Päivä 2: Moskovan valot

Novgorod – Moskova 560 km

Aamuherätys kello seitsemän tuntui yllättävän hyvältä jos mikään herätys viikonloppuna ennen yhdeksää voi ylipäätään tuntua hyvältä. Kamat päälle, aamiaiselle ja kolonna liikkeelle. Lauantaiaamuajelussa on se hyvä puoli, että tiet ovat pääsääntöisesti tyhjempiä kuin perjantairuuhka-aikana, ja liikumme salamasotamaisella nopeudella kohti Moskovaa. Mä en yleensä tykkää ajaa letkassa, mutta kieltämättä kahdeksan pyörän muodostelmassa on jotain hienoa. Varsinkin kun välimatkat lopulta valahtavat niin pitkiksi, että välillä kaverin näkee ja välillä taas ei. Ihan sama, ajaminen on vaan niin siistiä.

Tankkauksen ja huoltoasemakahvin jälkeen (joka ensin oli automaatista tullessa kaakaota… voisi tietenkin opetella kyrilliset aakkoset ennen matkailua, just saying…) saavumme lounaspaikkaan eli tienvarsikahvilaan. Ohjelmassa on venäläisen naisen täysvauhdilla pakitus porsche cayennen etusäleikköön. Edes youtubessa ei näe mitään vastaavaa. Autot jäävät keskelle parkkipaikkaa ja kukaan ei liiku mihinkään. Varttiin. Mä totean, että nyt on hyvä skipata lounas ja ajaa nopeasti moskovaan, sillä mä tartten venäjän sim -kortiin dataa. Kyrillisten aakkosten lisäksi olisi hyvä osata myös venäjää, sillä millään muulla tää ei oikein pärjää. Heinäkuussa sain dataa ostettua Petroskoissa seuraavasti: menin operaattorin kauppaan, näytin puhelinta ja sanoin data njet. Sitten näytin ruplia ja sanoin, data da ja se toimi – myyjä, jonka kanssa meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä kuin google translator tajusi mitä haluan ja puhelimeen saatiin dataa. Mä toivoin, että samaa ei tarvitsi toistaa tällä kertaa vaan löytäisin englantia puhuvan myyjän, mutta se jää nähtäväksi.

Venäjällä on todella paljon bensa-asemia. Jos jossain on yksi, niin vieressä on taatusti kolme-neljä muutakin. Sen lisäksi on myös pitkiä pätkiä, jossa ei ole yhtään asemaa. Mopo tarvitsee bensaa liikkuakseen. Pyörässä on 31 litran tankki ja se kestää aika pitkälle jos ajaa nätisti. Jos ajaa kovaa tullitiellä, niin bensa loppuu aikapaljon nopeammin kuin normaalissa ajossa. Liian usein tankkaaminen on amatöörien puuhaa. Paljon hienompaa on ajaa tankki täysin loppuun, pelätä perkeleesti, että löpö loppuu kesken matkan ja miettiä sitten miten tilata venäjäksi hinaus / bensaa / apua tai ihan mitä vaan… se tunne kun bensavalo on palanut pidempään kuin tuli tuntemattoman sotilaan haudalla ja yhtään huoltoasemaa ei ole näköpiirissä ja Moskovaan on tovi matkaa on priceless. Lentokentän jälkeen löytyy asema ja tankki imaisee 30,2 litraa. Hienoa. Päätän myös täyttää mukana olevan kahden litran varakanisterin. Tämä osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi päivää myöhemmin, mutta siitä kohta. Huoltoaseman bensamikko on uzbekki. Hän katsoo epäuskoisena mun suomen lippua ja kysyy ”Finladia?”. vastaan Da. Katsoo takaboksissa olevaa tarraa ja kysyy ”Vladivostok?”. Sujuva venäjäntaitoni antaa saman vastauksen ”Da”.. Kaveri pyörittää päätään ja huokaa… mä ihmettelen, sillä miksi kaikki tuntuvat antaman saman vastauksen, kun kuulevat määränpäästä. Ihme…

Moskovassa ajaminen on mielenkiintoista. Jos moottoritiellä kiilataan, niin se tapahtuu Moskovassa kertoimien kera. Sateessa ajellessa pyörä lastattuna se on oikeasti upeeta. Hämmentävää on kuitenkin se, että navigaattori neuvoo mut hotellin pihalle ilman ongelmia. Voi tietenkin miettiä miksi hotelli on 450 metriä punaiselta torilta Arbatin vieressä. Se ei ole mopoystävällisintä seutua, mutta onneksi hotellin pihalla on perivenäläinen vartija, joka saa sietämättömän slaagin kun ajan pyörän oven eteen ja ryhdyn purkamaan laukkuja pyörästä. Kaikki kamat on pakko ottaa sisään, sillä hotellin pihalla on kolme baaria ja mahdollisuus sille, että laukuista lähtee kamat matkaan on ilmeinen, joten muulimainen kantosuoritus toiseen kerrokseen on sopiva iltatreeni.

Saan puhelimeen dataa englanniksi ja lähden kohti Kremliä ja Punaista toria. Vladimir on kotona (ei kutsu kylään), Punainen tori on suljettu konserttien takia ja alueella on loputon määrä ihmisiä. Mä oikeesti tykkään Moskovasta. Siinä on jotain sellaista, mitä on vaikea sanoin kuvata. Se on ruma, mutta todella kaunis. Luotaan poistyöntävä, mutta magneetti. Ihmiset ovat töykeitä ja sitten taas ne eivät ole. Viimeksi täällä toukokuussa ja nyt taas tietenkin samoilla paikoilla kuin silloin… gum tavaratalo on siistimpi kuin turun Stockmann ja sen takana oleva kävelykatu on blingblingattu jäätävän hienoksi. Jos itäsaksalaisilla on Ostalgiansa, niin Venäjällä on useita eri ketjuja, jotka tarjoavat sovjet-hengessä kalustetuissa ravintoloissa perinneruokaa. Ihan ehdottomia paikkoja. Salaattina on ”salaattia, jossa silliä alla”. Toisena alkupalana ”silliä perunoiden päällä”. Pääruokana jotain, jossa silliä vieressä. Mä ehkä pidän sillistä ja syön sitä aina kun vaan voin. Ja mä voin. Tälä ketjulla on valikoimassa itsetehtyä hunajaolutta. Kuullostaa karmeelta. Maistuu hirveeltä, mutta siihen jää koukkuun. Paitsi tällä kertaa, kun täytyy ajaa. Mä vilpittömästi suosittelen noita paikkoja. Mä en usko, että suomessa menestyisi seitkytluvun ravintola plyyssisohvilla ja kuviotapeteilla – menu’ssa olisi tillilihaa ja kotletteja sekä solmiopakko – mutta täällä se vaan toimii. Lopulta on aika lähteä hotellille. Kävelen ja kiroilen, sillä sataa ihan kunnolla.