosta venäläisen rekkakuskin hajusta huolimatta olisin voinut samaistua natiiveihin, mutta halusin kuitenkin pukeutua Moskovassa puhtaisiin vaatteisiin. Nyt aamulla kamat ovat kuin Pripjatista kiireesti lähteneiden jäljiltä ja yritän survoa niitä kiireellä laukkuihin. Onnistun, kunnes tajuan, että navigaatorin kiinnitys järjestelmähässäkkä ei ole kiinni navigaattorissa ja sitä ei löydy mistään. Prkl. Moskovasta ulospääsy ilman navigaattoria ei tule onnistumaan, ainakaan sujuvasti, ja Google maps kuulokkeista ilman karttanäkymää on just se mitä mä haluan kokea. Verkligen. Nyt kun olen sen kokenut, niin olisin voinut jättää väliin. Kuulokkeista kuuluu ”lähde koilliseen” , ”tee u-käännös”, lähde länteen … niiden välissä Ahti Lampi laulaa Elämän valttikorteista saadakseen kirittäjäksi herkästi tulkitsevan Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei -laulelmallaan… tää oikeesti mun 2016 Spotify favorite trackeistä.. ja mun musiikkimaku… siitäkin joskus lisää. Joka tapauksessa tuntia myöhemmin olen kuitenkin M5 -tiellä. Tie on periaatteessa moottoritie, mutta periaatteet alkavat siitä mistä terve järki loppuu, joten oikeassa elämässä tie ei ihan täytä moottoritien kriteeriä ainakaan keskinopeuksien osalta. Moskovassa on myös yllätyksekseni sunnuntai liikennettä ihan perkeleesti ja se ei lopu todellakaan ihan heti. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, joten on vain ajettava. Hitaastikin.
Venäläiset rakastavat teiden remontointia. Totesin tämän jo Murmanskia kohti ajaessani heinäkuussa, sillä täydellinen ajokokemus on hyvä keskeyttää pitkäuritetulla asvalttityöllä ja tienpintaan pitää lisätä soraa, hiekkaa ja kiviä. Muuten tsuhna nauttisi liikaa. Erona pohjoiseen Venäjään on se, että täällä tietyöosuudet ovat pidempiä ja kettumaisempia. Mopolla ajaessa pystyurat ovat erityisen veemäisiä, sillä kumit hakeutuvat uriin ja tuntuu koko ajan siltä, että mopo lähtee alta. Se ei oikeesti lähde, mutta tieto siitä ei lämmitä kun pelottaa ihan kunnolla. Pelkoon voi kuulemma tottua, mutta tähän ei. Pelon voi tuplata sillä, että ei tankkaa (tänäänkään?) ajoissa. Bensa-asemaa ei missään ja kaadan jo varakanisterin sisällön tankkiin ilman mitään vaikutusta bensamittariin. Näyttää yhä tyhjältä. Tuplaa urapelon helposti. Lopulta kuitenkin tietyö loppuu, mutta bensa ei ja pääsen asemalle. Jonossa eteen kiilaa verryttelyhousuinen Homo Sovieticus, mutta mä en edes jaksa hermostua. Antaa vaan olla. Saan bensaa ja Pepsi Maxia. Tällä jaksaa vielä 250 km eteenpäin.
Etelä-Venäjä on hienoa seutua. Kyliä, peltoja ja vanhoja taloja. Kaikki eri värisiä ja yhtä huonossa kunnossa. Mä pysähdyn ottamaan kuvia kerta kerran jälkeen. Se vaatii aina pyörän pysäytyksen, hanskat ja kypärä pois. Kamera takaboksista. Kuvien ottamista ja kamat takaisin päälle. Ikinä tosta ei selviä kymmenessä minuutissa, mutta silti se on kivaa. Jos vielä osaisi valokuvata, niin sitten se vasta oiskin kivaa.
Päivä alkaa olla ohitse ja hämärtää. Mulla ei ole aavistustakaan kuinka kaukana Spassk on navigaattorin puuttumisesta johtuen ja yhtään kylttiä ei ole missään, joka kertoisi matkan määrän. Yht’äkkiä kuitenkin tulee kyltti, joka kertoo, että Spassk alkaa tästä. 250 metriä kyltin jälkeen näkyy tuttuja mopoja ja edessä siintää kyltti Spasskin loppumisesta. Taas perillä. Nyt normaali post-ajo 30 minuutin jooga ja 15 min lankutusta… right… mielikuvaharjoituksena toi kuitenkin toimii. Torstai-iltapäivästä on yli 2000 ajokilometriä ja huomenna niitä on edessä 600+. Aamiainen kello 06:30 ja lähtö samantien. Lämpötila pitäisi olla noin 34 astetta. Tetsataan ja hiotaan sitten kunnolla. Ajo Samaraan Togliatin kautta. Mä tietenkin tunnen Palmiro Togliatin. Italialainen kommunisti, Kominternin johtajia.. ja mihin sitä kapasiteetia pitikään käyttää?
Partisaanimarssi loppuu sanoihin – ”Turma tuotiin valkoisille. Atamaanit murskattiin – Tyynenmeren rantamille marssi uljas päätettiin”. Vladivostokiin olisi linnuntietä vain 8800 kilometriä ja seitsemän aikavyöhykettä. Mongolia ja Kazakstan tuo siihen nelisen tuhatta lisää.. pliis… ja taas sataa.
Jos tietäisi miten päivä loppuu, niin miten se pitäisi elää aamusta lähtien? Mä tiedän, että tänä aamuna jos joku olisi aseella uhaten pakottanut mut nukkumaan lisää, niin olisin sen tehnyt. Mielelläni. Kello soi 05:52 Spasskin aikaa. Aikavyöhykkeestä riippumatta se on aina aikaisin. Hotelli oli venäläiseen tapaan tehnyt aamiaisen (sitä ei ollut) ja päivän riipaisu kohti Samaraa alkoi ilman kahvia. Toisaalta 600 kilometriä edessä, kuka kahvia tarvitsee.. paitsi ehkä se kalmukki kuorma-autokuski, jonka etupää viilsi kymmenen sentin päästä mun pyörän takalaukkua ohitustilanteessa, mutta se on ihan eri asia.
Putinista voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa hän on laittanut venäjän tiet aika hyvään kuntoon. Tiet samassa kunnossa kuin keskustalaisissa kunnissa Pohjanmaalla ilman mauripekkarisia. Ei mitään ongelmia ja kilometrit taittuvat aika rivakkaasti. Tosin tähän aikaan ei muutenkaan ole liikennettä, mutta se ei poista mitään Vladimirin aikaansaannoksista.
Turkuun on matkaa jo 2000+ kilometriä ja sen huomaa siitä, että väestöpohja eroaa merkittävästi kotimaisesta. Samoin autojen kattotelineisiin on ahdettu pikkuisen enemmän tavaraa kuin tieliikennelaki sallisi. Lada, jonka katon tavaramäärä ylittää Impivaaran uimahallin hyppylavan 3 metrin korkeuden, on vaikuttava näky. Mä en haluaisi olla sen auton kyydissä sivutuulessa, mutta mä haluisin kyllä saada saman aron tyttöjen tekemän kazakkiaamiaisen koska vaan uudestaan. Se ei ollut ihan vegelistalta valittu.
Pyörät on parkissa paikallisen bajamajan edessä. Mä kuvittelin nähneeni pahimman vastaavan tänä kesänä Sandarmohissa ja jos banaali vertaus sallitaan, niin se haisi enemmän kuin ammutut ruumiit. Tämä voittaa senkin koska vaan. Mä ajan joka tapuksessa Vicks Vaporia nenän alla kun mun ajopaita tuoksuu jo vienosti venäjältä, mutta onneksi tähän ei voi laittaa liitteenä hajua, sillä mitkään sanat eivät tee kyseiselle rakennelmalle oikeutta. Eikä mun ajopaidalle. Ei vaikka ajaisi kaksisataa kilometriä siitä poispäin.
Väestön etnisyysperän lisäksi muuttuu lämpötila. Se lähenee 35 astetta. Onneksi mulla on mukana kahdet talviturkisajohanskat sekä pari villapaitaa. Niille on todella käyttöä sivubokseissa. Huomenna mä siirryn endurotakkiin, sillä normaali ajoasu on vaan liikaa. Bensataukojen lisäksi pitää pysähtyä juomaan. Vettä. Ja joka pysähdyksen jälkeen lämpötila vaan jatkaa nousuaan. Onneksi mä tykkään lämpimästä. Right…
Me ajetaan yhä rivakammin, koska tarkoitus on päästä Toljatin automuseoon ennen sulkemisaikaa. Mä jään porukasta pois, koska haluan päästä kuvamaan tien vieressä olevaa hylättyä rauniokirkkoa. Se jää haaveeksi, sillä ”tie” sinne on pehmeää hiekkaa (millä ihmeellä selviää Mongoliasta kysyn vaan..) ja koska olen yksin, niin pyörän nostaminen pystyyn olisi mahdotonta, joten tyydyn kuvaamaan peltoja. Ne ei lopu ihan heti. Hyvä puoli on se, että saan ajaa yksin loppumatkan. Muodostelma-ajo on ihan jees, mutta aika stressaavaa. Etäisyydet kasvavat ja sen seurauksena tulee kiihdytystä ja jarrutusta toistensa perään. Yksin ajo on ihan erilaista.
Mä saavun lopulta Toljattiin. Kilometrien lasku laaksoon, jossa odottaa tietyö toisensa jälkeen lisättynä parilla kiertotiellä. Onneksi olin hukannut navigaatorin pallonivelen, joten mulla ei hajuakaan siitä, minne pitäisi mennä ja missä se automuseo on. Mä missaan sen rampin mistä sinne pitäisi ajaa ja löydän itseni toisen kaverin kanssa kaupungin ulkopuolelta. Museo oli kiinni (knew it alla long), joten ei haittaa päästä Samaraan alkuiltapäivästä. Jos tämä olisi matkablogi, niin kertoisin kaiken Samarasta, Venäjän avaruuskeskuksesta ja Volgan rannalla olevasta kaupungista, mutta koska tämä ei ole matkablogi, niin tiedot löytyvät Wikipediasta. Kaupunki on iso. Kuuma. Ja helvetin sokkeloinen. Lopulta hotelli löytyy. Samoin huoneessa oleva suihku. Ja hotellin vieressä sijaitsevan ravintolan kylmä olut. On hetkiä, milloin olut on maistunut paremmalta kuin tänään, mutta niitä on noin kolme. Tämä voittaa aika monta aiempaa. Lämpötila on 37 astetta.
Volga on tässä kohtaa kilometrin leveä. Jokilaiva lähtee risteilylle ja köysien irrotessa soi Nuorten armeija kuoroesityksenä. Vastaa kutakuinkin sitä, että Silja Linen lähtiessä Turun satamasta soitettaisiin Jääkärin marssia. Mä niin myyn ton idean laivayhtiölle. Tai persuille. Kesken dinnerin katson kuitenkin Linkedin’iä ainoastaan todetakseni, että maailmassa on tasauspäiviä ja karma toimii. Niin ikään saan toisen viestin, jossa vanhat väärinkäsitykset painuvat unholaan ja mun mieleni valtaa juuri sellainen tunne, jossa tuntee, että tänään kaikki on todella, todella hyvin. Mä kuplin. Onnesta ja ilosta. Päivä, jonka piti olla puuduttavampi kuin Saksan armeija siirtymämarssi, onkin saanut täysin erilaisen lopun kuin se tunne millä se alkoi. Loppuillan poltan shishaa ja katson Volgaa. Mä olen niin onnekas. Nyt uneen. Aamulla rajalle ja Kazakstaniin. What could go wrong?
Valoisa aamu. Mä totesin, että hotellin wifi on riittävä syy
jäädä hotellille muiden lähtiessä ajamaan aamusta. Mulla on kolme suunnitelmaa
tälle päivälle ajon lisäksi.
Tankata mopo niin, että mä en joudu työntämään sitä. Mä tiedän, että tää mun bensattomuuteni alkaa olla pateettista, mutta jos 31 litran tankki vetää 30.4 litraa, niin ollaan suhta rajoilla. Taas.
Tutustua Samaran nähtävyyksiin edes jollain tasolla koska voi olla, että en ole ihan heti tulossa takaisin.
Saada blogi liveen.
Mä ajattelin, että tästä pitäis varmaan ensin tehdä joku mindmap ja prkl’een design thinking -workshop, sillä eihän plänäys ilman noita ole nykyaikana miteenkään mahdollista toteuttamisesta puhumattakaan. Mä rupean miesmäisesti vaan toteuttamaan ilman suunnitelmaa ja homma tietysti tökkii jo alkumetreillä. WordPress on varmaan hieno jos sitä osaisi käyttää. Edes jollain tavalla. Kuvien laittaminen tekstin joukkoon lisää WordPressin mukaan lukijoiden kiinnostusta. Jos näin on, niin miksi tää herjaa jos mulla on 128 megaa kuvia per postaus. Ei oikein lataudu. Ei hotellin wifistä verkkoon eikä verkosta alas. Pitää hankkia image resizing softa. Oikeesti, ne on demonisia ja perkeleestä. Mistä mä voin tietää, että 1200 x jotain on oikea blogiresoluutio eikä 16 megan kuvat, jotka tulee kamerasta. Ihan sama. Kiroilen. Lataan trial versioita ja buy now softia ja neljän tunnin päästä ei olla lähelläkään valmiita. Hotellista extended checkout’in pyytäminen google translatorilla on kokemus mitä voin suositella kaikille. Vastauksena tulee systemaattisesti. ”checkout twelve”… ruplat ovat kuitenkin ihmeellisiä. Ne mahdollistavat mitä vaan. Myös tunnin lisäajan. Ja siihen sitten vielä parituntia hotellinkahvilan wifiä ja lopulta livenä. Mä en tiennyt, että mun oli pakko ajaa tänne opetellakseni blogisoftaa. Tietenkin tän olisi voinut opetella etukäteen, mutta kuka niin tekisi?
Mä jätän ton mopontankkaus – löydä aukinainen bensa-asema Samarasta kertomuksen väliin ja totean, että nyt voisi pikkuhiljaa lähteä liikkeelle. Lämpötila on 37 astetta. Taas. Ja yhä. Onneksi mä asun Lähi-idässä ja tiedän, että kaikki mahdolliset asiat kannattaa tehdä iltapäivän auringossa, koska se vaan on hienompaa kuin viileämpinä aamupäivän tunteina.
Mä en ikinä ole ollut Kazakstanissa ja jos menee uuteen
maahan, niin pitää pukeutua siististi ja mielellään olla puhdas, niin tekee hyvän
ensivaikutelman. Mä pistän kauneinta mitä mulla on mukana / omistan päälleni
tätä varten, eli TPS’n pelipaidan motocross suojien päälle. Mä oon kutakuinkin
aika varma siitä, että olen ensimmäinen ikinä, joka tulee ylittämään
Kazakstanin rajan näissä kamoissa. Mä mietin miltä ”Hunajata” tulee kuulostamaan
kasakkiarmeijan ensamblella esitettynä. Ennen kuin pääsee Kazakstaniin, niin on
päästävä Samaralta ja Venäjältä pois. Se onnistuu päristelemällä.
Päristely on verbi, jonka sanomisessa suu menee hymyyn… mä
tiedän, että kaikki kokeilee sitä nyt. Se sana on hauska paitsi jos on r-vika,
jolloin se ei välttämättä ole niin hauskaa. Päristelyä tekevät pääsääntöisesti kaksi
eri ryhmää. Vauvat ja keski-ikäiset miehet moottoripyörillä. Vauvojen päristely
on aika söpöä. Keski-ikäisten miesten suht pateettista, mutta kyllä aika
hauskaa.
Päristely paranee melkoisesti moottoripyörillä, joissa äänenvaimentimen sijaan on asennettu äänenvahvistin. Mulla on sellainen. Se toteutetaan vaihtamalla tyhmä tehdasasennettu ja katalysaattorilla varustettu äänenvaimennin rosteriputkeen, jossa ei ole mitään täytettä. Paitsi kanavia äänenvoimakkuuden kasvattamiseen. Lopputuloksena on sietämätön mökä, joka saa korvat särkymään, kanssaihmiset kettuuntumaan ja yleisönosastot täyttymään kirjoituksista. Päristely Etelä-Venäjän teillä on erityisen siistiä, koska niissä ei selkeästi ole kurveja. On vain suoraa tietä ja suht’ hyvää asvalttia. Nopeuden kasvaessa hymy yleensä lisääntyy. Päristelyn saavuttaessa maksimin on todennäköisesti virneen leveys idioottimaisessa laajuudessa. Päristely loppuu esimerkiksi äkkijarrutukseen, tietyöhön, poliisiin tai kaikkiin noihin samaan aikaan. Onneksi Venäjän poliiseja ei kiinnosta mopoilijat, mutta mopoilijaa kiinnostaa tietyöt, joten päristely on parempi lopettaa jossain välissä, ellei halua päristellä kuin vauva loppuelämää vihanneksena. Se ei olisi söpöä. Todellakaan.
Jos joku olisi kertonut mulle, että mä tulen menemään
Kazakstaniin joskus, niin se ei olisi ollut yllätys. Jos mulle olisi kerrottu,
että se tapahtuu mopolla, niin olisin varmasti ollut ihmeissäni, mutta
innostunut. Jos mulle olisi kerrottu, että etuilusta huolimatta rajalla menee kolmisen
tuntia aikaa ja kun lopulta pääsen sinne, niin navigaattorissa ei ole
Kazakstanin karttaa, on pimeää ja katuvalot on kaikki jääneet asentamatta. Se tieto
olisi voinut vaikuttaa matkasuunnitelmiin. Nyt se ei paljoa auta, sillä
Uralskiin on matkaa 80+ km ja sinne nyt vaan on päästävä. Onneksi tie on
pääsääntöisesti todella hyvässä kunnossa ja mulla on sellanen tunne, että olen
oppinut ajamaan aika hyvin. Tunne voi johtua myös siitä, että mä en juurikaan
näe mitä tiellä oikeasti on, mutta mä tuudittaudun tunteeseen hyvästä
ajotaidosta enkä surkeasta hämäränäöstä.
Rajalla oli mielenkiintoinen insidentti. Niin Venäjän kuin
Kazakstanin puolella mulle tehtiin sama kysymys – ”onko sinulla pistooli tavaroissa?”.
kysymys ei selvästi ollut aseiden salakuljetuksesta, vaan kummankin maan
rajaviranomaiset tuntuivat olevan vilpittömän huolissaan siitä, että mulla ei
todellakaan ole asetta täällä mukana.
Lopulta Uralskin valot ottaa mut vastaan kuoppa-asvaltin kanssa. Mapsme löytää mut perille kuulokeohjauksella ja kello on melkein 22 paikallista aikaa. Mä päätän, että jatkossa mä en aja enää pimeessä. Tosin tein ton päätöksen jo Novgorodiin tultaessa ja se piti todella hyvin ainakin neljä päivää. Tai kolme. Hotellin ravintola on kiinni, joten mä lähden etsimään aukiolevaa ravintolaa. Mä oon tehnyt vaatevalinnallani vaikutuksen kazakkeihin, joten mä lähden liikkeelle uikkareissa, vaikka mun ajohousut seisovatkin jo itsekseen pystyssä. Kazakkien harmiksi mulla ei ole punaisia speedoja mukana vyölaukku accessoreilla, vaan sortseilta näyttävät pitkähköt uikkarit. Jos mä olisin järjesänyt mun kassini jollain logiikalla, niin mulla olisi repussa iltoja varten shortsit eikä esimerkiksi repussa olevat villasukat ja turkishanskat. Loppumatkasta mä luulen, että tää tilanne paranee merkittävästi, sillä ainoat puhtaat vaatekappaleet on varmaan noi villasukat ja turkishanskat ja mä en tiedä miten muhun suhtaudutaan, jos ne on ainoat, mitä mulla on päällä… Vladivostok on varmasti liberaali tän suhteen.
Mun koneeni alkaa oikeasti tilttaamaan ja mä yritän löytää Astanasta tai mikä Nur Sultan se nykyään on uuden Mac’in. Täältä löytyy avoinna oleva ruokapaikka. Vieressä olisi myös karaoke baari. Mä jään burgerille paikallisten kissojen kanssa. Huomenna on vaihtoehtoja kaksi – joko lähteä aamulla kello kahdeksan muiden kanssa tai ”vähän myöhemmin” ja ajella yksin. Jos valitsen jälkimmäisen, niin oliskohan se hyvä idea… miten niin mä tulen kääntämään kylkeä kello kahdeksan… tosin mä tartten kazakstanilaisen sim’in joten mullahan on syy nukkua. Ja ajaa sitten taas pimeässä. Prkl mun touhuja….
SONY DSC
SONY DSC
SONY DSC
SONY DSC
SONY DSC
Videot on satunnaisia ja kuvattu läppärin screeniltä, koska mä vaan en jaksa editoida mitään just nyt. Alkuperäiset on 4k kamaa ja jos joku haluaa, niin matkan lopussa mulla varmaan triljoona gigaa vastaavia otoksia, niin ne saa kaikki tulla katsomaan mun elokuvafestivaaleille.
Kamera on kiinni mopon tuulilasissa. Schumacherin kohtalon välttämiseksi en kuvaa kypäräkameralla. Videot tärisevät, koska pyörä tärisee. Näistä näkee osaksi missä ja miten täällä liikutaan.
varsinkin nyt, kun Macbook ei käynnisty, puhelin lopetti toimintansa (kaksi kuollutta applea yhden päivän aikana) ja kaupasta haettu Windows kone on sudempi kuin Windows koneet yleensä. Käyttöjärjestelmä on venäjäksi ilman mahdollisuutta päivittää sitä. Linux ei tässä romussa jostain syystä toimi ja ainut toimiva Firefox installaatio on espanjaksi… mä taistelen näiden ongelmien kanssa, mutta olen varma, että huomenna saan kirjoitettua mitä on tapahtunut… ja se ei ole ihan vähän.
George Clooney käy tekemässä inspirational esityksiä elokuvassa Up in the air. Reppu täynnä, mitä sieltä pitää poistaa ja mitä sinne pitää jättää jäljelle. Normaalia konsultti inspirational kuraa. Elokuva on kuitenkin vaan hyvä. Toisin kuin Clooneyn esittämä Ryan Bingham, mä en ole poistamassa mitään mun laukuista (ne täynnä turkishanskoja ja lämpötilä yli 35 astetta…), vaan mä mietin miten saisin sinne jotain lisää, kuten esimerkiksi toimivan kytkinlevyn.
Mä rupeen tän reissun jälkeen tekeen samaa kuin GC. Aloitan kiertämään seminaareja ja kysyn kaikilta seuraavan kysymyksen: ”Mitä sä teet silloin kun sun moottoripyöräsi hajosi Kazakstanissa keskellä ei yhtään mitään, puhelimessa ei ole dataa, sä et puhu mitään paikallista kieltä ja oot yksin?”
Hermostutko? Rupeatko huutamaan? itkemään? Kiroatko miksi sä lähdit tänne? Teetkö kaikkea edellä mainittuja vai rupeatko vaan toimimaan?
Mä oon kokenut mitä uskomattomampia asioita viimeisen kolmen päivän aikana. Mä olisin ehkä halunnut olla kokematta osaa niistä ja olla tien päällä, mutta kuten rehtori (nimeä en muista) toteaa luutnantti Harry Järvïlle Bertel Södermanin hautajaissa elokuvassa Etulinjan edessä -Men ödet ville annorlunda.
Tällä kertaa kohtalo todellakin päätti toisin kuin sen, että mä olisin ajanut kohti Baikonauria… tai ajanut ylipäätänsä muuten, kuin kuorma-auton lavalla toimimattoman mopon kanssa… tai kirjoittanut tätä ei venäläisellä näppäimistöllä suoraan blogialustalle ilman mahdollisuutta tallentaa tai kunnolla kirjottaa mitään. Mutta jos huomenna saisi tän kaiken toimimaan kunnolla niin voisin kirjoittaa ja päivittää mitä kaikkea vaan voi tapahtua, jos on tapahtuakseen. Mä, toisin kuin Guzzi, olen kuitenkin kunnossa ja aika paljon kaikkea rikkaampana, jollei 176 EUR postipaketin kuljetus hintaa lasketa, siitä mitä DHL Express veloittaa lähetyksistä Kazakstaniin.
Seuraavat pari kolme kirjoitusta käsittelee viime päivien kokemuksia ja koittelemuksia.
Uralskin aamuista ei pitänyt olla mitään kirjoitettavaa, sillä muiden lähdettyä ajamaan aamusta, mä päätin jatkaa nukkumista. Edessä oli ”vain” 480 kilometriä eli ei mitään kiirettä minnekään.
Mun Macbook irtisanoutui suhteesta. Näytössä oli vain valkoista valoa, mutta jos painoi kovaa vasenta alakulmaa, niin varjokuvasta pystyi päättelemään, mitä screenillä näkyi. Kirjoittaminen on vaan suht hankalaa tässä set up’issa. Ikävä asia (tosin jos olisi vain tiennyt mitä tuleman pitää, niin..) ja ajattelin hoitaa uuden koneen vielä Uralskista ennen lähtöä.
Tietokoneita ei kannata mennä ostamaan Kazakstanista. Tää on mun vahva suositukseni koko maailmalle. Ensinnäkin kaikki on venäjäksi- käyttöjärjestelmät, näppäimistöt ja ihan kaikki muukin, joka ei tietenkään olisi ongelma, jos ymmärtäisi venäjää tai osaisi edes kyrilisetaakkoset, mutta jos ei ymmärrä, niin kaikki on inan hankalaa. Tietokoneissa on suht kova vero ja halvimmat Macit maksavat pitkälti toista tonnia. Euroissa, joten on hankittava pc läppäri. Mä en usko, että pystyn kirjoittamaan pc’llä muuta kuin vakavaa tekstiä eli jos sellaisen joudun hankkimaan, niin tästä tulee infoblogi.
Mä yritin tosin ensin löytää ulkoista kannettavaa näyttöä, mutta Uralskin valikoima ei ole ihan sama kuin Amazonin. Tietotekniikan kehitys on syvältä. Miksi kaikkien screenien pitää olla aina vaan isompia ja isompia. Miksi kukaan ei tee enää 14” näyttöjä??? Pienin ulkoinen näyttö, mitä löytyi oli 22” ja se ei mitenkään olisi mahtunut mun reppuun tai mopoon. Myyjä yritti tarjota mulle 30” kaarevaa pelinäyttöä tosissaan ja vaikka kuinka kerroin, että olen mopolla liikkeellä, niin hänen mukaansa mä tarvitsen kuitenkin juuri sellaisen. Ihme, ettei kaveri tarjoa 65″ telkkaria kaiken lisäksi. Lopulta Technodomista löytyi siedettävän hintainen kone ja vaikka tää oli halvinta, mitä heillä oli tarjota, niin Suomessa tällä hinnalla olisi saanut pari tälläistä Lenovoa.
Matkaanlähtö viivästyi kuitenkin kaikesta etsimisestä ihan kunnolla. Kesken ajon mun puhelin hyytyi ja vaikka olinkin ajanut Uralskia pitkin poikin, niin hotellin löytäminen ilman navigaatiota muuttui tunnin harharetkeksi. Samalla koin päivän toisen menetyksen. Mun vasen ajohanska oli tippunut / jäänyt jonnekin. Mulla on ollut kaksi paria punaisia motoguzzi hanskoja. Mä en oikein osaa ajaa muilla. Nyt mulla on kaksi rikkinäistä hanskaa ja yksi ehjä. Mopohanskoihin kiintyy. Sateessa nää värjää mun kädet punaisiksi. Niiden kanssa ajaessa näpit jäätyy ja suojia niissä ei ole yhtään. Mä en tiedä tiestä mistä mä löydän uudet, mutta jostain sellaiset samanlaiset on pakko saada.
Säätämisen lopuksi
kello alkoi olla noin 16 ja yht¨äkkiä 480 km alkoi tuntua aika
pitkältä. Kaupungista ajo onnistui ilman ihmeellisyyksiä ja tie
Aktobeen oli loistavassa kunnossa. Puhelinkin toimi taas ja samalla
musiikki. Kaikki oli todella hyvin. Pyörä kävi kuin enkeli ja
ajoin reipasta 130 – 140 km tunnissa tiellä, joka on viivasuora ja
vähäliikenteinen kunnes…
Vastaantuleva auto vilkauttaa valoja. Ne ei eivät ole ajovaloja, vaan sinisiä ja punaisia poliisivaloja. Virallinen nopeusrajoitus on 90 km/h. Mä mietin, että mitähän tästä tulee kun hiljennän tien viereen ja odotan u-käännöstä tekevää poliisia. Kypärä pois, samoin neopreeni ajohanskat (ne ihan syvältä ja pikkusen kuumat 35 asteessa) ja pois mopon päältä. Kazakkipoliisi tulee kohti ja sanoo jotain. Mä lataan mun koko kieliarsenaalin pöytään. ”Finlandia, njet pa russki”. Kaveri pysähtyy, sanoo jotain, että enkö oikeesti puhu mitään kieltä. Seuraavan sanan ymmärrän – Dokument. Paperit on sivubokseissa. Kun rupean avaamaan laukkuja, niin poliisin kollega sanoo jotain autosta ja poliisi päättääkin vain heilauttaa kättään ja näyttää jatkamaan matkaa… uskomatonta. Mä olisin huutanut riemusta, jos olisin kehdannut. Tyydyn vaan ottamaan selfien ja se jääkin sitten mun iphonen viimeiseksi asiaksi tällä vaelluksella. Puhelin sammuu myöhemmin ajaessa ja ei käynnisty enää koskaan. Matkaa Aktobeen on 350+ km, mulla ei ole suomipuhelinta eikä toista lempihanskaa, mutta en saanut ees sakkoja. Jess.
Kovaa ajaessa bensaa kuluu todella paljon enemmän kuin rauhallisessa ajossa. Olen oppinut, että bensaa on hyvä olla tankissa, muuten voi käydä huonosti. Mutta en tiennyt, että huoltoasemalla voi käydä todella huonosti. Ensimmäinen huoltoasema on 170 km ajon jälkeen ja mun tankki on aika finaalissa. Lämpötilä on varmaan 37 astetta ja aurinko porottaa. Ensimmäisestä asemasta ei saa kuin bensaa. Hyvä, se riittää, sillä mäen päällä on toinen asema, jossa on jonkinmoinen minimart. Pysäytän pyörän, jalka maahan ja kauppaan ostamaan vettä. Pihalla tulee taas ihmistä kysymään pyörästä ja kerron samat jutut näyttämällä kuvaa, jossa on reitti helsingistä vladivostokiin. Kaverit sen kuullessaan pyörittelevät päätään, kuten kaikki tuntuvat tekevän, kun tästä matkasta kertoo. Mä rupeen tekemään lähtöä, kävelen pyörän viereen ja ajattelen nousta satulaan. Ei tarvitse, sillä juuri ennen kuin meinaan heittää jalkani pyörän yli, niin pyörä onkin maassa. Jalan alla oleva asvaltti on pettänyt lämmöstä ja painosta. Pyörän jalka on painanut asvalttiin reiän ja pyörä kaatuu. Kuten ajohanskojakin on vain yksi, niin nyt käsisuojiakaan ei ole paria. Kytkimen kahva menee myös poikki. Prkl. Millä mä saan tän pyörän tässä pystyyn kaikilla näillä kamoilla. On vähän kiire. Samat kaverit, jotka kyselivät pyörästä tulevat pois rekastaan ja neljän kazakkimiehen kanssa me saadaan mopo taas pystyyn. Onneksi mopo kaatui kuin hidastetussa elokuvassa, joten mitään vaurioita ei tule. Kaatumaraudat ottavat sarvien ja laukkujen kanssa ensimmäisenä vastaan, joten maalipintaan ei edes tule vaurioita. Päivä vaan paranee…
Teen viimeisen tankkauspysähdyksen 120 km ennen Aktobeta. Kello on kahdeksan jälkeen. Normaalia säätöä tankkauspisteellä. Valitsen aina bensapumpun, joka on numeroltaan yksi, kaksi tai kolme. Ne numerot mä osaan venäjäksi. 95 oktaaninen bensa on parasta mitä täällä myydään ja sen pumput on yleensä punaisen värisiä. 92 tuleen sinisen pumpun päässä. Koska mun venäjäntuntemus on parasta vallankumouksen ajoista Stalinin kuolemaan 1953, niin punainen on väri, mikä esiintyy sen ajan teksteissä usein ja on senaikaisen armeijan ja monen muunkin etuliitteenä. Krasnaja. Sillä pääsee todella pitkälle kun sanoo dva, krasanaja ja piirtää paperille ”20 liter”, hymyilee ja sanoo Spasibo. Tankki oli normaalia tyhjempi ja koska kaikki maksetaan etukäteen, niin joudun palaamaan takaisin kassaneidin luo ostamaan lisää. Onneksi.
Huoltamon kahvilassa istuu
kaveri, joka sanoo jotain venäjäksi. Vastaan, kuten poliisille, ja
kaveri vaihtaa yllätykseksi englanniksi. Ei tapahdu täällä kovin
usein. Puhutaan pieni hetki. Kerron matkasta ja kaveri sanoo lopulta
”Crazy man with good white teeth”.. niimpä. Lähden pumpulle.
Kaveri kutsuu mua kylään taloonsa kun kuulee, että yösija on
Aktobe hotellissa. Kiitän kohteliaasti ja totean, joku toinen kerta.
Sovittu jo huone jne. puhutaan vielä jotain ja kävelen pyörän
luokse. Mun matkapuhelin on vanha iphone 5, mutta se toimii ja siinä
on kamera. Huudan kaverille, että otetaanko vielä kuva yhdessä.
Muutama selfie ja kaveri pyytää lähettämään ne hänelle.
Kirjoittaa numeronsa mulle ja totean, että kun olen hotellissa niin
tulee. Lähden liikkeelle enkä vielä tajua, että tämä
kohtaaminen tulee muuttamaan niin paljon ja ilman kuvanlähettämiseen
tarvittavaa puhelinnumeroa mä olisin ollut niin pahassa pulassa kuin
vaan voi olla, mutta siitä myöhemmin.
Aktobeen kuuluu saapua pimeässä. Hotelli on helppo löytää, sillä se on kunnon neuvostokolossi vanhalta ajalta. Niin sisältä kuin ulkoakin. Pyörä parkkiin muiden viereen. Viimeinen kerta vähään aikaan kun näen ne. Huone on sisustettu ennen perestroikaa ja glasnostia. Kylppärin katon poikki menee yläkerran vesiputki ja ammeeseen kiipeäminen vaatii tikkaat. Ihan sama. Mä halun vaan lepäämään, paitsi jostain on saatava ruokaa. Ja aloittaa tutustuminen uuteen Lenovoon, josta käy ilmi, että maan ja kielen vaihtaminen ei onnistu. Ei sitten mitenkään. Mä totean, että menee seuraavaan päivään. Seuraava ajopäivä on pisin, mitä on kalenterissa ollut ja matka menee kohti pienempiä ja pienempiä paikkoja. Mä tartten uuden puhelimen hajonneen tilalle. Hotellin vieressä on Technodom. Sinne aamulla.
(Mä en saa editoitua kuvia tällä, joten niitä postailen sitten kun se onnistuu jollain tavalla).
Aktobe – Karabutak (Piti olla Aralsk) Kilometrejä 224 km eikä yhtään enempää. Niitä piti olla 630 km
Aamu Aktobessa kuullostaa vähän samalta kuin Aamu Airistolla. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Kazakstan on maailman suurin sisämaavaltio ja maailman yhdenneksi suurin maa. Airisto taas on lähellä Turkua. Mä en oo. Viime päivinä tullut epäilyksiä pääseekö sinne enää koskaan takaisin.
Mä olen päättänyt tänä aamuna olla ajoissa liikkeellä. Siis mun ajoissa eli ennen iltapäivää. Muu porukka lähtenyt jo kahdeksan jälkeen. Mä odotan, että Technodom aukee kello 10 ja olen oven takana heti kun liike aukeaa. Iphone jää samalla tavalla haaveeksi kuin Macbook. Applen hintapolitiikka ei ole Kazakstanystävällinen. Nyt mulla on Android puhelin. Kahdessa päivässä transitio Macbookista ja iphonesta Windows koneeseen ja Sony xperiaan on mulle paljon isompi asia kuin ihmiskunnalle tovi sitten muisteltu N. Armstrongin kuukävely. Tämä ei tule olemaan kuitenkaan pysyvää.
Kamat pyörän päälle ja liikkeelle. Kello ei ole edes puolta päivää. Mä ihan fiiliksissä. Tankkaus. Normaali keskustelu paikallisen poliisin kanssa mopoilusta, reissusta, pään pyörityksestä jne jne. Fiilis muuttuu kun yritän päästä Aktobesta ulos. Se ei oikein ota onnistuakseen. Ei mitenkään. Navigaattori antaa ohjeita korvaan, mutta tie, tai itseasiassa silta, joka vie kaupungista ulos, on tässä kohtaa remontissa ja Mapsme yrittää kuitenkin ohjata mua sinne uudestaan ja uudestaan. Päädyn ajelemaan paikallisa kärrypolkuja talojen takana. Tiet yhtä suurta töyssyä ja kuoppaa. Ihan sama. Mä vaan ajan. Mä en olisi ennen ikinä suostunut edes koittamaan noita teitä tyhjällä pyörällä. Nyt liikutaan 500 kg hujakoilla ja ajaminen ei tuota mitään haastetta. Ehkä mä selviin siitä Mongoliastakin…
Lopulta ulkona kaupungista. Asvaltti alkaa olla aika loppu. Pitkää railoa koko matkan. Ihan sama, mä vaan ajan. Sama pelto, mikä joskus alkoi rajalta, jatkuu yhä. Pyörä liikkuu kauniisti. Ajaessa on tullut useasti mietittyä mitä tekisi, jos mopo hyytyisi tähän? Sitä ajatusleikkiä on ollut kiva tehdä, koska pyörä vaan kulkee ja se ei ole ikinä jättänyt mua tien päälle. Nälkä tosin on, joten mä pysähdyn syömään tienposkeen paikalliseen rekkakuppilaan. Ei ihan ABC. Linjaston ruoka on paikallista ja ainut länsimainen asia on Cokis pullo. Mä en tiedä mitä mä syön, mutta mitä ikinä se onkaan, niin se on tosi hyvää. Sisustus on elegantin punakeltainen ja pihalla lehmät syövät roskia, vaikka pihaan on kauniisti aseteltu rengasystävällisiä luonnonkiviä.
Pyörä käyntiin, kiihdytys tielle, isompaa silmään, kunnes yht¨äkkiä veto häviää pyörästä. Voima ei siirry enää moottorista kardaaniin. Pyörä rullaa, kone käy, mutta veto on kirjaimellisesti pois. On vaikea kuvata sitä epäuskomusta ja epätoivoa, kun yrittää miettiä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan. Pyörä tien viereen ja nousen satulasta, ympärillä ei ole yhtään mitään. Ruokapaikka siintää takana. Viereen pysähtyy ensimmäinen auto. Vanha kazakki mies. Sitten toinen. Meillä ei ole yhteistä kieltä… mä hoen motorbike njet davai¨ta. Vanha mies ottaa autostaan ruuvimeisselin ja rupeaa avamaan jarrunestesäiliötä. Tarkoitus lienee hyvä, mutta kytkinvaijeri ei vaan kulje siitä läheltäkään.
Mulla on tasan yksi numero, minne voin soittaa. Eilinen kaveri huoltoasemalta. Tai soittaisin, jos prepaidissa olisi saldoa. Pikainen sivupolku. Täällä myydään sim kortteja joka paikassa. Saldoa ei juuri ole ja niihin pitää ostaa dataa ja puheaikaa automaatista. Tää olisi ollut hyvä tieto simïä hankittaessa. Vanha mies antaa mulle puhelimensa kun kuulee, että operaattori ilmoittaa, että mun puhelusta ei puuttuvan saldon takia tule mitään. Mä toivon, että kaveri vastaa… ja joo, vastaa. Esittelen itseni (crazy man with white teeth. Good ones) ja pian juttelemme kuin vanhat tutut. Mä kerron mitä tapahtuu ja kaveri kääntää vanhalle miehelle keskustelua. Pian vanha mies hermostuu ja haluaa katkaista puhelun. Käy ilmi, että hänellä ei ole saldoa. Mä annan 1000 Tengeä hänelle. Mies hymyilee etelä-suomalaisen kesäkaupungin keksin veroisesti. Paras kaksi euroinen pitkään aikaan. Vladimir soittaa takaisin. Saan kuulla, että master mekaanikko on tulossa ja jään odottelemaan vanhan miehen kanssa Messiasta.
Mä päätän myös soittaa Guzzi mekaanikolle Suomeen. Marko Nurmi on paras kaveri Suomessa tähän asiaan ja hän on huoltanut mun mopot alusta lähtien. Mä en edes tiedä mitä puhelu Suomeen täältä maksaa. Ihan sama. Naivisti toivon, että Markolla olisi joku ihme konsti, millä pyörä tulisi kuntoon. Kone käy, kaikki hyvin, ei vaan liiku. Markon ensimmäinen diagnoosi osoittautuu myöhemmin oikeaksi. Epäilee kytkinlevyä. Remontti on kuulemma sellainen, että osaava kaveri voi sen tehdä. Autoissa on samanlainen kuiva kytkin. Haaste on vain siinä, että 2012 mallisen Moto Guzzi Stelvion kytkinlevyjä ei kasva missään, eikä niitä myöskään ole täällä, koska Kasakstanissa ei ole yhtään Moto Guzzia. Ei pyörää eikä huoltoa. Eikä muutenkaan yhtään mitään tähän liittyvää.
Mekaanikko-messias ei saavu aasilla vaan Ladalla. Toteaa pian, että tässä ei ole mitään tehtävissä ja pyörä voidaan rullata hänen kotiinsa. Voitte vain kuvitella, että mielessä käy myös ajatus, että mut voidaan varmaan rullata myös samalla. Onneksi kyse on ihan tavallisesta työntöhommasta. Kaveri näyttää tien pientareesta aukeavaa kärryuraa.
Sinne?
Sinne. Miehet antavat vauhdin ja kohta pompin pyörän kanssa tien
pohjalle. Mitähän seuraavaksi? Miten tästä jatketaan? Oikeasti…
Ladan perästä tulee hinausköysi. Mä voin kertoa, että mua ei oo
ikinä hinattu mopolla köyden perässä. Mä en olisi halukas sitä
edes ikinä kokeilemaan. Jos pakko olisi kokea, niin tasaisella
asvaltilla. Ei keskellä kazakstanilaista tien pohjaa, jossa enemmän
koloja kuin tasaisuutta. Mulla on vaihtoehtoja tasan yksin. Suostua
hinaukseen. Köysi meinataan kiinnittää ensin ehden etuhaarukan
ympärille. Mäkin sentään tajuan, että se johtaa kaatumiseen.
Nopeasti. Köysi laitetaan kummankin haarukan ympärille ja ainakin
nyt teoriassa veto tapahtuu keskeltä pyörää. Teoria ei ole sama
kuin käytäntö. Pelottaa ihan perkeleesti. Köysi kiristyy ja pyörä
nykähtää liikkeelle. Mä olen hiestä märkä. Kuuma. Hirvittää.
Uusi nykäisy. Kolmas ja lopulta tää alkaa sujua. Mä muistan liian
hyvin miten pyörää nostettiin pystyyn huoltoasemalla. Siellä oli
asvalttia ja neljä miestä. Täällä ei ole. Mutta ei tartte. Mä
en kaadu. Päästään talon pihaan ja mun käsketään työntää
pyörä talliin.
Mä rupean riisumaan ajovarusteita. Ei pienintäkään ajatusta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mä kaivan takaboksista energiajuoman ja päätän ilmottautua kotiin ja kertoa mitä on tapahtunut. Tulen pois autotallista pihaan, joka on muureilla ympäröity. Great. Mä istun maahan ja mietin mitä tehdä. Paikalle tulee pieni poika. Vähän ajan päästä hänen isosiskonsa. Ikä varmaan kaksitoista. Mä soitan Suomeen. Tyttö ilmoittaa mulle suht hyvällä englannilla, että i want to practise my english with you. Mulla ei ole kauhean paljoa muuta tekemistä. Pian vieressä istuu isoäiti, äiti ja kolmas lapsi. Multa kysytään mikä on kazakstanissa parasta. Mikä huonointa. Mikä on paras kaupunki Venäjällä? Moskova? Miksi. Kysymyksiä rumputulella. Jos tyttö ei tiedä sanaa, niin googlen kääntäjä tietää. Vastaukset tulkataan äidille ja isoäidille.
Puolen
tunnin kuluttua isä-mekaanikko tulee takaisin mukanaan kuorma-auto.
Mulle kerrotaan, että huomenna mennään takaisin Oktobehen, eli
kaupunkiin mistä mä läksin. Pyörä nostetaan autoon (miten?) ja
mä pääsen hotelliin. Tai ainakin johonkin yösijaan. Kuorma-auton
lava on vähintään puolitoista metriä korkea. Pyörä painaa ilman
laukkuja vähän alle 300 kg. Ja se saadaan lavalle miten? Vähämpä
mä tiedän. Pihalla on lantakasa. Oikeesti. Siinä on keko, jossa on
lantaa ja maata. Pyörä työnnetään kasan päälle. Kasan päälle
asetetaan vanha lankunpätkä. Täällä ei ole puita, joten
lankunpätkistä pidetään huolta. Lankunpätkä nojaa lavaa vastaan
ja vot harashoo, viiden kaverin työntämänä pyörä on kuin onkin
lavalla. Talosta haetaan kymmenisen vanhaa autonrengasta. Ne
pistetään toiselle sivulle ja Guzzi kaadetaan niiden päälle. Mä
en uskoisi, ellen itse näkisi. Sitten otetaan vähän kuvia. Musta
ja apupojista. Kazakstanissa ei ole suotavaa ottaa ihmisistä kuvia
ilman lupaa. Vanha babushka läksytti mua kunnolla kun otin kuvaa
talon pihalta. Kädet ristissä, kirjaimellisesti, pyysin anteeksi ja
lopulta täti leppyi. Mutta joo, pikkupojat on eri asia.
Mä kiipeän kamojen kanssa lavalle. Auto lähtee liikkeelle. Ei hajaukaan minne. Mä en tiedä edes missä mä oon. Pienen ajelun jälkeen saavutaan omakotitalon pihaan. Pihalla on katos. Katoksessa on levy ja peittoja. Tämän ilmotetaan olevan mun majapaikka, koska aamulla on lähtö kello kuudelta. Mä oon aika epätoivoinen. Toistan vaan hotel, hotel…. kaveri käskee takaisin autoon. Ajamme mun vanhan ruokapaikan luo. Mä tunnen nä hoodit jo tosi hyvin… mennään kysymään vierestä hotellista onko tilaa. Löytyy yksi Deluxe huone. Kallis. 5000 Tengeä per yö. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Vähän yli kymmenen euroa antaa mulle ison huoneen (oikeesti iso), oman kylpyammeen, nopean internetin ja alakerrassa olevan ravintolan… mun tekisi mieli itkeä. olen vain niin äärimmäisen helpottunut. Turvassa. Mitään ei tapahtunut. Huomenna päästään isompaan kaupunkiin. Pyörä kuorma-autossa ja ventovieraat ihmiset ovat auttaneet mua ilman mitään korvausta, ilman yhteistä kieltä. Maailma on joskus ihmeellinen ja ihmeellisen hyvä.
Mua oikeesti helpottaa. Siihen tunteeseen saataa vaikuttaa myös muutama kylmä olut. Mä istun alakerran baari/ruokasalissa ja katselen ympärilleni. Mä olen Google Mapsin mukaan Karabutakissa. Mä en usko, että tää paikka jää mun holiday destinaatio listan kärkeen, mutta mä tiedän aina, että mun mopo hyytyi täällä. Mä kirjotin toiseen kirjoitukseen George Clooneystä, repusta, moporikosta keskellä ei mitään ja oikeasti sitä tunnetta voi jokainen pohtia, miten itse toimisi jos näin kävisi. Tosin voi myös miettiä miksi ylipäätään pitää ajautua tällaisiin tilanteisiin noin edes teoriatasolla, puhumattakaan käytännössä, mutta silloin jäisi nämä kertomukset kirjoittamatta ja kokematta. Mä olen aika monta kokemusta rikkaampi, mutta mä en ole varma siitä, että pitääkö kaikkea mennä kuitenkaan kokemaan. Edes teoriassa.
Mä
oon todella kiitollinen niistä facebook viesteistä ja komenteista
mitä mä sain tuona iltana. Vaikka olin yksin, niin en oikeasti
tuntenut olevani yksin.
Lopulta päätän, että viimeinen olut on tässä. Olipahan päivä. Aika mennä nukkumaan. Hotellihuoneen lukko ei oikein toimi. En jaksa murehtia. Käyn suihkussa, asetan herätyksen kello 05:30ksi ja päätän mennä nukkumaan ainoastaan herätäkseni seuraavaan…
Herään aamulla siihen, että sängyn vieressä seisoo luihunnäköinen, tuntematon kazakkimies. Se lukko ovessa… vähän aikaa käy sydän tyhjällä. Olin kyllä laittanut kellon soimaan 05:30, mutta eilisen koettelemukset (ei olut..) olisivat halunneet pitää mut syvemmässä unessa kuin pitkiin aikoihin. Kello on 06:13 ja lähdön piti olla vartti sitten. Onneksi luihu mies paljastuu kuskin kaveriksi.
Aamiaiselle ei ole aikaa. Suihku on lyhyt ja kylmä. Tai jos sitä, että vesi norottaa tipan kerrallaan voisi kutsua suihkuksi. Shampoota tai saippuaa ei ole. Alakerrassa kaveri osoittaa jääkaappia. Haluaa selvästi matkajuotavaa. Meitä on kolme. Mä otan Red Bullia, kuski vettä ja mun herätyspalvelu olutta.
Mä kiipeen autoon ja hyvästelen Karabutakin. Paikan, jonka olemassaolosta 12 tuntia aiemmin ei ollut mitään aavistusta. Nyt se tulee pysymään mielessä ikuisesti. Toisin kuin eilen, mä en matkusta lavalla. Se ei olisi haitannut yhtään, mutta kiipeän hyttiin kavereiden seuraksi. Tilaa on puolet vähemmän kuin halpalentoyhtiön lomalennolla, joka on ylibuukattu. Auton tuulilasi on myös nähnyt parempia, tai ainakin ehjempiä päiviä. Hyvä asia on se, että kerrankin voin kuvata maisemia liikkeestä. Mä yritän välttää yhdellä kädellä ajoa kamera kädessä niin pitkään kuin mahdollista. Mä vaan toivoisin, että mulla olisi silti kypärä päässä kun otsa ja ohimot hakkaavat kattoa ja ikkunaa. Autossa ei myöskään ole new car smell – wunderbaumia. Eikä deodorantilta tuoksuvia miehiä. Puhtain asia on varmaan mun ajohousut, jotka ovat jo tässä vaiheessa saastaiset. Kaikesta huolimatta mä vaivun nopeasti uneen. Matka katkeaa vähän väliä kuskin tupakkataukoihin. Mä kuorsaan ne lävitse ja sitten tunnen tökkäyksen kyljessä. Olemme saapuneet Aktobe’hen.
Mulla ei ole hajuakaan minne olemme menossa. Kuskeilla ja mulla ei ole yhteistä kieltä. Ei edes Google kääntäjää. Mun puhelimessa ei ole dataa. Auto pysähtyy paikalliselle automarkkinalle. Kyseessä on alue, jossa pieniä kojuja, jossa myydään kaikkea starttimoottoreista kiintoavaimiin ja jakohihnoista penkinpäälysiin. Maailma on täynnä näitä paikkoja. Kello lähenee kymmentä. Auto pysähtyy kontin eteen, josta työnnetään ulos kiinalaisia moottoripyöriä. Ne erottaa italialaisista ainakin siten, että nämä varmaan toimivat. Pyöriä on kuusi. Niiden yhteenlasketut moottori tilavuudet on pienemmät kuin mun Guzzissa. Tän kilpailun mä voitan.
Lavalla käydään uudestaan ja uudestaan katsomassa mopoa. Pyörä on ollut vinossa pitkään. Lavalta valuu maahan bensiiniä. Yksi tupakka ja…. niin ei tarvitse ajaa mopoa ikinä. Lopputuloksena on se, että mitään ei voida tehdä. Kuski soittaa puhelun ja käskee hypätä kyytiin. Ajamme pitkin kaupunkia, kunnes pysähdymme kerrostalon eteen. Davai, davai. Sen verran mä ymmärrän. Ulos autosta. Ja kadulla on tuttu näky. Mies huoltoasemalta. Vladimir on miehen nimi. Mä olen huojentunut. Tekisi mieli korkata pullo champagnea. Käy ilmi, että se onnistuisi helposti. Vladimirin perheen liike on Alkomarket -niminen viinakauppa. Voi vain ihmetellä sitä kohtalon johdatusta, joka tuo mut yhteen kaverin kanssa, jolla ei ole esimerkiksi kuppilaa, vaan ihan oikea viinakauppa. Hyllyltä löytyy Finlandiaa. Palataan siihen myöhemmin.
Vladimir vie mut sisälle ja sitten takaisin ulos. Kavereilla on kiire takaisin Karabutakiin. Ajomatka vie yli neljä tuntia. Mä yritän etsiä löytyisikö tältä kadulta lantakasaa, jota vastaan pyörä voitaisiin ottaa vastaan. Ei löydy, ainoastaan eilinen lankku. Lankun pituus lavaan nähden mahdollistaa jonkun 70 asteen kulman. ilman lantakasaa. Mä olen vakuuttunut, että Guzzi kuolee tähän lopullisesti kun se lämähtää lavalta asvalttiin. Paikalle tulee lisää kavereita. Kohta meitä on kuusi. Pyörää oikeasti lasketaan alas lavalta.. lankun leveys on mun maastorenkaat plus 5 senttiä, mutta lankulla se pysyy ja pian pyörä seisoo tukevasti asvaltilla. Mä en olisi uskonut. Suomessa kerran pyörän siirto jäi siihen, että ei ollut rampillista traileria….
On maksun aika. Kuskit ja kaverini Vladimir keskustelevat ja päätyvät lopputulokseen. Hinta sama kuin eilen. 25000 Tingeä. Noin 60 euroa. Mä olen vaan hiljaa tyytyväinen. Niin ovat kaveritkin. Me kaikki voitettiin. Viimeiset halaukset kuskeille ja dasvidania. Auto lipuu pois ja me menemme takaisin sisälle. Mut viedään vanhemman herran eteen. Miehen nimi on Marat, Vladimirin isä. Kazakkikulttuurissa isät ovat vahvoja persoonia. He puhuvat, kaikki kuuntelevat. He haluavat jotain, se tapahtuu. Vladimir on 35. Marat 63. Nokkimisjärjestyksestä ei kenellekään tule epäselvyyksiä. Marat oli venäjän armeijassa maahanlaskujoukoissa jotka saapuivat ensimmäisten joukossa Kabuliin 1970-luvun lopulla. Siitä(kin) myöhemmin.
Hyppäämme
Maratin autoon ja lähdemme liikkeelle. Ensimmäinen pysähdyspaikka
on enduroratakeskus. Ketään ei paikalla. Seuraavaksi olemme jonkuin
teollisuuskiinteistön pihalla. Pihalla on pyöriä. Ja likaisen
näköinen mekanikko ja hänen kaverinsa. Venäjänkielistä
keskustelua. Harashoo. Davai. Auto lähtee liikkeelle ja palaamme
takaisin Vladimirin toimistolle. Mekanikko odottaa jo siellä.
Saan kysymyksiä, että miksi mulla ei ole Honda Africa Twinia. Tai Nemetski machina BMW¨ta. Miksi pitää ajaa italialaisella mopolla? Aika universaalia settiä niille, jotka pitävät tyylikkyyttä käytännöllisyyttä tärkeämpänä. Mekaanikko osaa todella asiansa. Katsoo moottorin kyljessä olevasta reiästä sisään lampulla. Toteaa samantien, että kytkinlevy on ihan palasina. Samaa mitä Markokin oli Proitaliassa arvellut. Mulle tulee parempi olo kun puhun Markon kanssa. Levy on vaihdettavissa ja sen jälkeen kaikki on hyvin. Ongelma vaan on se, että levyjä ei täälla todellakaan ole.
Internet on toiminut ihmeellisesti yön aikana. Guzzisteilla on omia sivuja ja mulle sataa vinkkejä ongelmasta ja miten se on korjattavissa. Saan venäläisten guzzistien yhteystietoja. Selvitän venäläisen maahantuojan yhteystiedot. Sitten alkaa soittorumba. Yritämme löytää kytkinlevyä Venäjältä. Puhelut alkavat aina samalla tavalla. Marat esittelee itsensä. Sitten on tärkeä kertoa, että soitetaan Kazakstanista. Ja sitten keskustellaan. Pari puhelua ja osaa ei ole Venäjällä saatavissa. Piste. Kestää kauan. Sama tilanne Suomesta. Osa suomessa viikon- parin sisällä. Sitten viikko tänne.. epätoivoa…
Mä rupean soittamaan isompia Guzzi varaosa liikkeitä lävitse. Perjantai iltapäivä on pitkällä. Pakko saada ratkaisu pian, sillä viikonloppuna ei tapahdu mitään. UK dealerin alihankkijalla on, mutta se saapuu hänelle vasta tiistaina. Siitä viikko. No thank you. Saksan paras Guzzi kauppa tarjoaa ei oota. Vielen danke. Yksi hollantilainen ei vastaa. Mä epätoivoisesti etsin varaosanumerolla Vladimirin koneella. Jenkeissä ja Australiassa tulee osuma. Liian kaukana, kunnes TLM partsin sivuilta Hollannista tulee ilmotus – kolme levyä heidän varastossa. Mä soitan sinne heti. Varastosaldo vahvistuu. Mä kysyn saadaanko levy lähtemään DHL expressillä. Kaveri lupaa selvittää ja pyytää soittamaan takaisin puolen tunnin päästä. Soitan ja ilmoituksena on, että ”kyllä voidaan toimittaa, mutta lähetys on kaksi kertaa kalliimpi postimaksun osalta kuin osa”. Mun puhelimen roaming lasku tässä vaiheessa ylittää ne kaikki. Vaihtoehtoja on juuri yksi. DHL express se on. Mä juttelen vielä liikkeen mekaanikon kanssa siitä, mitä muuta kannattaa ottaa. Saan listan tiivisteitä ja ruuveja. Sen lisäksi oikea etuhaarukka vuotaa öljyä. Nyt sekin saa uuden tiivisteen. Mä saan ohjeet maksaa tavarat Paypalillä tiedolla, että jos ja kun rahat näkyy tilillä, niin tavarat lähtevät heti. Mun Androidissa ei ole mun Paypal tietoja. Alkaa salasanavaihtorumba. Vladimir käy sanomassa, että nyt vaan rauhoitut ja käydään välillä syömässä. Mä en voi. Rahat on saatava liikkeelle, jotta tavarat lähtevät vielä tän päivän aikana. Lopulta salasananvaihto verifiointeineen onnistuu. Saan vielä kuittauksen, että kaikki on gutt. Sehr Gutt. On aika hengähtää.
Mä olen todella iloinen siitä, että Vladimirin perheen liike ei myy esimerkiksi hyttysmyrkkyä tai lvi-tarvikkeita, vaan kylmää olutta. Pian mun edessä on pari kylmää tölkkiä. Tajuan, että koko päivänä ei ole tullut syötyä mitään. Mä alan olla aika kaputt. Vladimir kysyy ystävällisesti, koska olen viimeksi päässyt suihkuun. Mä tajuan tuoksuvani vienosti pahalta… ihan sama. Alkaa hotellinmetsästys. Sitä ennen kuitenkin Guzzi haetaan hinausautolla pois. Sinne se lähti, avaimet virtalukossa. Näenköhän enää koskaan?
Mun kriteerit hotelleille on siisti, toimiva suihku, wc ilman reikää katossa tai lattiassa ja toimiva internet. Tästä päivästä lähtien mä arvostan myös lukkoon menevää ovea. Aktobe hotel, missä viimeksi on täytti monta noista kriteereistä, mutta mä tartten internetiä enemmän kuin koskaan ennen, siksi on löydettävä toinen majoitusvaihtoehto. Mua ei kiinnosta myöskään hotelli Aktobeen esikaupunkialueella. Marat on ottamassa mua kotiinsa asumaan, mutta saan sen kohteliaasti torjuttua. Lähdemme Vladimirin kanssa hotellishoppailulle.
Hotelleja Aktobessa on paljon, mutta moni meistä ei yöpyisi useassakaan niistä. Amsterdam on Kämpiä kalliimpi, mutta tuskin vastannee laatua. (Tosin Kämp on mainettaan paljon huonompi. Toim. huom.). Käymme muutamassa. Njet. Lopulta ehdotan Dastan – hotellia. Se on kaupungin parhaimmistoa. Vladimir kysyy, olenko tosissani. Expensive. Mä olen vaan loppu. Haluan sinne. Sen sivuilla lukee high speed internet. Päästään hotellin aulaan. Saan internet passun ja menen boooking.comïin. Saan huoneen, mutta Kazakstanilaisittain hinta on hirvittävä. 50 eur yöltä. Mä luulen, että mä pystyn siihen. Teen varauksen ja mulla on huone.
Aulapojat kantavat mun mopokamat sisään. Osa kamoista jäi Vladimirin toimistolle. Mä uskon pärjääväni ilman niitä tän viikon plus, mitä täällä tulenkaan viettämään. Aulapojat kantavat takaboksia. Kuuluu bang, ja laukun päällä oleva tavarateline irtoaa kiinnikkeistä,. Mä en jaksa nyt… haluan vaan huoneeseen… pääsen sinne ja lopultakin suihku.
Pitkän ja kuuman suihkun jälkeen mä ajattelen, että puhtaat vaatteet voisi olla just se juttu ja sitten syömään. PRKL!!! PRKL PRKL PRKL!!! Mun mopon avaimissa on kiinni mun sivulaukkujen avaimet. Mun mopon avaimet on kiinni mopossa, joka on jossain korjaamolla. Vara-avaimet on kiinni olevissa sivulaukuissa. MIKSI????? MIKSI MULLE KÄY NÄIN??? Mä oikeesti alan olla vähän hajalla. Mä oon kuitenkin sen verran ollut maailmalla ja reissuissa ja tiedän mikä auttaa, ja mikä ei, mutta kieltämättä tulee rokkamainen olo – reunat ne on minunkin säkissä vai mistä se horisi pyöreiden kivien kanssa. Mä olen joka tapauksessa Lammio. Se toi konekiväärikompanian Petroskoihin. Mä toin Guzzin tänne ja vien sen vielä pois. Ajaen.
Mä soitan mun pelastajalle. Vladimir soittaa mekaanikolle, joka haki pyörän. Mekanikko on lähtenyt pois kaupungista. Tulee huomenna. Ehkä. Mä pistän mun ajohousut jalkaan. Itseäkin iljettää. Onneksi vieressä on shopping mall. Mä saan sieltä jotain. Mutta sitä ennen tarvitsen ruokaa.
Mä rakastan maustettua ruokaa. Syön aina paikallista toivoen, että tullessaan takaisin ylös, se maistuisi yhtä hyvältä kuin mennessä alas. Just nyt mun paikallinen on McDonalds. Edes jotain tuttua ja turvallista. Mä meen istumaan penkille sen jälkeen kun tilaan automaatista. Kaveri mun edessä alkaa puhua mulle kuin tuntisi mut. No niin se tunteekin. Eilinen poliisi bensa-asemalta. Normaalit selfiet kaverin kanssa. Maailma on pieni. Aktobessa yli 350 000 asukasta. Mä en mieti enää kohtalon johdatusta. Mä mussutan big macïä, filet o fishiä ja kaksia ranskalaisia. Joku on mulle joskus kertonut verensokerin tärkeydestä. Mä uskon huonosti. Jatkossa paremmin.
Mä saan pari slim fit kasakki t-paitaa. Ne on todella kivoja mun päällä. Toisessa lukee valkoisella pohjalla black. Mustassa paidassa lukee valkoisella fake. Niimpä niin. Mä alan olla todella valmista tavaraa. Meen huoneeseen. Suljen oven lukon. Kunnolla. Tällä kertaa. Ja vaivun uneen miettien mitähän huomenna tapahtuu…
