Kuukausi: syyskuu 2019

Aktobe – Tseljabinsk 752 km
tien päällä. Ei mielikuvituksessa tai reittisuunnitelmassa.

Karjala kuumeeseen huumantui kuudesta kahdeksaan tuhatta suomalaista 1920 – ja 1930 luvulla. Neuvostoliitto veti suomalaisia mangneetin lailla itseensä ja ihmisiet pyrkivät sinne keinolla millä hyvänsä. Jopa maanpäälisestä paratiisista Turusta. Agitaattorit kertoivat työläisten ihmemaasta, jossa puissa virtasi, jollei suoranaisesti hunaja, niin ainakin ravintoloissa vodka. Mun mopossa virtaa vihdoin bensa.

Eilen illalla mopo oli vihdoinkin siinä kunnossa, että sen sai hakea. Itse asiassa se ei koskaan ole varmaan ollut noin hyvässä kunnossa kuin se on nyt. Kardaanista lähtien kaikki oli puhdistettu, kone käyty läpi, pikku asioita fiksattu tavalla, jota ei koskaan oltu tehty ja mä täysin vakuuttunut, että koneeseen oli tullut lisää tehoa. Ainakin siltä tuntui kun ajoin ilalla hotelliin ilman laukkuja. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt ilman Vladimirin mekaanikkokontaktia. Kaveri ei koskaan ollut edes nähnyt Moto Guzzia, mutta purki ja kokosi sen ja osien määrä oli sama kummassakin tilanteessa. Hämmentävää.

Mä olin reittejäpähkäillessä päätynyt, että Venäjälle pitää päästä kuin punaiset aikanaan. Olin vakuuttunut, että tiet ovat siellä päällystetty jollei nyt jalometalleilla, niin ainakin hyvällä asvaltilla. Kazakstanin tiekartta antoi mulle vähän kylmiä väreitä ja totesin, että seuraavan viiden päivän tavoite, 4000 kilometria, onnistuu paremmin siellä kokonaan kuin osaksi Kasakstanissa. Nyt kun olen päässyt hotellille Venäjällä, voin todetta, ei onnistu. Kaiken lisäksi täällä sataa ja on perkleen kylmä. Mua on huijattu kuin Stalinin aikalaisia.

Aamun lämpötilä oli raikas +6 asetetta. Viime kerrasta mopon päällä oli siis lämpötila laskenut 31 astetta. Ei tarvinnut miettiä motocross takia, vaan kahta villapaitaa. Aktoben ulosmenoväylä oli tukkoinen kuin Turun kauppatori TPS’n mestaruusjuhlissa (ennenkuin joku aloittaa, niin tarkennetaan aika vuosituhannen vaihteeseen..). Sietämätön aamuruuhka kasakkiohituksilla. Tosin mua ei paljoa haitannut. Davai, davai. Tää on taas niin kivaa. Kone käy ja kilometrit vaihtuvat.

Mä saavun tienristeykseen. Voisin jatkaa kohti Karabutakia, eli paikkaa missä mopo hajosi, tai ottaa suunnan suoraan pohjoiseen ja kohti Venäjää. Helppo valinta. Pohjoiseen. Kaikki sujuu hienosti. Maisema muuttuu kivikkoisemmaksi ja arojen sijaan tullaan vuorille. Maisemat ovat todella hienoja. Pysähdyn. Otan kuvia. Ajan. Pysähdyn. Kuvia. Ajan. Repeat. Mä ihan fiiliksissä kunnes joudun toteamaan, että päästäkseni oikeasti Venäjälle mun on ajettava pitkin kasakstanilaista panssariuraa 20+ kilometriä. Taakse ei voi kääntyä ja eteenpäin pääsee, ilman telaketjuja, 20 km/h jos sitäkään.

Näissä tilanteissa yksinajaminen ei aina ole plussaa. Autoja on tullut todella harvakseltaan vastaan viimeisen 45 min aikana ylipäätään ja nyt ympärillä on vain tyhjää aroa. Ainoa, mikä ottaa aisteihin on tuuli. Ja kylmyys. Heinät eivät nosta sun pyörää ylös jos kaadut. Rengasrikko ei olisi yhtä kiva yllätys kuin Suosikin kirjeenvaihtopalstalta tullut foto. Onneksi sentään voin pohtia tätä ajoa multipersoonani kanssa itsekseen. Musiikki on parempi ottaa pois ja nyt mennään.

Mä oon ajanut suht pahoissa paikoissa, mutta tää on oikeasti sietämätöntä. Mun sisuskalut jäävät puoliväliin. Onneksi pyörä toimii ja vaikka kamaa on paljon, niin ainakin liike oli enemmän eteen kuin taakse. Välillä kyllä se on paljon enemmän ylös-alas kuin mitään muuta. Mä en voi kutsua tota pätkää tieksi. En sitten millään. Kynnetty pelto on tasaisempi. Pommituksen jäljiltä.

Jatkossa mä en ikinä enää valita mistään missä ajan. Lupaan sen. Tää kesti toista tuntia. Paheni koko ajan. Vieressä rakennettiin uutta tietä, mutta kaikkiin, edes jotenkin mahdollisiin siirtymäkohtiin oli tehty kaivannot ja maakuormaesteet, joten uudelle tielle ei ollut mitään asiaa. Paitsi niillä telaketjuilla. Kuvia on vaikea ottaa ja niissä kohtaa kun pystyi pysähtymään ja räpsimään, niin ne erosivat hankalista kohdista kuin moottoritie kaivoskäytävästä.

Tunnin plus päästä se on ohi. Olo kuin Porlammin motin voittajilla. Vieressä menee tuhatpäinen lehmälauma. Tää niin absurdia kuin olla vaan voi. Hetken päästä ollaan Venäjän rajalla. Mä pysähdyn ottamaan kuvaa. Ikuistan poistumiseni Kasakstanista. Kaveri tulee ulos autosta. Kohta mun puhelimessa on hänen veljensä osoita Magnetogorskiin jos haluan mennä kylään tänään. Kaikki tämä kymmenessä minuutissa. Ilman yhteistä kieltä. Vähän käsieleitä, sanoja sieltä täältä ja hymyä. Hymy auttaa myös venäjän tullissa. Tulliviranomainen täyttää mun puolesta maahantulokortin (ihan käsittämätöntä) ja Ivan Dragon kokoinen kapteeni toimittaa mut Arnold Schwarzenegger aksentilla tervetulleeksi Venäjälle. Mä tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Tai sitten en.

Mä luulen, että Venäjä ja Kasakstan käyvät yhä bilateraalista kauppaa samoin ehdoin kuin Suomi ja Neuvostoliitto joskus ennen. Kaikki kräppi ja sonta, mitä suomalaiset teki upposi sinne ja me saimme öljyä ja energiaa tilalle. Venäjä tuo Kasakstaniin ihan mitä vaan ja kasakit maksavat venäläisille kuoppaisella asvaltilla. Tai ainakin se muodostaa nähtävästi ison osan kaupasta, sillä paljon sitä on tänne tuotu. Venäläiset ovat myös mestareita yhdistämään hyvää ja kasakstanilaista asvalttia keskenään niin, että ne sekoittuvat toisiinsa 100 metrin välein. Hyvin kätevää. Ja munuaisia ravistuttavaa.

Venäjän valtio on myös päättänyt, että tänne tulijat on desifintioitava. Trump halusi hajottaa hurrikaaneja ydinpommilla. Paikallishallinto täällä käyttää myrskypilviä ja selkeästi heillä on kytkin, jossa asennot ovat – Taivas kiinni, taivas auki. Joku painaa nappia ja vettä alkaa tulla. Siis todella tulla.

Sadeasussa ajaminen on ihan ok. Sadeasun pukeminen tien päällä sateessa ei ole. Haalari näyttää päällepuettuna ajokamojen päällä samalta kun joku olisi pistanyt michelin miehen neonkeltaiseen makkarankuoreen. Ei ihan sama fiilis kun opiskelijahaalareissa Hämeenkadun aprossa. Sade pääsääntöisesti loppuu noin neljän minuutin kuluttua siitä kun haalarit on päällä. Niin nytkin. Jos ottaa haalarit pois, niin sade alkaa pian uudestaan. Jos et, tulee aurinko. Mä haluan aurinkoa ja ajan haalarit päällä. Ihmiset katsovat. Normaalia enemmän.

Ilta alkaa olla pitkällä. Matka etenee, mutta ei toivotulla vauhdilla. Liikkumiseen vaikuttaa neljä asiaa: pyörä, ajotaito, keli ja tie. Sitten tietysti vielä tuuri. Pyörä toimii. Ajotaito nyt ainakin on sellainen, että tänne on päästy. Tie paranee, mutta ei merkittävästi. Keli muuttuu taas. Mun tuurilla se on sateinen. Viimeisen 180 km pätkällä ei käytännössä ole yhtään paikkaa tien vieressä mihin voisi jäädä yöksi. Voi toki olla, että mun navigaattori neuvoo vääriä reittejä, mutta täälläpäin isoja teitä ei oikein ole, joten luotan navigaattorin ehdotuksiin, koska rekkaliikenne on, sanotaanko riittävä.

Viimeiset 75 km tullaan todella hiljaa. Koska mun äitini lukee tätä, niin totean vain kelin olleen vähän ikävä, mutta ei mulla mitään hätää ole. Eikä mulla todellakaan ole. Litimärkäys ei ole vielä karibialaisen myrskyn luokkaa ja valoilla näkee sentään eteensä. Kuinka pitkälle? En viitsi mennä mittaamaan, mutta olen pidemmällekin joskus nähnyt. Uiden olisin päässyt kovempaa. Vihdoin edessä on Jekaterinburgin moottoritie. Ajan sitä 300 metriä. Vieressä on motelli ravintolalla. Olen jotain 20 km Tsheljabinskin keskustan ulkopuolella. Tähän on hyvä jäädä.

Nopea iltapala ja uneen. Tai siis koomaan. Ehkä mä olen todella väsynyt, sillä unet ovat normaaleja levottomampia. Herään unesta, jossa olen ampunut peuroja pistoolilla entisen anoppinikanssa hänen vanhassa asunnossaan. Viimeinen peura ammutaan portaihin. Oikeasti, mä en tiedä miten tätä selitetään muulla kuin ei millään… nyt aamulla olo kuitenkin loistava. Pian ylös, vienosti tuoksuvat ajokamat päälle ja kohti Omskia. Tai ainakin niin pitkälle kun päästään. Eihän matka ole kilometreissä kuin 930 km…

Tseljabinsk – Ishm 680 km
Ishm – Omsk – Barabinsk 710 km

Tseljabinskin urheiluseuran nimi on Traktor. Sen syntyhistoria on seuraava. Kaverit perustivat urheiluseuran, joka pelaa jääkiekkoa. Pelien lisäksi on päästävä harjoituksiin. Ainut kulkuneuvo, mikä näillä teillä toimii on traktori. Siitä tuli urheiluseuralle nimi. Vielä 1960- luvulla seuran nimi oli Tseljabinsk telatraktori, mutta viime vuosikymmenien parannustöiden ansiosta tela- etuliite on voitu pudottaa pois. Mä haluaisin telatraktorin. Sellaisen Komsomolets – mallisen, jota käytettiin sodassa tykkien vetämiseen. Parolan panssarimuseossa on sellainen. Oikeasti haluaisin Valtran. Sellaisen, jossa on kuomu, sillä tää sade tekee mut hulluksi.

Mä oon Venäjällä ollessa vakuuttunut siitä, että ei ole kuivaa aikaa. Nyt ei puhuta alkoholista, vaan säästä. On olemassa sateiden välisiä hetkiä, mutta me emme koskaan elä sateiden jälkeistä aikaa. On vain niiden välisiä hetkiä. Täällä ne on harvassa. Mä uhmaan kelien jumalatarta (pakko olla nainen – kuka muu kuin nainen haluaisi pilata täydellisen ajonautinnon ja olon, jossa saat nauttia yksiksesi…) ja ajan ilman sadepukua. Mä yritän osoittaa mun teorian sadepuvuista oikeaksi. Ei se toimi, mutta onneksi tie on sentään hyvä. Tseljabinskin jälkeen sadekin loppuu (hetkeksi) ja mulla tosi hyvä fiilis sen jälkeen kun olen laittanut vuoren ajotakin sisään. Voi vaan miettiä kuka haluaa ajaa syyskuussa Siperiassa moottoripyörää. Niitä voisi olla parempiakin, lite, vuodenaikoja tähän hommaan.

Maisema on kaunis. Tai siis monotoninen. Kasakstanissa oli se yksi iso pelto, joka jatkui ja jatkui. Aro tuntuu ihmeelliseltä. Silmänkatamattomiin samanlaista maisemaa. Siperia on kuin iso Kuopio. Tai mä en tiedä onko Kuopion alueella paljon soita, mutta täällä on. Metsät ovat koivuista lehtipuuta ja joka paikassa on järviä ja lampia. Ja peltoa. Eli varmaan kuin Kuopiossa. Kaikki paikat on täynnä koivua. Siis oikeasti ihan täynnä koivumetsää. Suon ympärillä, keskellä suota, soiden takana. Ihan joka paikassa. Pitäisi ottaa enemmän kuvia, mutta on vaan pakko ajaa. Goprota ei voi käyttää, koska linssi olisi samassa kurassa kuin mun pyörä ja lasit. Mä en tiedä enää mikä on tän pyörän oikea väri, mutta mä en aio maalata kotiin mitään värikartan värillä kura, sillä mä olen aika täynnä sitä. Kirjaimellisesti. Onneksi välillä sataa, niin se tarttuu vielä enemmän kiinni.

Sade ja mopot on aika huono yhdistelmä. Sade tekee tiet liukkaaksi ja liukkaus ja mopot eivät ole hyvä yhdistelmä. Vielä kettumaisempaa on se, että mopoissa, toisin kuin autoissa, ei ole tuulilasinpyyhintä. Tai kypärän visiirinpyyhintä. Ainoa pyyhin on hanska. Märkä hanska ei ole kiva. Se on kylmä. Mä ajan kypärän visiiri auki sateella, sillä mä haluan nähdä tiekuopat kunnolla. Ajolasit estää veden tulon silmiin, mutta ne eivät estä kipua, jota 100 km/h ajossa vedenpisarat aiheuttavat naamaan. Ne on pieniä neuloja. Tätä voi simuloida kotona laittamalla neulatyynyn täyteen neuloja. Sen jälkeen voi hieroa tyynyä suun ja poskien ympärille. Tuntuu nimittän just tolta. Tätä voisi tietenkin mainostaa kasvon syväpuhdistuksena ja sitä se onkin. Ainoastaan todella kivulias versio siitä.

Kahvitauoilla tapaan aina ihmisiä. Pyörä on magneetti. Yhteistä kieltä ei ole, mutta se ei haittaa. Juteltavaa on aina. Finlandia – Vladivostok aiheuttaa joka paikassa yhä saman reaktion. Pridurok. Sen mä tiedän. Se tarkoittaa hullua. Nyt mä saan kalenterin lahjaksi. Kalenterissa on Felix Dzerzinskin kuva. Kaveri perusti Tsekan. Tseka, Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan, tunnetaan myös OGPU’na, NKVD’nä ja KGB’nä myöhemmiltä nimiltään. Kuvassa on myös alkuperäinen Bolshoi dom, iso talo, Moskovassa. Ehkä tämä on enne mun kohtalosta. Tai kalenteri kuvaa aikaa, joka mun osalta kuluu umpeen tän reissun aikana.

Joissain paikoissa myös kalenteria on käännetty taaksepäin. Tai aika on vaan pysähtynyt. Neuvostoliiton loppumisesta on jo 28 vuotta, mutta hämmästyttävän monessa kylän tai kaupungin vaakunassa on yhä sirppi ja vasara -tunnus. Mua harmittaa aina ohi ajaessa, että miksi en pysähdy kuvaamaan niitä kaikkia, sillä ne on tosi makeita. Paljon hienompia kuin Suomen typerin kaupungin vaakuna tai slogan, mikä toivottaa sut tervetulleeksi kaupunkiin, joka on ehdottomasti Suomen turhin. Harmi vaan, että slogania ei enää ole tienvierellä, mutta 1980 – luvulla se oli. Kyse on tietysti Raisiosta ja heidän upeasta tienvierisloganista, ”Raisio – town of today”. Mitä helvettiä se tarkoitti? Mä kuljin sen ohi useasti viikossa mennessä koripalloharjoituksiin Ihalan koululle. Ihmettelinkö sitä silloin, en muista, mutta jälkikäteen se tuntui tosi typerältä. Niinkuin Raisiokin. Yhä mutta nämä sirpit ja vasarat edustavat toista aikaa. Mä kirjoitan jossain vaiheessa lisää mun Neuvostoliitto kiinnostuksesta ja ehkä nostalgiastakin, mutta illan pimetessä mä keskityn etsimään itselleni yösijaa ja löydän sen Ishm’in kaupungista.

Hotelli sijaitsee Karl Marx – kadulla ja myös täällä, aika näyttää pysähtyneen, paitsi hotellin ravintolassa, jossa on syntymäpäiväjuhlat. Mulle ehdotetaan huonepalvelua ravintolan sijaan ja se sopii. Vihdoin, ennen kuin kello lyö 23, mä saan lopultakin ruokaa. Terveellinen aika syödä päivän ensimmäinen ateria aamiaisen jälkeen, mutta ihan sama, sillä mä söisin nyt ihan mitä vaan. Ja syönkin. Kilon lihaa. Ja sitten uneen.

Esko Aho on jännä kaveri. Miten on mahdollista, että Kannuksen elinkeinoasiamies päätyy Kepun puheenjohtajana Suomen pääministeriksi ja lopulta Venäjän suurimman pankin hallitukseen? Se on oikeasti aika hienoa.

Esko Aho on myös hauska kaveri. Mulla oli ilo tehdä hänen kanssaan hommia epäsäännöllisen säännöllisesti Nokialla. Eskon jutut olivat hauskoja. Vaikka hän halusi aina päästä presidentiksi, siis tasavallan presidentiksi, piti hänen tyytyä Sitran yliasiamiehen titteliin, joka kääntyi presidentiksi. Samoin Nokialla hän oli EVP, mutta ei kuitenkaan Mäntyniemessä, vaan Keilaniemessä. Joka tapauksessa Esko Aho istuu Sperpankin hallituksessa. Mä menen nostamaan käteistä. Laitan mun Handelsbankin kortin sisään ja kone ehdottaa kieleksi suomea. Siis oikeasti. Ja kyllä, saan rahat nostettua suomen kielellä. Sama automaatti antaa myös lisätä saldoa mun MTS’n numeroon. Myös suomeksi. Uskomatonta. Valikossa on myös muita kieliä, mutta että suomeksi. Pistän tän Esko Ahon hyvään piikkiin.

Mä lähden Ishmistä ja ajan Omskiin. Näyttää tutulta. Juna ajoi viereistä rautatiesiltaa pitkin toukokuussa. Mä olin myös asemalaiturilla. Nyt mä ajan kaupungin halki. Pysähdyn puiston laitaan. Otan kuvan joesta ja patsaasta. Lenin. Niitä vielä löytyy, mutta ei joka paikasta. Omskissa Lenin katsoo kohti jokea. Eteenpäin. Mäkin ajan eteenpäin, sillä mun pitää ehtiä Barabinskiin, jonne on matkaa 350 km tai jotain.

Tie sinne on parasta, mitä mä Venäjällä olen varmaan ajanut. Tai ainakin nyt se tuntuu siltä. Leveä, hyväkuntoinen ja elämme sateiden välistä aikaa. Ainakin osittain, sillä kolme kertaa kuitenkin taivas räjähtää. Matkalla meinaa räjähtää myös rekka. Vastaantulevalla kaistalla rekka ohittaa rekkajonoa. Mun kaistalla rekka lähtee ohittamaan niin ikään rekkajonoa. Onneksi tie on leveä, sillä on kohta, missä piennar+kaista+kaista+piennar pitää sisällään neljää rekkaa… eikä siis yhtään läheltä piti. Mä olin varma, että ne niittaa. Mä vilkutan valoja useampaan otteeseen naapurin pojille, kun he tekevät ohituksia niin, että mä oon ihan pientareen reunassa kiinni ja mun vieressä on kaksi kulkuneuvoa. Vaikka hakkaan kypärääni merkiksi, niin tuskinpa kavereita kiinnostaa. Nitshevo. Mua kiinnostaa, mä haluan päästä perille. Ja lopulta pääsen.

Barabinsk on kaupunki Novosibirskin lähellä. Asukkaita täällä on 30 tuhatta. Mä olen ollut täällä myös aiemmin, sillä Trans Siberia pysähtyy täällä. En mä sitä olisi tiennyt ellen olisi katsonut Wikipediasta. Balabinskin mä muistin, Barabinskia en. Tosin jatkossa en tätäkään kuitenkaan unohda koskaan.

Mopolla ajaessa mennään pitkälti fiiliksen mukaan. Päivämatkat muodostuvat sellaisiksi kuin keli ja tie antavat myöden. Mä oon tullut Aktobeesta 2000 km. Se on näillä teillä aika hyvä suoritus kolmeen päivään raja- ja muut hässäkät huomioiden. Koska mennään fiiliksen mukaan, niin yöpaikka ei aina ole selvillä etukäteen. Tien vieressä on motelleja, mutta ne eivät ehkä kuitenkaan ole aina se juttu. Booking.comissa ei myöskään laajalti ole näille paikoille tarjontaa, vaan pitää lähinnä toivoa, että huoneen saa jostain. Ikinä mä en ole jäänyt ilman. Paitsi nyt se kohtalo meinaa toteutua.

Täällä on pari hotellia. Menen ensimmäiseen, jossa venäjää puhuva nainen ilmoittaa mulle heti njet ennen kuin ehdin edes saada google kääntäjän auki. Pienen keskustelun jälkeen saan selville toisen hotellin. Etsimme sitä yhdessä, sillä täti ei osaa / halua kirjoittaa mulle latinalaisin aakkosin toista hotellia. Lopulta se onnistuu ja mä lähden Noy’ta kohti. Kello on 22 ja on pimeää.

Mä oon oppinut, että aurinko laskee länteen. Mä ajan itään. Pimeä tulee aiemmin ja aikavyöhykkeistä on vain harmia ilta-ajon suhteen. Mä tulen Noy’hin ja dievushka respassa hymyilee kauniisti. Njet on kuitenkin tyly vastaus huoneiden osalta. Mä oon aika epätoivoinen. Minne? Ei voi tietää. Hän on yhä todella ystävällinen, mutta täynnä on täynnä. Ei, ei ole muita paikkoja.

Aulaan tulee kolme kundia. He ymmärtävät mistä on kysymys. Alkaa pohtiminen. Kysytään kuitenkin ensin moposta. Kerron Vladivostokiin. Suomesta. Seriously (kuullostaa venäjäksi samalta kuin englanniksi). Da, vastaan. Mä kyselen onko valtatien vieressä motelleja. Ei tiedetä. Mä oon aika rikki. Viereinen kaveri antaa mulle puhelimensa. Soittaa veljelleen, joka osaa englantia. Ja kaveri alkaa tulkkaamaan. ”Saat mun huoneen. Mä voin nukkua mun kaverin kanssa samassa huoneessa”. Mä en usko korviani. Siis kuka tekisi ventovieraalle noin? Ei, eivät halua mitään. Ei mitään. Kiva kun voivat auttaa. Mä halaan kaverit ja kiitän. Mä en nimittäin tiedä mitä mä olisin ikinä tehnyt muten. Tai tiedän, olisin lähtenyt tien päälle. Mutta ei tarvitse. Kaveri antaa oman huoneensa mulle. Mä en enää ryssittele ketään venäläistä koskaan. Paitsi ehkä jotain rekkakuskeja, mutta mä oon niin liikuttunut siitä kaikesta ystävällisyydestä mitä mä olen saanut täällä kokea. Joskus on hyvä, että en ole hapannaamainen ja sulkeutunut introvertti, mutta silti. Kuka meistä tekisi tän toiselle? Ainoastaan venäläinen.

Saan suihkun. Ruokaa ja pääsen kirjoittamaan. Mä istun sängyllä ja vaan mietin. Kaikki on taas todella hyvin. Mulla loistava päivä. Selvitty taas kaikesta ja voin kohta mennä nukkumaan ja pääsen taas ajamaan aamusta. Tää on vaan niin hienoa.

Siis miksi kepu pettää aina? Jos joku luulee, että Esko Ahon automaatista siirtämäni 300 ruplaa olisi muuttunut puhelimeni datasaldoksi, niin se ei ole. Mulla mitään mobilidataa ole. Todellakaan. Olishan se pitänyt tietää. Kepu todellakin pettää aina. Myös Venäjällä.

Barabinsk – Kemerovo 580 km
Kemerovo – Krasnoyarsk 529 km

Tästä tulee varmaan kaksi tai kolmeosainen tai enemmän osainen kertomus. Ei voi vielä tietää. Vähän erilainen, ehkä, kuin muut kirjotelmat tähän mennessä.

Barabinskin aamut ovat usvaisia. Lämpötila on 7 astetta. Sumu, usva ja mopoilu eivät ole hyviä yhdistelmiä. Vieläkään. Mutta odottaminen ja kilometrien taivallus eivät myöskään sovi yhteen, joten lähden liikkeelle. Ilja, mun pelastaja, tulee vielä sanomaan moi. Otamme kuvat ja vaihdamme numeroita. Mä pakkaan mun romuja, Ilyalta tulee viesti: miksi olet täällä? Mä vastaan lyhyesti ja lupaan antaa pidemmän vastauksen myöhemmin. Tämä reissu on ollut aina mun haaveeni. Nyt mä toteutan sitä. Se on ollut muutaman kerran katkolla. Kiitos sulle, se jatkuu. Ainakin yön levänneenä.

Siis mitä mä täällä teen? Miksi mä lähdin ajamaan tätä mopoa ja miestä kuluttavaa savottaa? Siihen ei ole olemassa (yllättäen) yhtä vastausta, vaan aika monta. Mä yritän kirjottaa ne auki.

Mä en lähtökohtaisesti usko unelmiin. Mulla on mielitekoja ja asioita mitä haluan toteuttaa, mutta ne eivät ole unelmia. Unelmat kuullostavat aina isoilta. Melkeimpä tavoittamattomilta. Mä haluan tehdä asioita. En unelmoida niiden tekemisestä. Näin ei ole aina ollut. Kaikki muuttui viime syksynä.

Mä sain Dubaihin viestin mun parhaalta ystävältäni. Uutiset olivat huonoja. Hän sanoi sairaastuneensa vakavasti. Ei tiedä mitä tapahtuu, mutta syöpä. Menossa tutkimuksiin ja katsotaan miten käy. Se pysäytti mut. Kaveri on viidenkymmenen pohjoispuolella, mutta ei paljon. Mä olen nähnyt aiemmin miten elämä voi muuttua nopeasti ja perusteellisesti. Mä olin 15 kun mun isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli inan yli 40 v. Nyt 40 v tuntuu aika nuorelta. Silloin se tuntui todella vanhalta. Kaikki jäi kesken. Nyt myös 50+ tuntuu todella nuorelta. Tämä on elämän parasta aikaa. Miksi ja miten se voisi loppua kesken? Yht’äkkiä? Niin paljon asioita vielä edessä. Juttuja tehtävä, paikkoja nähtävä. Asioita koettava. Ihmisiä tavattava. En tiedä onko koskaan oikeaa aikaa lähteä, mutta edessä se kuitenkin on. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pian.

Vuotta myöhemmin mun kaveri on käynyt leikkauksessa ja tällä hetkellä kaikki on onneksi hyvin. Mies niin terve kuin voi näissä olusuhteissa olla. Me olemme puhuneet paljon. Kaikesta. On monta asiaa, mitä pitäisi tehdä. Myöhemmin. Aina myöhemmin, mutta entä jos sitä ”myöhemmin” ei tulekkaan?

Mun mummini eli pitkän elämän. Yli 90 vuotta. Viimeiset vuodet eivät olleet hyviä, sillä mummi sairasti pitkään. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän puhui aina siitä, kuinka mukavaa olisi käydä katsomassa Laura-serkkua Yhdysvalloissa. Sanoin aina, että mene. Sä oot tehnyt matkan useasti ennen. Jos haluat, niin joku meistä tulee mukaan. Ei nyt, mutta ehkä ensi vuonna oli aina vastauksena. Ensi vuotta ei koskaan tullut.

Mä taas olen itse laiminlyönyt kaiken töiden takia. Aina joku management meeting oli tärkeämpi kuin muut asiat. Dealit piti tehdä, koska oli pakko just nyt. Mulla call, ei nyt voi… Laiminlöin kaikki muut, paitsi työnteon. Ei pidä ymmärtää väärin, mä nautin siitä. Se oli mun elämän sisältö. Mä sain järjettömät kicksit kaikesta mitä tein, mä en kokenut uhraavani mitään, mutta se johtuu siitä, että elin oman kuplani sisällä. Muut, läheiset ja vähemmän läheiset, näkivät kuitenkin toisin. Mä en voinut hyvin. En fyysisesti enkä henkisesti. Sitten mä päätin muuttaa sen.

Mä olin joskus 2011/2012/2013 (kuvaavaa, että en edes muista koska) jossain myyntikokouksessa Barcelonassa. Myyntikokoukset on hienoja. Right. Kerätään kaverit samaan paikkaan ja luodaan henkeä. Se on tärkeää ja sen arvoista. Parasta näissä on nähdä työkavereita, jotka oikeasti ovat sun ystäviä. Ainakin niin kauan kuin sulla sama badge. Onneksi kaikkien kanssa ei ole kuitenkaan niin, vaan ystävyys jatkuu badgejen vaihtamistenkin jälkeen.

Meillä oli puhumassa nykytermein seniori kansalainen. Hän kertoi kaikkea mitä oli tehnyt. Ajanut kilpaautoa, lentänyt lentokoneita ja kaikkea muuta. Tässä ei periaatteessa pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta kaveri oli tehnyt tän kaiken sokeana. Varmaan opetuksena hänen esityksessä oli se, että kaikki on mahdollista. Se on bull shittiä. Kaikki ei todellakaan ole mahdollista, eikä edes pitäisi, mutta muistan menneeni juttelemaan hänen kanssaan esityksen jälkeen ja kerroin jotakuinkin seuraavaa: mun haave on aina ollut mennä junalla Siperian halki, mutta kun kuuntelin esityksenne, niin mä halun tehdä sen moottoripyörällä. Juna kuulostaa liian nössöltä. Tai varmaan sanoin sen hätäpäissäni, sillä junalla matkustaminen kaiken sen rinnalla mitä hän oli tehnyt kuullosti niin arkipäiväiseltä.

Vuodet kuluivat. Viime vuonna mä olin 220+ päivää tien päällä. Siis töiden puolesta. Mopolla en juuri ajanut päivääkään. Voin aika huonosti, vaikka (mukamas) rakastin sitä mitä mä tein. Tänä keväänä mulla oli ensimmäisen kerran elämässä aikaa. Siis todella aikaa. Mä päätin, siis tein tietoisen päätöksen, ottaa siitä kaiken irti. Mä päätin toteuttaa haaveitani tai miksi niitä tuntemuksia pitäisi kutsua.

Mä olen kerran toteuttanut jotain sellaista, minkä kuvittelin olevan haaveeni. Jotain sellaista, mitä en koskaan voinut edes kuvitella saavani. Liittyi autoon. Musta. Merkissä on hyppäävä ori. Se opetti mulle paljon. Kaikkia haaveita ei pidä toteuttaa. Ei vaikka voisi. Hyvät haaveet eivät liity tavaraan. Mä kuvittelin, että tämä auto olisi hienointa mitä mulla ikinä olisi ollut. Huomasin, että en osannut nauttia siitä. Miksi tää ei olekkaan seuraava malli? Uudempi? Ihan idioottimaista. Mä en todellakaan nauttinut siitä, mitä mulla oli, vaan murehdin ja tavoittelin jotain sellaista, mitä mulla ei ollut. Auto vietti pääosan aikaa tallissa. Lopulta siitä luopuminen oli parasta mitä tapahtui, okei, niitä ääniä on ikävä, mutta ei muuta. Mä tajusin, että parhaat haaveet ja unelmat liittyvät tunteisiin ja kokemuksiin. Yksin tai yhdessä. Toukokuussa mä otin junan Helsingistä Pekingiin. Kaikenpuolin ihmeellinen ja unohtumaton kokemus.

Tän vuoden alkukevään mä vietin katsoen youtube videoita. Ennen ne olivät hölmöjä. Nyt parasta koskaan. Ihminen voi viettää katsoen monta päivää putkeen jyrsintävideoita. Ennen kuin tää riistäytyy käsistä, niin kyseessä todellakin on jyrsintävideot, jossa näytetään mitä kaikkea yläjyrsimellä voi tehdä. Sillä voi tehdä mitä vaan. Mulla on nyt Triton yläjyrsin jyrsintäpöydällä. Mulla on myös itsetehtyä, tosin vinoa, lattia- ja koristelistaa kolmatta sataa metriä. Se ei lopu mun eikä mun lasten eikä lastenlasten aikana. Ei vaikka haluaisi. Jos jollain on tarve vinoon listaan, niin sitä saa multa. Samaan aikaan, videoiden lomassa, mä näin myös ilmoituksen moottoripyöräreissusta Helsingistä Vladivostokiin. 37 päivää. 13500 kilometriä. Muistan hihitelleeni ääneen, että kuka urpo voisi lähteä tälläiselle reissulle. Siis pliis. Oikeesti.

Mä oon kierrellyt mopolla suht’ pitkiäkin reissuja. Jäämerellä, Karjalassa, Euroopassa. Ajoin mopolla myyntikokoukseen Prahaan kun muut lensi. Yhteistä niille on aina ollut se, että mä oon nauttinut niistä suunnattomasti. Tähän ei liity mitään ‘vapauden kaipuuta easy rider kuraa’ vaan se tunne, kun tuuli puhaltaa naamaan, tie on alla ja sä oot niin siinä, mitä sä teet. Tosin sade vähän vesittää tunnetta. Ja naamaan läjähtävät ötökät. Tätä voi testata esimerkiksi pyytämällä jotain heittämään sepeliä neljän metrin päästä naamaan tai pyytämällä jotain ampumaan puhallusputkella kuivia herneitä huulen ympäristöön, mutta se tunne on vain jotain sellaista, mitä ei voi kokea muuta kuin ajamalla. Mä inhoan mopoiluun liittyviä lieveilmiöitä, harley davidson kalsareita ja reppuja, Ducati hiusharjoja ja eau de toiletteja, mutta perusmopoilu on vaan niin kivaa.

Parhaimpia hetkiä mä koen tällä reissulla kun vastaan tulee toinen mopoilija. Heimolainen. Hän tiettää miltä musta tuntuu, vaikka me ei puhuta tai edes tavata. Käsi nousee tervehdykseen, heiluttaa ja taas matka jatkuu. Kypärän takana on voinut olla kuka tahansa. Mutta me moikataan. Me koetaan samaa. Mopoillessa tulee ajateltua myös vaikka mitä, mutta siitä myöhemmin.

Kevät kului, mutta ajatus tästä reissusta jäi jotenkin mieleen. Tee, älä aina puhu. Sulla on kerrankin aikaa ja mahdollisuus. Älä ole mummi. Joskus kohtalo voi päättää, että sä et pääsekään, mutta jos voit, mennä niin mene.

Ramadan oli tänä vuonna toukokuussa. Olin kotona Dubaissa ja menimme Katian ja ystäväpariskunnan kanssa shishalle ja drinkeille. Ramadan ja Dubai on nykyisin erittäin liberaali yhdistelmä. Ystäväpariskunnan mies ajaa mopolla. Me puhutaan mopoista. Mä muistan elävästi istuvani La Pointessa, katsomassa merta ja totean: mä lähden tekeen sen reissun. Katia toteaa ”varmasti, dear”. Mun kohkotukset on sellasia, että niihin kannattaa yleensä todeta juuri noin, sillä ne menee, tai on ainakin ennen mennyt, aina ohitse. Nopeasti. Ilman seuraamuksia. Tilalle tulee jotain muuta. Ilta on ohi, mennään kotiin ja mä kaivan läppärin esille. Katson matkaohjelmaa ja esitettä. Totean vakuuttuneeni siitä, että tämä on urpointa mitä kukaan voi ikinä tehdä. Ja laitan meiliä järjestäjälle.

Tulee vastaus. Matkaa suunniteltu parisen vuotta. Porukka kasassa. Mahtuu, mutta koska lähtö parin kuukauden kuluttua, niin tee päätös äkkiä. Viikot kuluvat. Mä haluan, mutta uskallanko? Uskallanko oikeasti? Voinko oikeasti? Juhannukseen mennessä pitäisi tehdä päätös. Viisumit on hankittava, pyörä huollettava ja kaikkea mitä siihen liittyy. Pitäisi varmaan mennä myös töihin. Mä käyn sisäistä painia. Mä en osaa ilmajokelaisia painitermejä, mutta mun sisäinen vyörytys on kovaa. Mä oon matossa, mutta en sillassa. Mä todella, todella haluan tehdä tän. Mä en oo valmistautunut tähän oikeasti yhtään, mutta mä päätän tehdä sen. Mä päätän lähteä. Mä rakastan tätä. Mä päätän, että mä en jossittele. Mä en puhu. Mä teen sen. Osa yksi loppuu tähän. Mä jatkan tästä huomenna.

Mutta on tien päälläkin tapahtunut vaikka mitä. Mä olen man on a mission. Mä oon päättänyt mennä Aktobesta Irkutskiin. Pikaisesti. Matka on vaan 4000 kilometriä. Irkutskissa mä voin vielä päättää menenkö Mongoliaan ja saanko kaverit kiinni vai onko tour de Russia mun juttu. Venäjä on aika iso. Vähän isompi kuin Turku.

Mä saavun iltapäivällä Novosibirskiin. Novosibirk tuntuu sanana sellaiselta, että se kirjoitetaan jääpuikoin. Birsk saa viimeistään aikaan horkan ja iho muuttuu kananlihalle. Kaupunki on iso. Siellä on myös iso Leninin patsas. Sinne saapuessa tietenkin myös sataa. Kuten Venäjällä aina. Mulla on tehtävä. Etsiä MTS’n konttori, sillä haluan mobiilidataa. Oikeasti mobiilidataa. En vaan eskoahoautomaattisiirtoja, vaan toimivan puhelimen. Mä saan sitä. Google translator auttaa.

Ajan sieltä eteenpäin. Tarkoitus on yöpyä Kemorovossa. Kemorovo näyttää kyrillisillä aakkosilla kivemmalta. Kemopobo. KA’lle pitäisi hankkia nalle, jonka nimi on Kemopobo. KA’n isää, mun poikaa Willeä kutsuttiin, monen muun lisäksi, pienenä boboksi.

Tänään tien vieressä myydään täytettyjä eläimiä. Myös karhuja. Yleensä tienvierillä on babushkoja myymässä sieniä, hunajaa ja kukkia. Mä en pysähdy ostamaan niitä. Mua harmittaa, miksi mä ajan pysähtymättä tuon ainoan kolmen täytetyn eläimen myyjän ohitse. 70 km ennen Krasnojarskia. Järki sanoo, että täys kasvuinen täytetty karhu ei mahdu mun mopon kyytiin. Eikö mitenkään? Ei mitenkään, järkeilen itselleni. Mua huvittaa 50 km ajatus karhun kanssa ajamisesta. Jos mulla olisi sivuvaunullinen Ural… ei ole… prkl… pitäisikö kääntyä huomenna takaisin? Saan myös viestin matkasuunnitelman muutoksesta. Kaikki muuttuu taas jälleen kerran.

Krasnoyarsk – Nizhneudinsk 543 km
Nizhneudinsk – Irkutsk 520 km

Mä pääsin Irkutskiin. Siperian Pariisiin. Toivottavasti ei kuitenkaan sinne. Ranska olisi hieno maa ilman ranskalaisia. Ei perunoita. Tai pastilleja. Ihmisiä. Pariisi on vaan huono kopio Berliinistä. Ranskalaisilla ja puolalaisilla sama ongelma. Kumpikin sitä mieltä, että he ovat maailman napa. Saksalaiset ovat kuitenkin ehkä osoittaneet kummallekin maalle jotain. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole saksalaisen historian selvitys sen naapurimaiden valossa, mutta siihen liittyy maantieto ja aika. Siis on hyvä palata hieman taaksepäin. Noin 40+ vuotta.

1970 -luku oli hienoa aikaa. Paitsi musiikin ja vaatteiden osalta. Valokuvia ajalta on onneksi vähän ja pääsääntöisesti nekin ovat koulukuvia. Kaikilla on koulukuvissa kaulassa avain. Mulla ei ole. Mulla on ruskea-puna-keltainen poolo. Siinä roikkuu valkoinen majakka. Ostettu Ahvenanmaalta. Paita varmaan keinokuitua. En muista miltä se tuntui, mutta hyvältä se ei näytä. Jos meidät puettiin parhaimpiimme koulukuvauksiin, niin miltä näytimme arkena? Karmea ajatus. Voikohan siitä saada vielä korvauksia? Pitäisi. 70- luvun musiikkiin en edes mene. Se niin syvältä olevaa kuraa. TV sarjat eivät kuitenkaan ole. Archie Bunker on yhä Äijä. Isolla.

Joka tapauksessa 1970- luvulla lapsena kasvaminen turkulaisessa lähiössä oli kivaa. KA, silloin ei ollut Netflixia ja Pipsa-possua. Oli kerran vuodessa, jouluaattona, tsekkoslovakialaisia myyrä piirrettyjä ja Pikku kakkosessa itä-saksalaisia Nukkumatti animaatioita. Osa niistä mustavalkoisia. Mutta silloin aikaa vietettiin pihalla. Ja lukien kirjoja. Ja se oli kivaa.

Mä skippaan nyt pihapelit ja keskityn kirjoihin. Mä oon aina lukenut paljon ja mulle on luettu paljon. Mun vanhemmat lukivat mulle joka ilta iltasadun. Se oli päivän paras hetki. Mä oon siitä kiitollinen. Tarjonta oli sen aikaisia maailman kirjallisuuden klassikoita kuten Pertsa ja Kilu ja Enid Blytonin Seikkailu- sarjat. Viisikot olivat ihan hanurista. Grimmin sadut pelottivat, mutta Björn Larssonin kuvituksina ne varmistivat todella hirvittävät painajaiset.

Iltasadun jälkeen mä sain lukea itsekseni vielä hetkisen. Yleensä Aku Ankan taskukirjoja. Mulla oli mielestäni nerokas suunnitelma, millä mä sain taskukirjat kestämään pidempään. Silloin joka toinen sivu oli värillinen ja joka toinen mustavalkoinen. Mä luin vain joko värilliset tai värittömät sivut. Ehkä mä silloin ihmettelin, että miksi nää tarinat on outoja. Nyt kun kyseenalaistan mun senaikaisen toimintatavan, niin en ihmettele. Eikä toi malli exactly pidentänyt lukunautintoakaan. Musta ei tullut insinööriä. Yllätys.

Taskukirjojen lisäksi luin myös maailman parhaita sarjakuvia nimittäin korkkareita. Mulla oli niitä jätesäkillinen. Siis varmasti kolmatta sataa. Peruskorkkarit olivat parhaita. Perussuomalaiset eivät sitä ole. Joka tapauksessa hyviä olivat myös merten korkeajännitykset. niin myös ilmojen ja aavikon. Avaruuden korkeajännitykset olivat yhtä syvältä kuin 70 – luvun musiikki. Ainoastaan typerämpää olisi lukea Tex Willereitä. Mun kaveri kerää niitä tosissaan. Hän on muuten mukava, mutta rajoittunut. Kannattaa Tapparaa. Hopeanuolet olivat hyviä. Tex Willerit eivät. Mä katsoin Brahen antikvariaatin ikkunaa tänä kesänä. Korkkarit maksavat nykyisin neljä euroa kappale. Mun äiti heitti mun korkkarit joskus pois. Niistä olisi saanut siilinjärveläisen Eurojackpotin verran rahaa. Mä olen siitä inan kypsä. Yhä edelleen.

Kirjojen lisäksi mun rakkain esine oli karttapallo. Sen sisällä oli valo. Se toimi mun yövalona. Soveltui huonosti lukuvaloksi. Ei pitänyt myöskään painajaisia poissa. Joka tapauksessa kartasto näytti erilaiselta kuin nykyisin. Neuvostoliitto oli väriltään vihertävä. Se vei melkein 1/3 osan koko pallosta. Varsovan liiton maat olivat myös samansävyisiä. Eksoottisin oli liilan, tai persikan liilan, värinen maa. Sen nimi oli Mongolia. Todennäköisesti se ei ollut itsenäinen, vaan kuului joko Kiinan tai N-liiton etupiiriin. Ihan sama, muistan katsoneeni sitä ja ihmetelleeni mitä ja millaista siellä on.

Mä pääsin tänä vuonna käymään Mongoliassa. Juna ajoi sen halki. Joskus Tsingis Khan ja Kublai Khan ajoivat hevosillaan Euroopan halki aiheuttaen päänsärkyä eurooppalaisille. Siitä on aikaa 800 vuotta aikaa. Mongoliassa kaikki on brändätty Tsingis Khanilla. Siis ihan kaikki – hammastahnat, pesupulveri ja vodka. Viimeisin noista aiheutti mulle jäätävän pääsäryn tänä vuonna. Frederikin Tsingis Khan tulee aiheuttamaan päänsärkyä kaikille sukupolville tästä eteenpäin. Ikuisesti ja ainiaan. Mun passissa on toinen mongolian viisumi. Tällä kertaa se jää käyttämättä, sillä suunnitelmat muuttuivat.

Mä oon ajanut vähän yli kuuden päivän aikana 4000+ kilometriä vaihtelevissa oloissa ja teillä. Tarkoitus oli päästä Irkutskiin ja katsoa täällä ehdinkö vielä Mongoliaan vai pitääkö jatkaa kohti Vladivostokia. Mä ehtisin jos haluaisin, mutta mä teen kerran(kin) järkevän päätöksen ja jätän sen väliin. Tähän auttoi hyvä suosittelu.

Mä sain Mongoliasta viestin, että muut kaverit tulevat pois sieltä etuajassa, sillä tiet ovat ihan hirvittävät. Se ei yllätä mua, sillä junan ikkunasta ne näyttivät juuri siltä. Jos pyörien päällä ei olisi painoa ja kamat kulkisivat huoltoautoissa, niin ajoa siellä voisi koittaa. Nyt ei. Mä sain myös videon, jossa ylitetään puroa. Keskellä videota on pyörä kaatuneena purossa. BMW ist kein uboat. So not my thing. Nein.

Mä luulen, että mä oon tällä reissulla, koska halusin katsoa kuinka pitkälle voin puskea itseäni. Mua ei pelottanut fyysisesti tän matkan rasitus, vaikka se on hieman kyllä yllättänyt. Mua kiinnosti ajatus siitä, miten kuuppa kestää pitkää ajoa ja loputonta matkaa. Jos olisin tiennyt, että kuupan pitää kestää paljon haastavampia asioita kuin loputon ajo, niin en olisi uskonut, että kovimmat kestämiset liittyvät ajamattomuuteen ja odottamiseen.

Ehkä mä halusin vaan voittaa itseni. Samalla tavalla kuin maratonin juoksijat ja Atlannin ylipurjehtijat haluavat voittaa itsensä. Tosin se on niin helppoa tähän verrattuna. Tuuli ei lopu. Jos se loppuu, niin sitä tulee varmuudella taivaalta ilmaiseksi lisää. Sitä varten ei tarvita huoltoasemia ja varakanistereita. Sitä ei tarvitse myöskään ostaa venäjksi. Atlantilla ei ole kareja. Tai kuoppia, mihin kaatua pyörällä. Atlantilla ei ohiteta rekkoja. Siellä vaan ollaan. Ylityksen jälkeen saa käyttää punaisia housuja. Mä joudun näiden kilometrien jälkeen käyttämään tukisukkahousuja koko loppu elämäni. Mut joo, itseni voittamisestä tässä on kyse. Ei muusta.

Italiassa tehdään moottoreita, jotka tunnetaan kierroskoneina. Niitä on autoissa ja mopoissa. Yhteistä niille on se, että suurimmat tehot tulevat kun kierrokset ovat maksimissa. Irakissa ei tehdä autoja eikä kierroskoneita, mutta siellä syntyneet naishenkilöt kiihtyvät tarpeen vaatiessa nollasta sataan Lamborgineja ja Ferrareita nopeammin. Mä olen huomannut, että koneen pitämiseksi huippukunnossa, sitä täytyy testata usein. Todella usein. Italialaisista kierroskoneista tulee kova ääni ääriolosuhteissa. Niin myös irakilaisista. Italialaisten koneiden kierrokset laskevat nopeasti. Irakilaisten ei. Hermostuneina ne saattavat kotona kirkua uudestaan ja uudestaan 11 000 rpm falsetin voimin, ”miksi sä haluat mennä tollaselle ääliömäiselle reissulle? Kenelle sun pitää todistaa ja näyttää?” jos olisin mies insinööri ymmärtäisin, että kyse on huolestuneisuudesta. Ei muusta, mutta koska mä olen juristi, huono sellainen tosin, niin mä tietenkin hermostun. Kone leikkaa kiinni. Tarvitaan huoltotoimenpiteitä. Mä en todellakaan ole tekemässä tätä näyttääkseni kellekään muulle mitään. Mun kone ärjyy falsetissa. Mä teen tän itseni takia.

Mun kilpailuviettini on kuitenkin sietämätön. Mä en voi hävitä. Missään, kenellekään enkä koskaan. Se on muille ihmisille välillä sietämätöntä. Pahin esimerkki tästä on varmaan joulu 2003/2004. Väinö on kahdeksan tai yhdeksän. Mä oon ostanut lahjaksi hänelle (itselleni?) Stigan pöytälätkän. Mun lapsuuteni lempi pelin. Väne odottaa innostuneena kun peli kootaan. Hän pelaa lätkää. Siis oikeeta lätkää. Nyt hän pääsee kokeilemaan sitä myös pöydän päällä. Ekaa kertaa. Viiden minuutin jälkeen peli on 12-0. Mulla on niksahtanut. Nyt pelataan pöytälätkää. Prkl. Tätä pelataan tosissaan. Pieni poika huutaa mulle raivoissaan – ”miksi sun pitää nöyryyttää mua?”. Peli lentää seinille. Mua hävettää vieläkin. Anteeksi Väinö. Me ei olla pelattu sen jälkeen kertaakaan. Samaa tapahtui joskus aiemmin NHL 95 pleikkapelin kanssa. Tostai-iltana vaan yksi matsi. Sunnuntai iltaan mennessä ei oltu paljoa nukuttu… Tai ensimmäinen vuosi oikista. Pakollinen ruotsin tentti. Pelaan Red Baron simulaattoria. Tentti on kerran vuodessa. Lasten äiti soittaa lankapuhelimella tulenko tenttiin. Ei pysty, mulla 30 ilmavoittoa sodan ensimmäisenä päivänä. Teen tentin kuusi vuotta myöhemmin…

Tämä reissu on mulle siis jollain tavalla itseni voittamista jos se pitää kiteyttää yksittäiseen ajatukseen mitä mä täällä teen. Sitä se tähän mennessä todellakin on ollut. Eri tavalla kuin ajattelin, mutta mä palaan tähän kun kirjoitan mitä mulle tästä jäi kokemuksena. Mä myös rakastan ajamista ja Venäjällä oloa, mutta se ei ollut syy tehdä tätä näin. Niitä kumpaakin voi(si) toteuttaa eri tavalla ja ainakin pienimmissä kerta-annoksissa.

Mä olen myös tajunnut, että itsensä voittaminen on subjektiivistä. Se ei ole kilpailu. Ei ole parempaa tai suurempaa itsensä voittamista. Tässä asiassa ei voi kilpailla muita vastaan. Mun juttu on ajaa tonne Vladivostokiin. 4000+ km jäljellä. Todella paljon takana. Jollekin toiselle se on jotain ihan muuta. Näitä asioita ei voi myöskään vertailla. Tai ainakaan pistää paremmuus- tai arvojärjestykseen. Tärkeintä on kokeilla rajojaan, jos niin haluaa. Jollei halua, niin ihan sama. Ei tartte. Se on yhtä OK. Mutta mä haluan. Mä haluan katsoa onko musta tähän. Ainakin tähän mennessä on ollut. Olosuhteet olleet välillä mitä on. Samoin ”haasteet”. Mä oon aika vakuuttunut, että ei ole montaa asiaa mistä mä en oikeasti selviäisi. Mä en kirjota tätä egoboosterina, mutta mä oon löytänyt keinon testata mun omia rajoja. Ja se toimii. Tää on mun tapani. Jollekin muulle se on eri.

On ollut myös vapauttavaa kokea miltä tuntuu vastaanottaa apua. Pitäsi olla luonnollista. Ei mulle. Mä en pysty(kkään) itse fiksaan kaikkea. Tarvitaan myös muita. Yhtä tärkeää kuin antaa apua, on kyky ottaa sitä vastaan. Mulle ton jälkimmäisen oppiminen on vienyt noin 49 v ja 11 kuukautta. Edellisen olen onneksi osannut aina. Se, että ottaa apua vastaan ei teekkään susta heikkoa. Vaan vahvemman. Pitäisi olla yksinkertaista. Ei enfp+ alphoille. Me ollaan surkeita siinä.

Ihan samalla tavalla kuin mun rakas TPS, joka tällä hetkellä, karmealla ja ennen näkemättömällä tavalla koittelee mun kärsivällisyyden ja alphailun rajoja surkealla toimistotyöskentelyllään. Jos mä olen kykenevä oppimaan, niin miksi toi organisaatio ei tee sitä ikinä??? Tämä on vakavaa, sillä TPS on lätkää eikä mitään itsensä oivaltamista, vaan paljon elämää suurempaa. Tässä vaiheessa voisi vielä puhua intohimosta ja poltteesta. Mä kirjotan siitä seuraavaksi. Tää osuus loppuu tähän tällä kertaa.

Näitä asioita, ja paljon muuta, mä oon miettinyt tän ajon aikana. Turkuun on yli 6000 kilometriä. Huomenna mä turisteilen Irkutskissa kunnolla. Eilen mä olin Jenisein rannalla. Tänään Angaran. Näiden jokien näkeminen ja ylittäminen on mun juttu. Mä saan siitä kicksejä. Toisin kuin sen yhden perkeleen joen ylittäminen ponttoonisiltaa pitkin eilen. Surkee puro, mutta meinasi osoittautua ylitsepääsemättömäksi. Kirjaimellisesti. Mä en tiedä, vieläkään, miksi siihen sillalle oli pitänyt kipata tonni pehmeää hiekkaa? Sateessa se teki ylityksestä samaa kuin katsoisi paikan päällä Tappara – Kärpät matsia. Hakametsässä. Maanpäällinen helvetti. Jos joku voisi myös kertoa mitä järkeä oli joskus maantiedon tunnilla opetella Siperian jokien järjestystä, niin olisin kiitollinen.

Siperia kuitenkin opettaa. Ainakin tällä hetkellä se opetaa syömään sushia ja polttamaan shishaa. Hyvää kertausharjoitusta. Mun siirtymä savotta on ohi. Onneksi. Nyt ei enää tartte niellä kilometrejä tähän tapaan. Oonko pettynyt kun en päässytkään Mongoliaan ajamaan? Joo, ehkä, mutta oikeesti en. Miksi se, että en pääse johonkin mun lapsuuteni karttapallon alustalle mopolla pitäisi vaikuttaa negatiivisesti tähän reissuun? Viekö se näistä kokemuksista jotain pois? Tekeekö se tästä reissusta huonomman? Varmasti olisin kokenut jotain erilaista, mutta nyt mä olen kokenut toisenlaista erilaista. Mä luulen, että olen onnellisempi ajaessani venäläistä asvalttia kuin mongolialaista hiekkaa. En mä edes luule. Mä tiedän. Tää niin mun juttu. Sitä paitsi, Tsingis Khan aiheuttaa päänsärkyä. Toivottavasti tämä Taiga vodka ei.

Irkutsk. Kilometrejä ja mopoon päin katsomisia 0.

Mopojen koneet käynnistyvät starttimoottorilla ja bensalla. Mun kone käynnistyy yleensä melkein millä tahansa etanolilla. Tänään Guzzin kone ei käynnisty, mutta mun tekisi mieli käynnistää mun kone. Uudelleen. Jätän sen kuitenkin tekemättä. Mutta ajan sitä hallitusti eilisestä alas. Ok, pari loppukiihdytystä se vaatii ettei leikkaisi kiinni. Dinneri, punaviini ja tietoisuus siitä, että ei tarvitse ajaa, saivat mun sylinterit hakkaamaan eilen täydellä teholla. Tänä aamuna sylinterit voideltiin Buranalla.

Mulla on turistipäivä. Mä odotan oikeasti miltä tää kaupunki näyttää. Aloitan sen tutustumisen iltapäivällä. Mä nimittäin nukun pitkäliti yli puolenpäivän. Tuntuu vaan niin hyvältä saada nukkua huoneessa, joka on siisti ja lämmin. Mulla ei kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa. Lämpötila on yli 25 astetta. Elämä hymyilee kaikilla valkaistuilla hampaillaan todella kauniisti just nyt.

Mä tutustuin Irkutskiin ekan kerran varmaan vuonna 1984. Mä tein jonkun kirjaesitelmän Henri Troyatin kirjasta, joka käsitteli Dekabristeja. Kaverit laittoivat ekan kerran tsaarille hanttiin tosissaan. Heidät karkoitettiin Irkutskiin. Eilen Venäjällä oli paikallisvaalit. Putinin vastustajia kohdellaan hiukan toisilla menetelmillä kuin tsaarin vastustajia. Aina uusi aika ei ole parempi kuin vanha. Tämä kaupunki kukoistaa osittain karkoitettujen johdosta. Siperian yksi keskuksista. Yli 500 000 asukasta. Mun hotelli on vanhalla puolella. Osoite on Proletariska 7. Valtakadun nimi on Ulitsa Karl Marxa. Siihen risteytyy Ulitsa Lenina.

Mun lapsuudenkodin osoite oli Leningradinkatu. Leningrad oli Turun ystävyyskaupunki. Samoin Varna ja Rostock. Onneksi Irkutsk ei ollut. Jos Turku olisi ollut Irkutskin ystävyyskaupunki, niin olisimme lähettänyt virkamiehet tutustumaan tänne ja todennäköinen lopputulos olisi ollut se, että täältäkin olisi lanattu vanhat talot pois ystävyyden hengessä. Mutta keskustassa olisi KOPin kolmio. Onneksi näin ei ole.

Musta toi Leningradinkatu kuullostaa yhä paremmalta kuin sen kadun nykyinen nimi, Pietarinkatu. Meillä oli taloyhtiössä yksi mies, joka ei halunnut asua Leningradinkadulla. Piti saada toinen osoite. Virallinen. Sellainen sitten tehtiin. Ei ulkomailta voi lähettää postia (suomettuneeseen) Suomeen, jos osoite on Leningradinkatu. Kalskahtaa sosialismilta. Toinen virallinen osoite oli Kölnin rinne. Please. Ulitsa Leningradskaja on paljon siistempi kuin joku Kölnische Neigung. En usko kenenkään muun käyttäneen tätä osoitetta. Mulla on yhä katukyltti, minkä varastin kotikadulta. Siinä lukee Leningradinkatu, Leningrads gatan. Mun äitini ei ollut siitä iloinen. En selittänyt sitä sillä, että mun kone oli kyseisen teon aikana ajettu aika ylös. Ylemmäksi kuin Impivaaran uimahyppylava. Olisi ehkä pitänyt. Aresti olisi ollut varmaan lyhyempi. Ei voi tietää.

Mulla Turku on joka tapauksessa maailman paras paikka. Joka puolella maailmaa on oma Turkunsa. Tukholma on Ruotsin Turku. Lontoo Englannin. New York Amerikan. Dubai Emiraattien. Maailmalla ei ole Helsinkejä. Jos olisi, niin ihmisten olisi hyvä välttää niitä. Mä olin paikallisessa Helsingissä yötä täällä. Sen nimi oli Nizhneudisnk. Kadut kuravelliä. Ilma sameaa puuroa. Ihmisen on paras olla maailman Turuissa aina kun vaan voi. Nyt mä olen iloinen, että löysin sen Irkutskista.

Mä lähden katsomaan jokea. Angara on 1779 kilometriä pitkä. Aurajoki on 70 km pitkä. Venäjällä on kaikki isompaa. Joki on satumaisen kaunis. Se virtaa kovaa. Onneksi Aurajoki ei virtaa yhtä kovaa. Kerran kesä-Kårenin jälkeen päätimme näyttää ulkopaikkakuntalaisille tytöille, että Aurajoessa voi uida. Hyppäsin sinne veneestä lähellä Tuomiokirkkoa. Jalat painuivat mutaiseen pohjaan. Koskettivat pohjassa olevaa fillaria. Sieltä oli vaikea päästä ylös. Kun lopulta pääsin niin tytöt olivat lähteneet. Mun kone kävi hyvin silloin(kin).

Täällä joen vieressä on kirkkoja ja isoja rakennuksia. Niiden edessä seisoi joskus Lenin. Nyt siellä on laatta, jossa on Leninin kuva. Turussakin on Leninin patsas. Tai pää. Mun kaverit saivat kouluaikana selkkauksen aikaan lainaamalla patsaalle tuotuja kukkia. Ehkä he halusivat antaa niitä ulkopaikkakuntalaisille tytöille. Se ei päättynyt hyvin. Se päättyi poliisille. Suomi oli erilainen maa silloin. Mä en ajatellut antaa laatan edessä olevia kukkia kenellekään. On parempi jättää ne aloilleen. Sen sijaan mä saan lipusta päähäni. Vähän samalla tavalla kuin kiinassa laskimesta. Yritän päästä ohi kiinalaisesta turistiryhmästä. Ne blokkaavat koko kadun. Joukkoa johtaa venäläinen opas. Sanon kolme kertaa heidän takaansa, että please, can i pass. Ei reaktiota. Otan kaveria olkapäästä kiinni ja hellästi ohjaan häntä sivuun. Kaveri ei pidä siitä. Lyö mua sellaisella kiinalaisten turistien kaitsemiseen tarkoitetulla lipulla. Mua huvittaa. Mä käytän mun venäläistä sanavarastoani. Kokonaisuudessaan. Kutsun häntä pridurokiksi. Kiinalaiset osaavat venäjää. Rupeavat nauramaan. Kaveri käy aika kuumana. You just dont listen mä sanon. Vastauksena tulee no, i dont… mä jatkan eteenpäin. On kuuma. Varmaankin jo yli 27+ astetta.

Kaupunki on täynnä kauniita puurakennuksia. Osa hirveässä kunnossa. Osa taas ei. Kummatkin omalla tavallaan ihania. Mä voisin olla täällä pitkään. Ja päätän tulla myös takaisin. Varmasti. Löydän aukiolta myös oikean Leninin patsaan. Se on iso. Tämä Lenin osoittaa myös eteenpäin. Mä kävelen toiseen suuntaan. Olen ladannut google translatoriin tekstin, joka on osoitettu parturille. Mä nimittäin näytän aika hirveältä. Mopoilureissuihin ei kuulu parranajo. Kaupungissa kävelyyn pitäisi kuulua. Mä löydän parturin. Näytän tekstin ja parinkymmenen minuutin päästä mä näytän taas jollain tavalla siedettävältä. Mä ainakin tunnen itseni taas ihmiseksi. En ihmissudeksi. Naama on sudittu. Sivuhiukset ovat jääneet irkutskilaiselle lattialle. Kukaan ei katso mua enää pitkään. Onni on pienistä asioista kiinni.

Mä lompsin pitkin eri katuja. Kuvaan taloja. Puurakennukset on mun intohimoni. Mun oma kotini on vanha puutalo. Vuodelta 1845. Nämä talot ovat koristeellisempia. Kaupunki on ollut aikanaa todella vauras. Se näkyy. Intohimo ja polte ovat jänniä käsitteitä. Mulle ne ovat ydintä. Mä teen kaikkea poltteella ja intohimolla. Mun mielestä on sääli, että monet eivät tee niin. Elämä ilman intohimoa ja poltetta on surullista elämää. Miksi ei keski-ikäinen voisi olla yhtä intohimoinen kaikkeen ympärillä olevaan? Miksi sitä pidetään, jollei nyt sopimattomana, niin ainakin jonain sellaisena, mikä kuuluu muuhun kuin aikuisuuteen?

Mä suhtaudun intohimoisesti mun taloon. Mopoiluun. Mun musiikkiin. Turkuun. TPS’ään ja moneen muuhun. Mulle se on totaalista omistautumista. Silmien kiiluntaa. Musta on ok mennä TPS’n matsiin pelipaidassa. Tampereelle, Hämenlinnaan ja ihan mihin vaan. Mä olen iloinen, että pystyn heittäytymään niin totaalisesti siihen mitä mä kulloinkin teen ja kohkotan. Tietysti se menee välillä yli, mutta onko sillä väliä? Se kuluttaa, mutta so what. Pahempaa olisi vaan olla ja tehdä. Mekaanisesti.

Työelämässä se on joskus raskasta, sillä ammattimaisuuteen, professionalisuuteen, ei pitäisi kuulua tunteet. Miksei? Ihan karmeaa. Pitää polttaa ja antaa palaa. Kaikessa. Mun tunteet syntyy niistä. Mä olen sitä. Tää matka on sitä. Elämä on myös sitä. Pitää uskaltaa, näyttää ja tuntea. Se ei ole mistään pois. Sen puute olisi. Välillä mä ihmettelen miksi rakastan korporaatioita niin paljon kuin rakastan, vaikka en sovi niihin. Korporaatiot ovat konventionaalisia. Mä en.

Mä lensin Dubaista katsomaan Kentin viimeisiä keikkoja. Tänään hankin liput Aknestikin kahdelle paluukeikalle. En tosin kummallekin, sillä toinen on Torniossa, toinen Oulussa. Mä olin vuoden 2001 finaaleissa Oulussa. TPS paita päällä. Se ei päättynyt hyvin. Me hävittiin, mutta mä jäin Oulun Rotuaarilla henkiin. Mitähän nyt tapahtuu? En tiedä. Mutta mä aion kokea sen. Intohimolla.

Huomenna on taas aika pakata mopo ja lähteä liikkeelle. Mä näen muut kaverit. Mä odotan sitä, mutta mä olen päättänyt, että mä en aja joukossa loppumatkaa. Mä en vaan pidä siitä. Illat voin olla samassa paikassa, mutta en muuta. Mä haluan ajaa yksin. Se on mun juttuni. Mä aion jatkossa todellakin tehdä mun juttujani. Kaikessa. Irkutskin päivä on muuttunut illaksi. Mä syön stroganoffia. Maistuu paremmalta kuin joskus kouluruokalassa. Mä olen onnellinen. Hyvin onnellinen. Juuri nyt. Juuri tässä.

Irkutsk – Babushkin 281 km

Irkutsk yrittää pitää musta vielä kiinni. Ja mä Irkutskista. Mä olen niin iloinen, että mä löysin tän kaupungin ja se otti mut vastaan sinisellä taivaalla ja auringonpaisteella. Tänään se kuitenkin koittaa kertoa mulle, että sun on pakko davai, davai ja samalla kaupunki verhoutuu tummiin pilviin. On siis aika lähteä. Ja koska mä en saanut late checkout’ia, niin on mun myös pakko lähteä eteenpäin.

Pyörän pakkaus on aika syvältä. Tai ei se pakkaus, vaan kamojen raahaaminen toisesta kerroksesta pyörän luo. Mopoilu ei ole mitään light travelingia jos on näin pitkään reissussa. Tosin mulla on matka-arkku aina mukana viikonloppureissuillakin, joten tää ehkä johtuu enemmän musta kuin mistään muusta. Lämpötila on tippunut 13 asteeseen ja mä vedän taas kuivapuvun alle. Se on erittäin kätevä. Pitää tuulen poissa. Se on kaikkea muuta kuin kätevä silloin kun pitää pysähtyä biologiselle katkolle. Sukeltaessa voi toimia toisin kuin mopolla ajaessa. Nyt on parempi toimia ihan normitavalla. Mä en vieläkään pysty käyttämään venäläisiä tienvarsi helpotustiloja. Tähän mennessä mulle on vasta huudettu kolmesti, että puskapissailu ei ole suotavaa. Ainakaan huoltoasemien pihassa. Onneksi mä en ymmärrä mitä mulle huudetaan. Äänensävyistä päätellen tuskin mitään kovin nättiä.

Itse asissa on kiva päästä taas ajamaan. Breikki oli hyvä, mutta nyt on vaan kiva olla liikkeellä varsinkin kun päivän ajo on aika lyhyt. Näen myös toisen puolen Irkutskista. Betonilähiöitä ja esikaupunkia. Ero vanhaan keskustaan on sama kuin vertaisi Eiraa Kontulaan. Vertaus on puhtaasti rakennuskantapohjainen. Ei muu. Ero on siis valtava. Tosin talojen ikäerokin on 100+ vuotta. Mä ajan eteenpäin ja tulen ensimmäiseen kaupunkiin ja päätän pysähtyä. Ei olisi kannattanut.

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin on kaikille tuttu lause Lumikista. Sen päivitetty versio menee kerro, kerro kuvastin, kuka tulee oikealta ohitse. Paitsi että kuvastin ei sitä kerro mun mopossa. Ei enää koskaan, koska se kuvastin on rikki. Palasina. Syypää tähän olen mä. Ihan itse.

Mä oon varmaan pysähtynyt mun mopolla tuhansia ja tuhansia kertoja ja laittanut mopon jalan maahan. Muuten se ei pysy pystyssä. Rutiini liike. Työnnetään jalka pyörän alta esiin ja harashoo, pyörä pysyy pystyssä. Mä teen sen taas, paitsi tällä kertaa se jää varmaan puoliväliin. Mä nousen pois pyörän päältä ja sekuntia myöhemmin se on maassa sivuttain. Voi prkl. Onneksi edessä olevasta autosta nousee pari kaveria ja auttaa mua nostamaan pyörän ylös. Jos sen joutuisi tekemään yksin, niin laukut ja muut tavarat pitäisi irroittaa. Painoa on vaan liikaa. Venäjän pojat auttavat ja ainoastaan mun ylpeys on hiukan ottanut hittiä. Samoin kuin se peili, joka on irti, ja toinen käsisuoja. Mä pysähdyin kuvaamaan tähteä, sirppiä ja vasaraa. Ei olisi kannattanut. Ilman taustapeilejä täällä ei pärjää. Oikea peili ei ole niin kriittinen kuin vasen, mutta sitäkin tarvitaan. Ainakin tässä liikenteessä. Vieressä on fillarikauppa. Haen peilin ja mietin millä mä sen joskus kiinnitän. No, en ainakaan nyt, sillä pitää päästä liikkeelle.

Irkutskin ja Baikal -järven välissä on vuoristo. Aika jyrkkä sellainen. Nousut ovat pahimmillaan 11 %. se tarkoittaa 11 metriä sadan metrin pätkällä. Satoja metrejä on näissä vuorissa useita. Tie nousee pystysuoraan. Rekat piiputtavat vieressä, mä käännän hanaa ja ajan ohitse. Ylämäkeä seuraa alamäki. Sama kulma. Tiet mutkaa. Mopolla sellaisen alastulo on erittäin epämielyttävää. Varsinkin tällä tavaramäärällä. Rekat ajavat ohitse kun tulen reippaan varovaisesti serpenttitietä pitkin. Vuorot vaihtuvat taas ylämäessä. Näin mennään pitkä tovi. Onneksi tie on hyvää, paitsi ei tietenkään koko aikaa. Välillä se on uritettua peltoa. Mä niin en pidä siitä. Sitten se loppuu ja edessä näkyy vettä. Baikal.

Baikal on maailman suurin makeanveden järvi. Järvi on 20-30 miljoonaa vuotta vanha ja se pitää sisällään 22-23 % maailman maanpäällisestä makeasta vedestä. Se myös saa ilman tuntumaan kostean kylmältä ihan samalla tavalla kuin merikin. Järvi vaan on kuitenkin niin hemmetin hieno. Mä muistan katselleeni sitä tunti tolkulla junan ikkunasta toukokuussa. Nyt tuntuu oudolta ajaa syyskuussa kiskojen ja järven vieressä mopolla. Mä en väsy katselemaan sitä nytkään. Ainoastaan ilma voisi olla kirkkaampi. Tie menee pääsääntöisesti rantaa pitkin. Mä pysähdyn kuvaamaan useasti. Täällä vaan niin kaunista. Ja koleaa.

Välillä ollaan todella ylhäällä. Tietä täällä ollaan rakennettu eri aikoina hiukan eri kohtiin. Yhden sillan kohdalle on jätetty vanha silta viereen. Mä olen iloinen Venäjän infrastruktuuripanostuksista. Tää uusi on selkeästi parempi kuin tuo viereinen vanha. Täällä on myös ollut pahoja tulvia ja maanvyörymiä tänä vuonna. Tietyöt seuraavat toisiaan. Tietenkin yhden tietyön kohdalla on taas hevosenkokoinen koira vapaana. Sen mielestä mä olen epäilyttävä. Arvaus osunee oikeaan. Koira päättää ratkaista asian hyökkäämällä mua kohti. Mun koirapommit on taskussa. Mä päätän tien kunnosta huolimatta vastata koiran haasteeseen vauhdilla. Onneksi ei käy mitään. Mulle eikä koiralle, sillä se jää metri kerrallaan taakse. Mä inhoon tätä. Tien vieressä ja keskellä tietä lönkyttelevät lehmät eivät taas tee mitään. Muuta kuin ovat. Onneksi tämä ei ole Intia.

Mä lähestyn majapaikkaa. Pihalla on tutunnäköisiä kavereita ja mopoja. Pyörä parkkiin ja alkaa kuulumisten vaihto. Mä saan kuulla olleeni onnenpoika välttäessäni Mongolian. Vanteita on solmussa, pyörät käyneet maassa ja uimassa. Pahimman päivän aikana parisataa kilometriä oli vienyt yli kymmen tuntia. Kuoppaa, soraa, pehmeää hiekkaa ja vaikka mitä. Ehkä mulla oli sittenkin tuuria. Ja jos ja kun ton kytkimen laukeaminen olisi ollut edessä joka tapauksessa, niin onneksi se ei tapahtunut Mongoliassa. Mä odottaisin kaiketi vieläkin kyytiä. Saan kuulla myös, että kytkinremontti oli parempi tehdä Kasakstanissa kuin Suomessa jos vertaa hintaa. Mun 500 USD olisi ollut 2500 Euroa Suomessa. Ehkä kaikella on sittenkin tarkoituksensa. On myös kiva syödä illallista porukassa. Mä viihdyn yksin todella hyvin, mutta on tämäkin kivaa. Ainakin nyt.

Yöpaikka on eksoottisinta tähän mennessä. Huoneet yläkerrassa. Portaat jyrkemmät kuin vuorenseinät. Sisustus huoneessa ”mannermaisen eksoottinen”. Mitä mannerta tällä on haettu jää mulle täysin epäselväksi. Suihkut ja muut vastaavat käytävällä. Tää on just niin ei mua. Mutta täällä on sauna. Tai sen venäläinen versio. Mä saan vuoron kello 22ksi. Mä toivon, että nää liat lähtisivät viimeinkin naamasta. Ainakin mä aion todella koittaa ja hankata itseäni pata-padalla. Tai painepesurilla. Huomenna edessä 570 kilometriä. Ulan Udeen on matkaa 120 km. Sen mä ajan letkassa. Aion jäädä kuvaamaan maailman suurinta Leninin päätä. Se on 7.7 metriä korkea. Burjatiassa on siis vaikka mitä. Ehkä lopunpäivää sitten yksin. Mä näen myös taas taakse oikealle. Saan matkakaverilta sopivan peilin. Yhdessämatkusta-misessa on myös muitakin hyviä puolia kuin illallisseura.

Babushkin – Ulan Ude- nimetön rekkapysäkki 602 km
Nimetön rekkapysäkki – Tsernysevsk 527 km

Babushkinin aamu on kaunis. Samaa ei voi sanoa yöstä. Mä melkein olen valmis vaihtamaan käsitykseni venäläisyydestä ja venäläisistä. Tai ainakin siitä tyypistä, joka huudatti telkkaria kello kahteen yöllä. Tai siitä toisesta, joka viesteili samoille tunneille. Kaikki äänet tulivat lävitse seinistä. Ihan sama jos niitä seiniä ylipäätään olisi ollut olemassa. Mä oon miettinyt ajaessa mitä kaikkea tänne kannattaisi tuoda ja mitä bisnestä täällä voisi tehdä. Seuraava on top 3: taloihin kattoja, ulkomaaleja ja äänieristeitä. Mikään noista ei selkeästi ole kuulunut tuotantosuunnitelmiin. Ei ennen eikä nyt.

Huonoista unista huolimatta mä oon yllättävän pirteenä liikkeellä. Pyörä on pakattuna kello 07 ja liikkeelle ennen kahdeksaa. Viimeinen pistäytyminen Baikal järvellä. Se on aina yhtä kaunis. Babushkinin majakka ei taas sitä ole. Eikä rantaan jätetty junavaunu, mutta järvi on. Vähän jopa haikea olo – koskahan mä näen tän järven vielä? Vastaus tulee kun lähtee ajamaan. Neljän kilometrin päästä. Se tulee kerran vielä vastaan. Pilkottaa hetken ja sitten tie kääntyy sisämaahan.

Porukka jakaantunut kolmeen osaan. Ajetaan pienemmissä ryhmissä. Tie vaihtelee, samoin sää. Harmauden välistä tulee nimittäin aurinkoa. Siis oikeaa aurinkoa lämpöineen kaikkineen. Mulla alkaa olla kamoissa lämmin. Mä en muista miltä se on tuntunut aikoihin. Kokoontuminen Ulan Uden edessä. Muut jatkavat siitä yhdessä, mä ajan kaupunkiin. Leninin pää on nähtävä.

Ulan Ude on mulle niin tuttu. Tai ainakin sen ratapiha. Sen ulkopuolella mä en ole käynyt, mutta 25 min pysähdyksen kokemuksella kaupunki on mulle tuttu. Right. Väestö on selkeästi taas erilaisempaa kuin muualla. Aasialaiset kasvonpiirteet ovat vahvimmin edustettuina. Kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se löytyy netistä. Mä ajan vaan Ploschnad Sovetoville katsomaan päätä. En vieressä olevaa Subwayta. Käyn tosin kummassakin.

Leninin pää on käsittämätön. Se on sitä pienemmissäkin koissa, mutta tämä on kuin se olisi ostettu Aimo Uttulalata. Aimo Uttula on turkulainen herrainpukimo Humalistonkadulla. Myy vaatteita isoille pojille. Ikkunassa on kokovalikoima s – xxxxxxxxxxxxl. Tämä pää on malliston ulkopuolista kokoa. Mä en oo nähnyt mitään vastaavaa, mutta siinä se joköttää.

Kim Jong Il tuli junalla tänne vartavasten katsomaan patsasta. Mä mopolla. Se painaa 42 tonnia. Kim Jong Il pystytti Pohjois Koreaan useita isoja patsaita. Mä mietin mitähän mun naapurit ajattelisivat jos laittaisin vastaavan patsaan itsestäni meidän pihalle? Edes vaikka sata kertaa kevyempänä? Musta idea on loistava. Mietin pitäisikö ikuistaminen pronssiin tehdä matkaparralla vai siistimpänä? Valinnanvaikeuksia. Samoin kuin viereisessä Subwayssa. Mä vakuuttunut, että tää on yksi oudoimmista asioista mitä mä olen ikinä nähnyt. Patsas. Ei Subway.

Yksi kauneimmista paikoista missä olen ajanut on taas Ulan Uden ulkopuolella. Jo kaupunkiin tullessa joki kiemurteli vuorten vieressä. Oli kiire. En ottanut valokuvia. Nyt kun olen yksin liikkeellä, niin voin taas valokuvata. Onneksi. Kaupungin ulkopuolella samat vuoret jatkuvat. Niin ikään isommat ja pienemmät joet. Burjatia on kaunis, vaikka se kuullostaakin italialaiselta tuotteelta, joka aiheuttaa laktoosi-intolerikoille tuskaisia hetkiä. Mun villapaita aiheuttaa mulle tällä hetkellä myös tuskaisia hetkiä. Lämpötila on kivunnut reippaasti yli kahden kymmenen. Mä vaan ajan, pysähdyn ottamaan kuvia ja ajan. Täällä on vaan niin kaunista.

Sosialismin ja kommunismin idea oli ja on niin ikään kaunis. Toteutus jäi sitten hiukan toisenlaiseksi, mutta aikomus ja unelma paremmasta maailmasta ei ole koskaan pahaksi. Utopia asteella se toimii. Mä uskon, että ajatus paremmasta yösijasta kuin eilen on niin ikään kaunis. Mä olen saanut whatsappiin osoiteen, minne mun pitää saapua. Hotelli on siellä. Kaupungin nimi on Hilok.

Hilok on pieni provinssikylä, joka on kasvanut muita kyliä isommaksi, koska siperian rata pysähtyy siellä. Kylässä on Voksal. Hilok olisi voinut mun puolesta vastaanottaa edes hiukan kasakstanilaista aaltoasvalttia, sillä ”kaupungin” ””kadut”” ovat aika eksoottisia. Radan ylitys ei myöskään tapahdu autokaistaa pitkin. Puomit ovat pysyvästi alhaalla. jo Vuosia, mutta mopolla pääsee onneksi jalankulkijoiden tolppien välistä. Kukaan ei edes noteeraa sitä. Tapahtuu koko ajan. Suomessa tilanne voisi olla hiukan toisin.

Hotelli löytyy lopulta. Google Maps ja Maps me pyörivät kumpikin ympyrää. Tosin hotelli tai majoitus establishment on valinnut linjakseen kyltittömyyden. Miksi mainostaa, kyllä ihmiset tulevat. Ja tulevat siinä määrin, että hotelli on täynnä. Mä saan tästä tiedon kun pääsen hotellin wlaniin kiinni. Jostain syystä mun mobilidata ei aina toimi. Nyt toimii. Kaverit ovat lähteneet eteenpäin. Mä olen pyörinyt tässä noin tunnin. Nälkä. Jano. Mä jään miettimään mitä on tapahtunut. Oliko meidän varauksessa ongelmaa. Olisimpa silloin tiennyt, että tää vaan pahenee. Paljon.

Jätän Hilokin. Hyvillä mielin, sen jälkeen kun olen löytänyt bensaaseman. Varakanisteri on jo käytetty. 31 litran tankki vetää 29,7 litraa menovettä. Päivä muuttuu illaksi. Harmi, sillä ekaa kertaa alkaa näkyä ruska. Kuvat eivät tee oikeutta keltaloistolle. Mä ajan pitkin tietä ja sadan kilometrin jälkeen näen rekkapysäkin ja sen edessä mopoja. Katson ympärilleni ja totean, ei jumalauta. Ei, nyt ei edes Jumala auta… tänne me jäädään. Tsiisus.

Venäjän teiden varsissa on paljon cafe – nimisiä kahviloita. Niissä on osuuspankkimerkki. Sen lisäksi löytyy rekkaparkkeja. Niissä on vaihtelevia majoitustiloja. Mä olen ajanut niiden kaikkien ohi paitsi sen yhden, mikä pelasti mut Tseljabinskissä. Se oli uusi. Tämä ei ole. Mä olen varma, että monet neuvostoarmeijan kasarmit olivat siistimpiä kuin tämä. Senkin jälkeen kun ne olivat olleet autioina kymmenen vuotta. Mun huone on mielenkiintoinen kokonaisuus eri sisustusratkaisuja. Huoneessa on vessa, mutta laatoissa reikiä ja ovenkarmit ovat turhia. Selkeästi. Mä en myöskään muista viime vuosina (kolmekymmentä plus) käyneeni yhteissuihkuissa käytävän päässä. Eurolavan näköisen ritilanpäällä suihkuttelussa olin neitsyt. Ainakin ennen tätä päivää. Onneksi vesi on kuumaa. Alakerran ruokalan menu ei hae Michelin tähtiä. Ei valikoimaltaan eikä tarjoiluiltaan. Maku kuitenkin on taivaallinen. Mä syön kaalia ja jotain lihamössöä. Mä olisin voinut syödä kumpaakin raakanakin. Hirvee nälkä. Se kaikkoaa ja olo paranee. Jään parin kaverin kanssa istuskelemaan kunnes totean, että aika on mennä nukkumaan. Mitkään verkot eivät oikein toimi. Wifiä ei ole. Mitään ei voi siis kirjoittaa. Puhelimen laturi on jäänyt sivulaukkuun… en mä mitään virtaa puhelimeen tarvitse… empä. Tämää kostautuu mulle seuraavana päivänä. Kunnolla.

Huomenta Burjatia, hyvin sataa voisi Matti Esko aloittaa laulunsa. Aamutunnelma eri kuin alkuperäisessä laulussa. Rekkoja ympärillä yhtä paljon. Eilisen aurinkokylpy on muuttunut vesisateeksi. Ei siis miksikään tihkuksi, vaan kunnon sateeksi. Mä viivyttelen aamua. Toivon, että sade lakkaisi. Ei se lakkaa. Pakko tonne sekaan on lähteä. Onneksi on vielä sumua. Mä päätän kokeilla sadepuvottomuuden taikaa. Taas kerran se ei toimi. Jos laitat sadepuvun päälle, niin sade lakkaa. Jos et laita, niin sataa koko ajan. Mä haluan sateen loppuvan. Kyllä tää Guzzin goretex sen verran pitää vettä. Ei pidä. Lämpötila on laskenut 27 asteesta seitsemään. Vettä tulee vaakatasossa. Sadan kilometrin jälkeen päätän pysähtyä ottamaan kahvia. Ja laittamaan kuivapuvun päälle. Se osoittautuu päivän parhaaksi teoksi.

Chita ohitettu. Samoin taas yksi aikavyöhyke. Eroa Suomeen on kuusi tuntia. Ollaan siis aika idässä. Taivas pysyy harmaana. Vettä valuu. Jos eiliset ajolasit olivat niin täynnä itikan jälkiä, että ne olivat käytännössä läpinäkymättömät samoin kuin mun tuulilasini, niin nyt se ei haittaa. Tosin ei nytkään näe mitään. Syy vaan eri. Pyörä ei myöskään puhdistu se saa päälleen pölyn lisäksi kuraa.

Mulla uusi all time high kokemus. Ajaa ylämäkeä hiekkalastissa olevan dumpper kuorma-auton perässä. Hiekkaa tulee lavalta tasaisesti. Se yhtyy veteen. Lentää visiiristä sisään ja päätyy suuhun. Hampaat narskuu. Sylkeminen 100 kilometrin vauhdissa eteenpäin on huono idea. Totean sen kerta toisensa jälkeen. Onneksi pian edessä on uusi rekka. Tällä kertaa lastina on tukkeja. Kaarna on samaa kuin hiekka. Perseestä.

Maisema on kaunis, mutta mä en voi pysähtyä ottamaan yhtään kuvaa. Mä en tarkene. Mulla on kylmä, ketuttaa ja mä haluan perille. Matka vaan on loputon. Sateessa on aikaa miettiä vaikka mitä. Yleensä ne ajatukset perustuvat lämpöön ja kuivuuteen. Mä mietin jo miten pitkään mä olen suihkussa kun pääsen perille. Majoituspaikan kuva antaa uskoa paremmista öistä kuin pari viimeistä.

Kilometrit vähenevät. Pisarat ei. Onneksi tie on hyvä. Pari huonompaa pätkää koko matkan aikana. Muuten ensiluokkaista. Vuoria ylös, toisia alas. Eteenpäin. Viimeinen tankkaus. Mun puhelin on hyytynyt. Se latautui pyörän tupakansytyttimestä alkumatkalla. Ei enää. Mä lataan sen kun pääsen kaupunkiin. Hotellin nimeä mä en muista, se on puhelimessa, mutta kai powerbankeissä on virtaa. Käy ilmi, että ei ole.

Viimeinen kilometrejä on jäljellä yksi. Ajan kaupunkiin. Hieno neuvostovaakuna. Siitä pitää saada aamulla kuva. Sataa yhä kaatamalla. Puhelin ei jostain syystä lataudu. Tupakansytyttimeen tulee virtaa, navigaattori toimii, mutta puhelin on vaan mykkä. Mä yritän etsiä jotain katosta, missä värjötellä. Löydän bussipysäkin ja peruutan pyörän sinne. Katto pitää veden pois. Nyt vaan odotan, ett’ puhelin saisi virtaa niin tietäisin mihin pitää mennä.

Minuutit kuluvat. Puhelin on mykkä. Viereen tulee nainen, joka kyselee multa kaikenlaista. Mä en osaa vastata, kun en ymmärrä. Google translator on hiljaa pimeän puhelimeni sisällä. Jotenkin me saamme yhteisymmärryksen. Mä toistan hotellia ja njetiä ja da’ta. Nainen selittää, että hän tilaa taksin, ajat sitten taksin perässä. Idea hyvä, taksia vaan ei ole. Eikä tule. Lopulta naisen mies tulee autolla paikalle. He lähtevät ajamaan edellä, mä mopolla perässä. Venäläiset…

Parin kilometrin päästä paikka löytyy. Kukaan ei vielä puhu mitään yhteistä kieltä. Onneksi vieressä kävellyt mies osa englantia. Käy ilmi, että kummatkin kaupungin hotellit olivat täynnä ja mun matkakaverit ovat 120 kilometrin päässä täältä. Mä ihmettelen tosissani mitä tapahtuu, sillä tän hotellin kuva oli jaettu jo päiviä sitten, ”huominen paikka”- tekstillä, ja pysähdyskin oli suunnitelmassa alusta lähtien. Mä en jaksa miettiä asiaa just nyt. Totean, että jään tänne. Saan huoneen. Keittiö on kiinni. Mä saan nuudeleita. Ja Tuc keksejä. Lähtee nälkä. Mä rupean selvittämään, että mitä ihmettä näiden hotellien kanssa tapahtuu. Lopputuloksena on jotain, mitä en olisi halunnut kuulla. Mä kerron siitä lisää myöhemmin.

Sosialismin ihanteet olivat yleviä ja hyvään pyrkiviä. Toteutus vain jäi uupumaan. Matkasuunnittelussa kannattaa unohtaa unelmat ja keskittyä toteutuksiin. Muuten kummankin lopputulos on sama.

Tsernysevsk – Skovorodino 617 km
Skovorodino – Belogorsk 557 km

Forest Gump on hyvä elokuva. Se ei liity mun aamuun mitenkään muuten kuin sillä, että ”aja, Petteri, aja”, ja ajamaan mä lähdenkin. Mä nukuin poikkeuksellisen hyvin paikassa, joka oli siisti, faciliteetit eivät olleet jaettuja käytävällä ja todennäköisyys luteisiin ja muihin pieneliöihin oli mitätön. Jopa seinissä oli edes jonkinoloiset äänieristeet. Onni on pienestä kiinni. Taas kerran.

Onnellisuutta ei kuitenkaan edesauta märät ajokamat. Ne ei todellakaan ole kuivuneet. Jos haluaa kokeilla miltä märkä kypärä tuntuu päähän, niin mä yksikantaan suosittelen, että älä kokeile. Se ei tunnu kivalta. Tää on lievä ilmaus. Kypärän sisälle oli unohtunu mun hanskat. Ne on uudestisyntyneiden kristittyjen tavoin uppokastettu. Mä voisin uppopaistaa ne jos ne kuivuis sillä. Onneksi mulla neljät ajohanskat mukana ja yhdessä toisessakin parissa on myös turkisvuori. Se on tarpeen. Lämpötila on kuutisen astetta. Mutta tärkeintä on se, että taivas on sininen. Tai ainakaan se ei ole harmaa. Jos taivas on aamulla sininen, niin se ei myöskään tarkoita sitä, ettei se voisi muuttua myöhemmin harmaaksi. Just saying.

Mä yritän löytää sitä eilistä hienoa kaupunkiintulokylttiä, josta päätin ottaa tänään kuvan. Huono päätös. Sen seurauksena kiertelen pitkin Tsernysevskiä pitkähkön tovin. Löydän itseni tuon tuosta paikoista, mitkä eivät sovellu moottoripyöräilyyn vaan paremminkin panssarivaunu ajeluun. Mulla ei ole valitettavasti panssarivaunua alla. Mä en kuitenkaan kaadu, mutta mä en sano, että se olisi ollut kaukana. Lopulta löydän sen bussipysäkin missä eilen värjöttelin. Siitä vasemmalle ja kyltti löytyy. Neuvostoteksti toivottaa tervetulleeksi uudestaan. Ehkei kuitenkaan ihan heti.

Tien päällä on kivaa kun on kuivaa. Mä päästelen ihan tosissani. Liikennettä ei juurikaan ole. Paitsi rekkoja sekä maailman tyhmimpiä asioita. Mulla on ollut tällä reissulla aikaa miettiä vaikka mitä. Mä en oman oikeusturvani ja mahdollisten lukijoiden mielenrauhan takia kirjoita niitä ihan kaikkea ulos, mutta tän mä kirjotan, sillä mä tiedän nyt mikä maailmassa on tyhmintä.

Kaikkein tyhmintä maailmassa ever ovat jakeluautot. Ne on säälittäviä lölliksiä. Ne ei oo rekkoja eikä henkilöautoja, vaan typeriä wannabe inbetweenejä. Niissä on leveät kopit perässä, niiden takaa ei näe mitään ja koska ne ei kulje mihinkään, niin ne vaan tukkii kaiken. Rekat kulkevat. Samoin henkiläautot. Kaiken lisäksi jakeluautoilla on typerät nimet kuten Daihatsu tai Isutzu. Täysin hyödyttömiä ja tarpeettomia keksintöjä. TV-shoppimaisesti eikä tässä vielä kaikki, sillä ne perkellet selkeästi lisääntyvät nopeasti, koska niitä on joka Jumalan tiepätkällä. Eikä tää todella lopu tähän, sillä ne vielä liikkuvat pareina. Aina ja kaikkialla. Siis oikeasti, lopullisesti ja tappiin saakka maailman tyhmimpiä asioita.

Samaa kategoriaa on myös sade. Siinäkin on eri muotoja. Lämmin sade ei ole niin paha kuin jäätävä sade neljän asteen lämpötilassa. Mä saan sitä aamun hyvästä ilmasta huolimatta kuitenkin tänään ihan riittävästi. Tihkusade on siedettävämpää kuin all out vesisade. Tänään onneksi vain tihkua. Parasta sateessa on sen loppuminen. Ok, mä näen varmaan 25 kappaletta sateenkaaria, jotka on tosi nättejä, mutta mä ottaisin silti mieluumin sateenkaarien tekemiseen tarvittavaa aurinkoa kuin vettä.

Siperian ruska on sellaista, että sen kuvaamiseen ei oikein riitä sanat. Se ei ole vielä punaista, sellaista Alkon pullotettua Ruska puolukkaviiniä, vaan kelta- vihreää väritykitystä. Mitkään kuvat eivät oikein kerro miltä tää näyttää. Se tunnelma ei vaan välity yhdestä kuvasta, koska tää vaan jatkuu loputtomiin. Vähän kuin Lappi. Mä silti mieluummin täällä kuin Lapissa. Paitsi siellä varmaan lämpimämpää kuin täällä.

Alkuilta alkaa olla pitkällä. Ei vielä hämärää, mutta joku on päättänyt, että Skovorodinoon ei voi tulla asvalttitietä pitkin. Kaupunkiin kuuluu tulla hämärää kuoppahiekkatietä pitkin ja sen pituus on tarkaan seitsemän kilometria. Kuusi piste yhdeksän on liikaa. Yöpaikka löytyy mäen päältä. Mä en sano mitään, mutta olen ollut pahemmissakin. Huomattavasti pahemissakin. Kyllä täällä pärjää.

Aamulla parkkipaikka on tyhjä. Tai siellä odottelee yksi rapakuorrutettu Guzzi. Mä olen aika hyvin liikkeellä, sillä kello 10:30 mä olen ehtinyt kuvata Skovorodinon patsaat, sotamuistomerkit, hylätyt kasarmit ja vienosti ränsistyneet puutalot. Ja kaiken tämän sinitaivaan alla. Koska taivas on kirkas, niin aamulämpötila on neljän asteen paremmalla puolella. Myöhemmin kuulen, että aiemmin aamulla mopot olivat huurassa. Ihan sama, aurinko lämmittää ja mä ajattelen lähteä liikkeelle ilman villapaitaa. Se osoittautuu kerrankin ihan hyväksi päätökseksi.

Lauantai aamuna tie on poikkeuksellisen tyhjä. Mä olen huomannut, että tiettyjä venäläisiä liikennemerkkejä kannattaa noudattaa. Toiset ovat parhaimmillaan ohjeellisia. Seuraavia kannattaa kuitenkin noudattaa. Tarkasti ja huolellisesti: nopeusrajoitus laskee maksimi 90 km/h nopeasti 70 km/h ja sitten 50 km/h. Sen jälkeen tulee markki, jonka voi tulkita joko mun kreikkalais-veistokselliseksi six packiksi tai rehevän naisen bikineiksi. Kyse on siis kuopista. Kummassakin vertauksessa.

Kun mä olin pieni, niin pyysin usein mun isääni ajamaan kovaa kuoppaan, koska se pomppu oli kivaa. Mä en usko, että ne Peugeot 204’n jouset oli tehty kestämään niitä, vaikka vauhtia tuskin oli lainkaan. Toisaalta tuolien jousitus ja turvavöiden puute antoivat lisäboostia pomppuihin. Nyt tää on ihan eri hommaa. Guzzin haarukka menee pohjaan ja pyörä hyppää kunnolla, siis kunnolla ilmaan. Ei pelkästään mies penkistä, vaan pyörä tiestä.

Tätä ei tietenkään tapahtuisi jos pompussa ei antaisi lisää kaasua vaan hölläisi siitä, mutta kuka niin tekisi? Ihan nössöä. Tää on aikuisten Hoplop.Pari kertaa mua itseänikin pelottaa. Mutta hyvällä tavalla.

Mun selkää ei pelota, koska selkä ei näe mitään. Se kuitenkin tuntee ja sitä sattuu iskuissa. Sama koskee myös munuaisia. Mä en tiennyt, että munuaiset voivat yrittää ahtautua kaulasta sisään ja pyrkiä sieltä ulos. Nyt mä tiedän

Toinen merkki mitä kannattaa noudattaa, ja oikeasti noudattaa, on tietyömerkki, jossa nopeus tippuu 30 km/h. Silloin todennäköisyys asvaltin puuttumiseen on iso samoin kuin myös varmuus pitkiin asvalttirailoihin. Ne on todella v-mäisiä. Mä tiedän, että niihin ei vieläkään kaadu, mutta kyllä se aina vähän kirpasee vatsanpohjasta kun etuhaarukkaa seilaa railosta toiseen ja itse yrittää rytmittää ajoa ja pysyä pystyssä. Toki nopeutta voisi laskea. Niin mä kyllä yleensä teenkin. Ei muuta pelkotilaa. Ei pätkääkään.

Nopeusrrajoitukset sitä vastoin ovat tyhmiä. Mä en ihan tuplaa sallittua ajonopeutta, mutta ei paljon puutu. Keskinopeus pyörii 140 km/h ja 150 km/h välillä. Aurinko paistaa ja tie on kuiva. Nopeusrajoitukset on tehty muille keliolosuhteille. Pyörää kiitää samalla tavalla kuin teksti Mika Waltarin ensiteoksessa Valtatiet. Valtatiet joka on runokokoelma. Teos on kirjoitettu yhdessä Olavi Paavolaisen kanssa. Mulla on se. Ostin sen 30 v sitten jostain antikasta. Se oli hyvä ostos, sillä kyse on ensipainoksesta. Löysin sen Porista. Porilaiset eivät ymmärrä runoja tai osaa lukea tai sitten kumpaakin noista. Kuka muuten olisi luopunut siitä teoksesta?

Mika Waltari kuvaa intohimoisesti Euroopan modernismin syntyä ja sykettä, valtateitä sekä perinteitä rikkovaa, muuttuvaa uutta maailmaa. Mikä Waltari ei selkeästikään kirjoittanut teostaan keskellä Amurin soita ja metsiä noin neljäkymmenen kilometrin päästä Kiinan rajasta. Täällä metropoliettomuudessa on täysin eri ja oma tunnelmansa. Mikään ei ole muuttunut paitsi tie, joka on vedetty keskelle ei mitään.

Jos Mika Waltari oli Tulenkantajana oman sukupolvensa äänitorvi, niin mä voin olla sitten oman sukupolveni sumutorvi. Tänään torvelle ei todellakaan ole tarvetta sumun takia. Torvea tarvitaan merkiksi niille perkelleen jakeluautoille, että pysyisivät poissa. Mutta jos Mika Waltari osasi kirjoittaa useita kirjallisuutemme merkkiteoksia, niin miksen mä voisi yrittää myös? Toisin kuin Waltari, niin mä valitsen huomattavasti haastavamman kirjallisuuslajin kuin historialliset romaanit ja runot. Mä valitsen kioskikirjallisuuden ja nimenomaan naisille suunnattujen Harlekiini ja lääkäri sarjojen genren.

Näissä kirjoissa on päähenkilönä aina yksinhuoltaja sairaanhoitaja, joka koettuaan pettymyksen rakkauden tulessa on päätynyt etelän lämpöön hoitamaan palovammojaan. Hoitajien nimi on näissä kirjoissa aina Anne, Jenni tai Paula. Stoori on myös aina sama. Illan muuttuessa mustaksi plyyssi sametiksi, Anne istuu palmun alla omissa ajatuksissaan. Yht’äkkiä, näissä kirjoissa tapahtuu kaikki aina yht’äkkiä, Anne tuntee drinkkilasia pitämässä kädessään kosketuksen. Anne säpsähtää ja katsoo ylöspäin vain huomatakseen valkoisiin pukeutuneen lentokapteenin, Tonyn, joka Tobleronen värisin silmin riisuu Annea ja (taas) yht’äkkiä he kietoutuvat kuumaan suudelmaan lämpimän veden hyväillessä kuumia alastomia vartaloita… tätä sitten jatkuu kymmeniä ja kymmeniä sivuja. Lentokapteeni Tony vaihtuu merikapteeni Rogeriksi. Loma sisältää myös aina harharetken paikallisen tarjoilijan, Carlosin, kanssa. Lopulta tämä episodi päättyy ja jatkuu taas seuraavassa jaksossa.

Mä en kuitenkaan kirjoita mistään anne-pauloista vaan moottoripyöräilystä. On käsittämätöntä, että kukaan ei ole kirjoittanut sivu- ja sarja kaupalla siitä tunteesta, mikä syntyy moottoripyörällä ajamisesta. Tai vaihteiden vaihtamisesta. Tai siitä, miten kuljettaja ja pyörä muuttuvat yhdeksi mutka-ajossa. Jos jostain, niin tästä pitäisi tuottaa tekstiä babylonialaisen kirjaston verran.

Kuka ei haluaisi lukea kuvausta, jossa jäntevät ja vahvat vasemman käden sormet puristautuvat viilleän alumiinikahvan ympärille ainoastaan vetääkseen kahvasta pienen, mutta niin merkittävän nykäyksen verran. Samaan aikaan vasen jalka jännittyy teräsjouseksi. Jalkapöydän suonet painuvat ajosaapasta vasten nostaen kumipäällysteisen vaihdetapin ylemmäs ja ylemmäs. Oikean käden rento ranneliike toteuttaa loppuunasti hiotun ja ajastetun teon. Tämän seurauksena moottorin ulvionta muuttuu repiväksi mylvinnäksi rengaiden välittäessä liike-energiaa asvalttiin. Citius, altius, fortius- nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Tuhannet pienet hekuman purkaukset räjähtelevät palotilassa polttoaineen syöksyessä elektronisten kaasuttimien kurkkujen lävitse. Oktaanit ruokkivat mäntiä, joiden edestakainen jyskintä kierrättää kardaania kovempaa ja kovempaa… siis oikeasti. Niin paljon harlekiineja oleellisempaa tekstiä. Jollen olisi jo jättänyt päivätöitäni, niin tässä olisi paras syy tehdä se.

Yllä kuvattu perustuu tositapahtumiin, kuten Harlekiinitkin. Tämä tosin ei tapahdu rannalla vaan keskellä Amurin korpea. Mä päästelen menenmään mitä Guzzista irtoaa. En nyt ihan täysiä, mutta pyörä vastaa seitsemän vuoden ja 1200 kuution riemulla. Kilometrit vaihtuvat kuin harlekiinissa petikumppanit. Ongelma kovaa ajaessa on se, että bensaa todellakin palaa pikkuisen normaalia enemmän. Se ei ole ongelma jos huoltoasemia olisi joka paikassa. Täällä ei ole. Samaan aikaan totean, että oranssi bensavalo on palanut pidempään kuin olisi suotavaa.

Esson sloganissa laitettiin tiikeriä tankkiin. Idioiottimainen sanaleikki. Mä en halua mitään tiikeriä tankkiini, en edes Amurin, vaan mä haluan bensaa. Oktaaneista riippumatta. Ja mielellään paljon. Mopoillessa on yksi temppu, minkä voi toteuttaa kun edellä kuvattu tilanne on päällä. Tai on toinenkin, mutta se vaatii pyörän päältä pois hyppäämistä ja kyltin näyttämistä missä lukee Petrol. Mä en ole vielä siinä, vaan toteutan ensimmäistä, nimittäin nopeuden laskemista. Kun laskee nopeutta 140 km/h noin 70 kilometriin tunnissa, niin vauhti tuntuu kävelyvauhdilta. Se tuntuu myös tosi urpolta, kun äsken humahtaen ohitttamasi autot ajavat ilkikurisesti sun ohitsesi. Mä luulen, että jokainen kuski niissä autoissa hykertelee. Totuus kuitenkin on, että nopeuden laskulla tulee merkittävästi kilometrejä lisää. Ei loputtomiin, mutta merkittävästi lisää.

Mä huomaan ajaneeni jo kolmekymmentä kilometriä näin ja tiedän, että tää ei voi jatkua loputtomiin. Mä lupaan Forrest Gumpin Luutnantti Danin tavoin tehdä sovinnon rauhallisen ajon Jumalan kanssa jos tästä vaan selviän. Musta tuntuu, että kone nikottelee kuin joku harlekiinisarjassa. Loppu on lähellä. Tosin tässä se on onnellinen, sillä mäen päällä on oikeasti bensa-asema. Mä tankkaan ja unohdan lupaukseni ja päästelen loppumatkan samaa vauhtia kuin alkumatkankin. 557 kilometriin menee reippaasti vähemmän aikaa kuin mihin tahansa suoritukseen, joka kestää viisi tuntia.

Poikkeuksellisesti mä olen valoisalla perillä. Kello ei ole edes seitsemäätoista. Tässä ehtii vaikka mitä. Paitsi ei kuitenkaan illalliselle. Tarkoitus oli nähdä porukan kanssa alhaalla kello kuudelta. Mä olen paikalla kirjaimellisesti 18:01 toteakseni, että muut ovat jo menneet. Onneksi mä olen iso poika ja osaan hakea itselleni ruokaa. Illallinen muuttuu sushiboksiksi. Siinäkään ei aina tiedä mitä todella saa. Varsinkin jos lista on venäjäksi ilman kuvia. Venäläisessä sushissa saa aina selkeästi Philadelphia cream cheeseä. Mun mielestä ei todellakaan tarvitsisi saada.

Mun päätös siitä, että viettäisin ajamattomuuspäivän huomenna muiden kanssa Belogorskissa muuttuu alkueräiseen ajatukseeni, jossa mä lähden huomenna kohti Habarovskia ja vietän ajamattomuuspäivän siellä. Mä haluan nähdä sen kaupungin. Samalla jatkan loppumatkan itsekseni omilla aikatauluilla. Tosin mua alkaa ahdistaa se, että kohta nämä ajot on jo tehty. Tänään takana on yli kaksitoistatuhatta kilometriä. Puolisentoista tuhatta enää jäljellä. Sitten tää kaikki on ohi, vaikka tuntuu siltä, että eilenhän mä vasta tiputtelin laukkuja Lappeenrannan tielle.

Tänään alkaa myös TPS’n osalta Liiga ja sen osalta odotus on ohi. En muista koska mua olisi kiinnostanut se ajatus niin vähän kuin se kiinnostaa nyt. Aivan vierasta. Mä varma siitä, että se tunne kuitenkin muuttuu. Onhan TPS melkein yhtähienoa kuin mopolla-ajelu. Onkohan kukaan muuten kirjoittanut kioskikirjallisuutta jäähyistä, paitsioista ja pitkä päätyyn ja perään kiekosta? Mun tulevaisuuden suunnitelmat alkavat selkeämään pelottavaa vauhtia….

Belogorsk – Habarovsk 670 km
Khabarovsk – 0 km, paitsi vettenpäällä

Mä en tiedä soittamisesta, nuoteista, laulamisesta tai mistään musiikin tekemiseen liittyvästä yhtään mitään. Siis en yhtään mitään. Toisaalta, mä tiedän vaan jostain triviaaleista asioista jotain, kuten esimerkiksi kuinka monta maalia Reijo Leppänen teki kaudella 1977-78 (10, senkin tosin varmistin verkosta) tai miksi Stalinia kutsuivat hänen lähimpänsä. Se ei ollut Koba, vaan Soso tai Soselo. Ton mä oikeesti tiesin. Ilman Google tarkennusta.

Otsikko liittyy Georg Otsiin ja päivän ajoon. Elokuvassa Georg Ots Rakkaani, herra Ots on sovittamassa hänelle (niin rakasta) Don Giovannia Estonia Teaterille ennen menoaan silmäleikkaukseen. Georg puhuu kuinka kaunista Mozart on. Jos siihen lisää portamentoa, niin se muuttuu imeläksi. Mä oon varma, että jos tää maisema saisi portamentoa, niin se muuttuisi imeläksi. Jos mä saisin portviiniä pullotolkulla, niin sama tapahtuisi mulle. Nyt ei ole portviinin aika, vaan aika ajaa.

Mä lähden kymmeneltä hotellin pihalta. Muut kaverit ovat menossa tutustumaan Belogorskin nähtävyyksiin. Niitä ei ole. Ajatus viettää päivä täällä olisi Gigantin sloganin mukaan vaan niin tyhmää. Mä hymyilen koko matkan pois kaupungista. Tää ihan sama kuin viettäisi päivän Vekarajärvellä tai Niinisalossa. Ei just mitään nähtävää. Habarovsk on sentään kaupunki. Mutta toki Belogorskissakin on kuvattavaa. Varuskuntakaupunki. Leninin lisäksi siellä on panssarivaunuja, miehistönkuljetusvaunuja ja pst-tykkejä. Mies ei paljon muuta tarvitse. Ikuistan ne muistikortin silikonille. Ja sitten tie vie.

Tie on ihana. Maija Vilkkumaa laulaa siitä hyvin. Se kiemurtelee ja se on tyhjä. Mä kiljun riemuni voimalla kovaan ääneen. Siis huudan, mutta jos ketään ei ole ympärillä, niin kuuleko kukaan? Mä kuulen. Mun omia korvia sattuu, mutta se riemu, mikä lähtee keuhkoista on vaan niin ihanaa. Mulla poikkeuksellisen hyvä olla. Osittain se johtuu siitä, että kun kääntyy etelään, niin sää taas lämpenee. Mittari näyttää 24 astetta. Ruska on poissa. Puut ovat vihreitä. Täynnä lehtiä. Mun ipod ei toista no onkos tullut kesä nyt talven keskelle. Sieltä tulee Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Pikkuisen absurdia keskellä Amur Oblastia.

Mä oon laittanut ipodiin soimaan satunnaistoiston. Mulla rupes, ehkä ekaa kertaa, tulemaan Kent ja Lars Winnerbäck vähän korvista. Eikä niin vähän. Tämän toistovalinnan ongelma on se, että mulla on Ipodilla 8000 kappaletta. Osa niistä jäätävää kuraa. Kurabiisejä voi tulla peräkkäin useita. Se on typerämpää kuin sade pilvettömältä taivaalta. Saan siitäkin Jumalalta muistutuksen. Kaikki on mahdollista. Onneksi vain lyhyen aikaa.

Mä kuuntelen musiikkia koko ajan ajaessani. Se peittää Guzzin äänet. Tällä hetkellä niissä pikkuisen häikkää. Pakoputki vuotaa. Tämä ei ole harlekiinikirjan jatko-osa, vaan tiiviste on löystynyt. Tämä tarkoittaa sivuääntä ja tehojen tippumista. Mun rakas ei ulvo leijonan lailla, vaan leijonan äänen sekoittuu marsun vikinää. Mun uskottavuus ei ehkä sen takia ole ihan tapissa. Eikä keltaiset ajolasit nosta sitä merkittävästi. Ei väliä, venäläinen perhe haluaa ottaa mun kanssa kuvan bensa-asemalla.

Vaikka en siis osaa soittaa, niin mä olen aina kuunnellut musiikkia paljon. On ollut aikoja, milloin se on ollut niin totaalista, että millään muulla ei ole ollut väliä. Vuonna 1989 mulla oli Renault 5 tl. Cure oli myös euroopan kiertueella. Niin oli myös minä, Nikke ja Rellu. Turku – Lontoo – Berliini sillä keksinnöllä oli stretch. Mulla oli vuokrattuna vhs videokamera. Ei mikään steadycam, vaan olkapäällä raahattava hieman kevyt sinkoa pienempi putki. Singolla osui. Kameralla ei. Mä löysin sen nauhan siitä reissusta tänä keväänä. BB – talon myötähäpeä on pientä siihen verrattuna. Sanotaanko niin, että musta ei tullut uutta Fashbinderiä tai Riefensthalia sen perusteella. Mutta mulla on kauniita zoomausharjoituksia Berliinin metroasemien teräs tolppiin. Ne on vaaleanvihreitä. Kuten sitä Clutchless in Aktobe elokuvaa, niin ei tätäkään teosta pidä jälkipolville julkaista. On kuitenkin yksi päivä historiassa, minkä perusteella mä olen esiintynyt levylaulajana ja musiikkivideossa. Ne on nimittäin oikeasti julkaistu. Se päivä on 23.2.1991.

Vuonna 1991 olin vakavasti otettava oikeustieteen opiskelija. Ongelma oli se, että yliopisto ei todellakaan ottanut mua vakavasti. Mulla ei ollut tuohon aikaan moottoripyörää, joten en saanut vuodessa aikaiseksi yhtään ajokilometriä. Mä olin myös sen vuoden Lexin klubimestarina. Se tarkoitti sitä, että en myöskään saanut opintoviikkoja aikaiseksi. Suuresti arvostamani professori Ari Saarnilehto totesi, että mä olen lanseerannut uuden käsitteen Turun yliopiston annaaleihin, nimittäin opintosekunnin. Opintoviikko oli mulle liian pitkäjänteinen suoritus. Ei niitä sekunttejakaan paljon tullut ensimmäisiin vuosiin, mutta kivaa oli. Valtaosan ajasta täytti festarit ja bändit.

Mä vietin paljon aikaa Väinön kummisedän Juhan kanssa. Juha oli vuotta vanhemmalla kurssilla. Samoin Juhan paras kaveri Ilkka Salmi. Ilkan vanhemmat olivat mun vanhempien opiskelukavereita. Ilkasta tuli Supon päällikkö. Ilkka myös opasti mua, että vasta toisella vuosikurssilla voi käyttää oikiksessa kravaattia.

Mä muistan ottaneeni Ilkan kravatista kiinni, kääntäneeni sen ympäri ja todenneen, että ainakin mun kravatit on silkkiä. Ei polyesteriä. Ilkka ei käyttänyt lempikravattiaan enää koskaan. Eikä käynyt mun ja Juhan kanssa festareilla.

Festareista olisi vaikka mitä kerrottavaa. Parasta on, etten tee sitä. Kuitenkin hienoimmat festarit missä me olimme, olivat ”turpa kii, älä mussuta”- festarit. Ne pidettiin Juhan lähiöasunnossa Teräsrautalassa. Mä ja Juha. Meillä oli festarijuliste, jossa kossupullo, ja kaljateltta. Kaljateltta oli Juhan parvekkeelle pystytetty soputeltta, jossa oli kaksi koria kaljaa. Juha kasvoi aikuiseksi. Mun osalta sitä vielä odotetaan.

Tää vähän rönsyilee, mutta antaa sen jatkua. Mä ajan juutalaisten autonomisen itsehallintoalueen lävitse. Sellainenkin löytyy monien venäjän piirien ja alueiden joukosta. Tällä oikeasti mielenkiintoinen historia. Perustettiin sionismin takia ja tarkoituksena oli tehdä vastaava utopia-alue juutalaisille Neuvosto-Venäjän sisällä. Joskus heitä oli siellä enemmän, nyt ei juurikaan. Joka tapauksessa tulon alueelle huomaa niin, että asvaltti on ympärileikattu ja loput, mitä on jäänyt jäljelle on viety siirtokuntiin Israeliin. Jäljellä on helvetillistä perunapeltoa. Ikävää mun ajon kannalta, mutta kaunista täällä on. Vuoria ja vihreyttä. Varmasti Talmudista löytyisi tämäkin paikka ja lähempi kuvaus sen merkityksestä.

Ajan pitkin JAO’ta mikä on tämän alueen virallinen nimi ja yht’äkkiä (harlekiinikirjamaisesti) kuulen oman ääneni kuulokkeista. Ei perkele. Mä olin unohtanut. 23.2.1991 Pojat olivat keikalla Kårenilla. Helmikuussa ei viedä ulkopaikkakuntalaisia tyttöjä Aurajoki uinnille, mutta silloin voidaan kiivetä lavalle bändin kanssa laulamaan. Se on yleensä ohitse heti sen esityksen jälkeen ja painuu unholaan paitsi jos se miksauspöydän nauha päätyy jotenkin levyksi.

Mä muistan kyllä sen illan. Oltiin Juhan kanssa ensin Humalistonkadulla olevassa puutalossa katsomassa Häiriköitä. Talo on nyttemmin lanattu pois, mutta siellä oli katossa videonauhuri. Se nauhotti koko keikan. Mä en tiedä miksi se nauha on mulla. Mutta siitä oli kaiketi tarkoitus tehdä konserttitaltiointi. Voi olla, että se jäi puuttuvan nauhan takia tekemättä. Jos Häiriköiden kundeja yhtään lohduttaa, niin ääni ei ole ihan dolby digital tasoa. Mutta keikka on hieno. Pääasiassa siinä näkyy mun nahkatakin selkäpuoli.

Joka tapauksessa kun Häiriköt olivat lopettaneet niin me mentiin taksilla Kårenille ja käveltiin yleisön lävitse ja mentiin suoraan lavalle. Tähän auttoi se, että bändi tunsi meidät. Ruisrockissa Poikien rumpali Manu asui mun luona. Leningradinkadulla. Ei Kölnin Rinteellä. Laulaja Miika oli tosin sitä mieltä, että meidän kone kävi inan liian kovaa ja yhden encoren jälkeen meidät ohjattiin nätisti pois. Mä en lyönyt lipulla, mutta se tunne kun vuonna 2019 kuulet konserttiäänityksestä kesken kaiken itsesi laulamassa Poikien Eka kerta – biisiä on aika pysäyttävä. Varsinkin täällä. Varsinkin nyt. Se ei ole imelää. Se on kamalaa. Temptation island Finland kamalaa.

Myötähäpeä siivittää mut Habarrovskiin. Mä olisin halunnut mennä katsomaan täällä lätkää. Ei onnistu. Joukkue on jossain Euroopan puolella. Harmi. Se ei haittaa kun pääsen ylittämään Amur joen ylittävän sillan. Mä en tiedä miten sitä kuvaisin, mutta Amur on jokena valtava ja paikallinen Most aika hieno. Se vaan jatkuu. En pysähdy, kuten viime kerralla sillalla. Tästä voisi tulla seurauksia. Ihan oikeesti seurauksia. Mä tuun kaupunkiin. Ei mikään Irkutsk, mutta hieno. Mä löydän hotellin. Suihku ja syömään.

Totean yllätyksekseni, että pääkadun nimi on Ulitsa Lenina. Toinen pääkatu on Karl Marksa. Varmaan ainoat Venäjällä. Mä saan ruokaa ja etsin shisha paikan. Niitä ei onneksi tarvitse etsiä pitkään, sillä vesipiiput on täällä in. Tarjoilijana nuori venäläinen kundi. Haluaa puhua englantia, jota hän puhuukin todella hyvin. Haluaa matkustaa. On turhautunut Putinin Venäjään. Paljon on hyvää, mutta vapaus, svoboda, puuttuu. Sitä huudettiin vuonna 1917. Myös. Kovaa ja tunnetuin seurauksin.

Me puhumme paljon. Kerron mopomatkasta. Kaveri ei usko, että olen 50- vuotias (haa, Väinö ja Wille). Väittää että olen 30 tai ehkä 33. Tämä ei myöskään ole harlekiinikertomus. Mä otan ton kohteliaisuutena. Tällä parralla. Ehkä tippaan isommin, ehkä en. Poltettuani keuhkoni pihalle kaveri haluaa tuoda mulle baarin puolesta lahjan. Tätä ei ole tapahtunut ennen. Mä yleensä oon lahjoittanut baareille rahaa roppakaupalla. Löydän hotellini reippaan parin kilometrin iltakävelyn jälkeen. Aika mennä nukkumaan.

Mun ajatukset pyörii sen ympärillä, että pitäiskö mopo jättää tänne ja hakea se keväällä. Voisi ajaa vähän eri tietä. Japanin halki. Mä mietin. Tänne tulen uudestaan vielä useasti. Lopulta toi kaikki on liikaa. Mä nukahdan ja herään sateeseen, joka onneksi häipyy. Mä lähden turistikierrokselle Habarovskiin.

Jos ollaan brutally honest, niin täällä ei ihan hirveästi ole nähtävää. Museot on kiinni maanantaisin kuten muualla. Jokiristeily ei ole. Mä en harrasta niitä. Paitsi nyt. 90 min pitkin Amuria. Loistavaa. Sillalle ja takaisin. Kuvaan kuin heikkomielinen. Amur on hieno. Risteilyn jälkeen mulla on nälkä. Löydän Dubai meets Khabarovsk – tyylisen itämaisen ravintolan. Taginea. Shishaa. Mutta ennen kaikkea hyvää ruokaa. Ja viiniä, minkä etiketissä on Dennis Rafkin. Mä saan kirjoitettua. Päivää vielä jäljellä. Mä tartten puhtaita vaatteita. Lähden etsimään niitä.

Mulla on matkaa enää pari ajopäivää jäljellä. Mä mietin keinoja sen jatkamiseen. 900 kilometriä ei tunnu missään. Hesarissa eilen poliisimoponainen kertoi ajavansa jopa 450 km päivässä. Ei näitä voi kuitenkaan verrata. Mä oon jotenkin menettänyt mittasuhteiden(kin) määrän. 1000 km on vieressä. 4000 km on vain viitisen päivää… sateessa. Turkuun on matkaa linnuntietä 9399 kilometriä. Mun on aika alkaa miettiä paluuta arkeen. Onneksi ei vielä. Mä tartten hiukan portamentoa vielä.

Khabarovsk – Spassk-Dalny 537 km
Spassk-Dalny – Vladivostok 247 km

Olisi typerin teko mitä voisi tehdä. Elä kuin toiseksi viimeistä päivää on parempi. Mä poltin eilisen Habarovsk päivän aikana mun keuhkot shishalla loppuun, joten niiden osalta päivät on täysin käytetty. Mutta se kannatti.

Mä juttelin nuorten, siis parikymppisten, venäläisten kanssa kaikesta – politiikasta, työstä, mopoilusta ja vähän mistäkin. Tuntui oudolta, sillä mä en tuntenut itseäni vanhaksi. Eikä ne ehkä, kohteliaasti, pitäneet mua niin ikäloppuna. Ja mä olin varmaan halvempi englannin tunti niille kuin ketään muu.

Kerta kerran jälkeen tulee esiin tyytymättömyys nykyistä valtakoneistoa kohtaan. Se mitä me nähdään ja kuullaan uutisissa on todella totta. Parikymmentä+ ikäiset haluavat muutosta ja muutosta ennen kaikkea ilmapiiriin. Paatos ja voimankäyttö on tullut täällä tienpäähän. Nuoret tuntuvat olevan myös rohkeita ja päättäväisiä muutoksen suhteen. Kumpikin tarjoilijakaveri oli ollut mielenosoituksissa mukana. Mä en ikinä ole ollut mielenosoituksissa muuta kuin katsojana. Voisin mennä, jos sillä saisi muutosta Turun Palloseuran nyky toimintaan.

Päivän lähtö venähtää puolelle päivin. Siihen isoin syy on se, että mun pyykit tulevat pesulasta vasta silloin. Mä puen puhtaan ajopaidan päälle. Hämmentävä kokemus. Tää ei haisekkaan öljylle ja lialle. Vielä. Mopo pakattu. Viimeisiä viedään. Todella konkreettisesti.

Keli on taas loistava. Mä ajan ulos kaupungista. Navigaattori ja reaalimaailma eivät ole synkässä. Venäläiset rakentavat uusia teitä sitä vauhtia, että on parempi uskoa kylttejä kuin navia. Se kannattaa taas. Kolme kaistaa yhteen suuntaan vie mut ulos Khabarovskista aika rivakasti ainoastaan loppuakseen kuin seinään 35 km päässä kaupungin keskustasta. Sen jälkeen takkuilee. Ja takkuilee todella. Tie muistuttaa suomalaisia kantateitä, joita ei ole hoidettu vähään aikaan. Yhtenäinen Venäjä voisi oppia paljon Kepulta suhmuroinnista kotipitäjän tiehankkeisiin. Olisi nimittäin ollut ihan mukavaa. Varsinkin siinä yhdessä kohtaan, jossa sepeliä oli levitetty varmaan lentokoneista koko 10+ km tien pätkälle. Jos tää olisi tullut vastaan aluksi, niin en tiedä kuinka paljon olisi silloin huvittanut jatkaa. Nyt vaan mennään. Vaikka on pimeä. Siis todella pimeä. Ja tien kuopat tulevat esiin pari metriä ennen kuin niihin ajaa. Mä kuvittelin, että et voi osua niihin kuoppiin mitä et näe. Mä olin sen osalta todella väärässä. Huumori todella koetuksella.

Spassk-Dalney näyttää kyrillisin kirjaimin oudolta. Se näyttää sitä myös luonnossa. Juuri ennen kaupunkia on Verschase –
niminen hotelli. Sitä ei löydä varausjärjestelmistä, mutta se seisoo tien vieressä kutsuvana. 2000 ruplan yökutsuvana. 30 Eur on pieni hinta siitä, että jää henkiin. Tosin hotellissa ei lupauksista huolimatta ole toimivaa wifiä. Mä saan kuitenkin ruokaa, lämpimän suihkun ja siistin huoneen. Iso koira vahtii mun mopoa lukitun tallin edessä ja mulla ei mitään muuta tekemistä kuin nukahtaa ajoissa. Kerrankin.

Mulla on haikee olo kun herään. Tämä päivä ei tunnu viimeiseltä ajopäivältä. Takana vasta 13000+ kilometriä. Kelit ovat olleet välillä vaikka mitä, mutta ei kai tämä voi loppua? Vielä.

Päätän kuitenkin valmistautua asiaankuuluvalla tavalla. Puhtaat alusvaatteet, lialla tärkätyt ajovaatteet sekä hiuksiin vahaa ja partaan myös. Viime kerrasta on aikaa. Noiden kaikkien, paitsi likaisten ajovaatteiden osalta. Onneksi mun ei tartte pestä mun hampaita. Niiden kiillottaminen riittää.

Mä saan viimeisen venäläisen tienvieriaamiaisen. Laihaa kahvia, kaksi paistettua kananmunaa ja jotain, joka näyttää balkan ja lauantaimakkaran lapselta. Ei toivotulta sellaiselta. Ainut vihreä mitä on näkyvissä on jouluvaloissa talon seinällä. Vihannekset eivät selvästikkään ole in täällä päin.

Mä haen mun rakkaani tallista. Mä olen ruvennut puhumaan mun mopolle. Pliis. Oikeesti. Huomaan välillä jopa taputtavani sitä tankista jonkun tietyön tai hyvän ohituksen jälkeen. Silloin se kehrää nätisti. Samalla tavalla kuin Akseli Koskela Täällä Pohjantähden alla osassa yksi, kun Akselin äiti, Alma, sanoo Jussi Koskelalle, että kyllä toi hakkaaminen saa nyt loppua. Akselikin tekee kuulemma paremmin kun sitä kehuu.. .se sellai hykertelee itsekseen.

Mä muistelen, että Jussi Koskela ei ollut pehmoisä vastauksessaan. Jotain maailman hakkaamisesta se puhui. Mä yritän olla erilainen. Kiva mopo, hyvin tehty. Samalla mä mietin meneekö mulla hyvin, mutta mä ymmärrän ainakin John Wayneä nyt paremmin. Se puhui hevosille kauniisti. Se on hyvä asia. Mä ymmärrän myös miksi jarrun painaminen tässä kohtaa ja nyt on myös hyvä asia.

Tien vieressä on nimittäin hylätty kasarmialue. Ei ihan Huovinrinteen kokoinen, mutta ei mikään pieni. Talot kasvavat heinää, paikka sortunut ja vaan jätetty sinne. Suuren Isänmaallisen Sodan muistomerkkinä on Mig-15. Se todella luovaa, sillä Mig-15 oli ensimmäisen kerran kunnolla käytössä Korean sodassa. Sen vuosikymmenen ei alkanut numerolla neljä, mutta tuskimpa sillä täällä on merkitystä. Mig’in perään on vedetty tolppa ja kone on julmassa nousussa sen päällä. Aseet paikallaan. Osia alumiinistä on tippunut, mutta tää on vaan perkeleen hieno. Saiskohan tän ostettua omalle pihalle? Vähän mua pelottaa tuleeko alueelta jotain tyyppejä, joten kuvatessa pidän mopoa käynnissä ja nokka kohti menosuuntaa. Ketään ei kuitenkaan tule. Saan kuvata rauhassa. Ihan fiiliksissä.

Pian sen jälkeen on myös aika pysähtyä ottamaan viimeinen venäläinen huoltoasemakahvi. Näitä ei tule ikävä. Ei vaikka ne monasti ovat pelastaneet mut, mutta maku on vaan niin paha. Ketjusta riippumatta. Nyt mä istun kahvilan pihalla ja ihmettelen, että miten mun mopo voi heilua. Voi se, jos tuulee. Tosin silloin tuulen tarvitsee olla tosi kova. Se on sitä nyt.

Ja se vaan yltyy. Vastatuuleen ajaminen tällä tiellä ei ole kivaa. Ympärillä pelkkää lakeutta. Mä oon laitamyötäisessä. Tai vastatuuli laitamyötäisessä. Mä olisin paljon mieluummin valkoviini laitamyötäisessä. Ehkä illalla, en nyt, ja sitä ennen tarvitsee päästä perille.

Tien vierillä on muistoja ja muistutuksia siitä, että aina ei päästä perille. En ole halunnut kuvata niitä matkan aikana tai kirjoittaa niistä, sillä se voisi olla huonoa karmaa. Muistopaikkoja on valitettavan paljon. Kauniita kukka-asetelmia, muistokiviä ja yhdessä kohtaa jopa moottoripyörän keula laitettu muistomerkiksi.

Mä tiedän läheltä ja vähän kauempaa miten kaikki voi loppua. Miten ei aina pääsekään perille. Sitä kaikkea ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Täällä puoliskolla Venäjää riski on vielä isompi kuin muualla. Yli puolet autoista on tuotu Japanista ja Koreasta. Ratit ovat toisella puolella. Ohitustilanteissa ei nähdä vastakkaista kaistaa kunnolla vaan on tultava todella ulos. Välillä tulee pahoja hetkiä. Siis todella pahoja. Mä olen nähnyt tällä reissulla kolme kunnon kolaria tähän mennessä. Yhdessä näytti siltä, että valitettavasti tien viereen tulee uusi muistomerkki.

Tie vie mua kuitenkin vääjäämättömästi kohti Vladivostokia. Kylteissä lukee Vladivostok 30 km. Vähän aikaa sitten kylteissä luki Paimio 30 km. Seuraavan mä muistan kuitenkin ikuisesti – tie tulee mäkeä alas ja siinä se sitten on – Tyyni valtameri. Mä olen päässyt mopolla Tyynen valtameren luo. Tuntuu uskomattomalta. Mä olen niin fiiliksissä. Pakko kuvata. Pakko, vaikka on silta.

Kaupunki on edessä. Mä en pysähdy. Mä halun nyt ja heti päästä Tokarevin majakalle. Tokarev on hieno pistooli, mutta majakkana se on vielä jotain muuta. Tie kiemurtelee kaupungin halki. Ruuhkaa. Onneksi alla mopo. Mä hyökkään väleistä, ajan vastaantulevien kaistaa ja liikun kuten mopolla liikutaan muualla kuin suomalaisissa kaupungeissa. Mun täytyy päästä tästä tavasta eroon. Sakon uhalla. Sillä ne sakot on todellisia tällä ajotyylillä.

Tie menee mäkeä ylös ja mäkeä alas ja lopulta se laskee rantaan. Mopo parkkiin ja pari sataa metriä kävelyä ja siinä se sitten on. Tän mokoman rähjän takia tänne on ajeltu. Olo on kuin Petroskoin valtaajalla. Tien tänne raivasin minä. Kytkimellä tai ilman. Valkoinen tönö. Aallot hakkaavat vieressä. Tuuli on sietämätön. Mä luulen, että se irrottaa likaa mun vaatteista. Hajua se ei ainakaan irroita. Kaukana siintää Vladivostok Most. Silta. Mutta tää majakka, pieni, sympaattinen keksintö keskellä lahtea. Symbolisoi maailman päätepistettä. Mä huudan riemusta. Mun tekisi myös mieli itkeä. Tunneryöppy on valtava. Kelaan läpi koko matkan. Mitkä kaikkea on tapahtunut, mitä kaikkea mä oon saanut kokea, minkälaisia paikkoja olen nähnyt, minkälaisia ihmisiä olen saanut tavata. Sanat ovat hiukan hakusessa. Samoin tunteet. Reissu oli välillä kova, mutta ei mahdoton. Tekisinkö mä tän uudelleen. Ihan koska vaan. Kuvaan. Otan KA’lle simpukoita muistoksi rannalta. Nekin isoja. Kuten aallot. Täällä mä nyt oon.

Mä etsin hotellin. Baby pääsee parkkiin piikkilangan taakse. Se on likainen, tarttee öljyä ja huolenpitoa. Mä tartten kylmän oluen. Tosin se saa odottaa. Huolitsija on määrä tavata kello 17 ja tehdä tarvittavat paperit mopojen laivausta varten. Vieno toive on se, että pyörät saataisiin konttiin huomenna. Tätä kirjoittaessa se on vielä auki. Kontteja ei voitu purkaa laivoista tänään tuulen takia. Mä en siis kuvitellu, että se oli paha. Se oli useamman beufortin paha.

Paperit on kuitenkin nyt tehty. Samoin kamat pakattu. Osa pyörän mukana Suomeen, osa mun kanssa junaan. Mä päätin ottaa Vladivostok – Moskova junan. En lentoa. Siinä tulee vähän vaihtoja, koska junat ovat täynnä. Ainakin teoriassa kaikki pitäisi mennä helposti. Juniin tuskin tulee kytkinrikkoja. Ja jos tulee, niin ainakin kaverit osaavat venäjää. Ilman Google kääntäjää.

Mun tekisi mieli kirjoittaa, että mopo-osuus matkasta on nyt tässä. Mä en kuitenkaan tee sitä, koska ihan mitä vaan voi tapahtua kun huomenna taas ajetaan. Tän kirjoittaminen ja jakaminen on ollut melkein yhtä hauskaa kun ajaminen. Kumpikin on tarvinnut toisiaan.

Kun lähdin tätä kirjoittamaan, niin mä en tiennyt mitä odottaa, sillä mä en ole tehnyt mitään tällaista ennen. Mä oon todella kiitollinen siitä kaikesta palautteesta mitä mä olen saanut näiden sepustusten osalta. Se on tuntunut todella hyvältä. Mä työstän niitä vielä pitkään. En ikinä myöskään olisi uskonut, että lukijoita voisi olla näin paljon. Siis todella paljon. Blogi olisi ollut myös dos-maista komentorivimössöä ilman Katian apua. Iso kiitos.

Mutta joo, tää matkanteko tältä osin on nyt kuitenkin tässä. 35+ päivää, 13500+ kilometriä. Sivuja enemmän kuin osasin kuvitella. Mä haluan kirjoittaa vielä mitä tää matka antoi mulle, sillä mä opin paljon. Ennen kaikkea itsestäni. Useamman tuhannen kilometrin verran. Se on hyvä ja sen oli korkea aika tapahtua. Mä tarvitsin tän kokemuksen. Mä toivon myös, että mä oon pikkusen parempi, tai ainakin erilainen, Petteri kuin lähtiessä.

Mä katon ikkunasta Vladivostokin siltaa. Mulla on hyvä olla.