Turku – Lappeenranta – Hamina 404 km
Pakkaaminen on aika syvältä. Varsinkin jos yrittää pakata tavaroita lokakuun alkuun saakka ja ne kaikki pitäisi kuljettaa mopon päällä. Mä olen mielestäni onnistunut hyvin ottamaan mukaan vain kaiken todella tarpeellisen ja ylpeänä rupean lastaamaan tavaroita pyörän selkään, kunnes on pakko todeta, että tästä ei todellakaan tule yhtään mitään. Pyörä painaa tankattuna 280 kg, mies 100 kg ja tavaraa enemmän kuin Finskin platina antaa kantaa, eli ollaan 450 kg yläpuolella.. eli ei todellakaan mitään asiaa asvalttiteiden ulkopuolelle.
Mun piti lähteä reissuun kello neljäntoista aikoihin, mutta pakkaus-purkaus-pakkaus vie kellon lähelle viittä ja on todellakin pakko ja viimeinen mahdollinen aika lähteä liikkeelle. Kamat saadaan lopulta mukaan ja ero kolmekymmentävuotta sitten armeijan reppujen pakkauksekseen on ilmeinen – muuta kamaa on saman verran, mutta nykyisin alusvaatteita on kaksikymmentä paria, vaikka ennen pärjättiin sama aika kaksilla. Armeijareppu ei myöskään sisältänyt partaöljyä ja paria muuta asiaa, mutta olen kuitenkin vakuuttunut, että pienemmällä määrällä tavaraa ei voi selvitä edessä olevaa reissua.
Ok, ehkä kukaan ei tarvitse läppärin lisäksi padia, paria-kolmea puhelinta ja muuta vastaavaa, mutta reitillä Turku – Moskova – Astana – Ulan Bator – Vladivostok voi tapahtua kaikenlaista ja nyt on ainut aika varautua siihen kaikkeen, joten näillä mennään.
Mä kerron myöhemmin miksi mä lähdin tälle reissulle ja mitä mä tältä haluan, mutta nyt mä vaan haluan lähteä ajamaan. Illaksi pitäisi päästä Lappeenrantaan, tavata muut matkalaiset, ja aamulla lähteä kohti Novgorodia, mikä on ensimmäinen yöpymispaikka.
Joskus mä ihmettelen, että miksi Turusta Helsinkiin on moottoritie. Mä oon todella iloinen, että se on olemassa. Tiellä on sen verran vähän liikennettä, että on ilo vaan päästellä pitkin tyhjiä kaistoja nopeusrajoituksista paljoa piittaamatta. Helsinki ohittuu, samoin muutama muu paikka ennen kuin hämärtää ihan kunnolla. Moottoritie loppuu Haminan jälkeen ja nousen Lappeenrannan rampille. Pyörä heilahtaa kurvissa, huomaan sen, mutta Lars Winnerbäckin soidessa kuulokkeissa en kiinnitä siihen mitään huomiota. Jälkikäteen voi sanoa – olisi pitänyt.
Ajan pitkin Lappeenrannan tietä. Kiroan pimeyttä, mutta olen kiitollinen laittomista led – valoista pyörässä, sillä ne todellakin valaisevat enemmän kuin Isä Aurinkoinen. Hirvivaarakyltit pelottavat, mutta Lappeenrantaan pitää päästä pian ja kello lähestyy yhtätoista.
Vasemmalla on todella kaunis usvainen järvi, josta pitäisi ottaa kuva, mutta ei vaan voi. Ei myöskään oikealla näkyvästä täysikuusta pellon päällä. Nyt vaan pitää ajaa. Kuu näkyy toisen kerran todella kauniisti ja herkistyneen mieleni lisäksi kylmän herkistämät sormeni päättävät painaa jarrua ja pysähdyn ottamaan kuvaa. Onneksi. Nousen pois pyörän päältä ja katson mopon vasenta reunaa ja epäusko valtaa mut – missä perkeleessä on toinen sivulaukku?
Tunne on täysin epätodellinen. Se ei voi puuttua. Mä olen sen pakannut ja kiinnittänyt pyörään ja nyt sitä ei ole siinä. Laukku on alumiininen arkku ja sen sisällä on kaikki mun vaatteet… kiroilen ääneen. Kovaa. Käännän pyörä ja lähden takaisin ja yritän järkeillä – laukut oli tankatessa Espoossa. Se tunne, kun mopo heilahti oli 30 km tästä… jospa siellä.. mikä on valtakunnallinen löytötavaranumero? Mistä saan uuden laukun ja kamat ja pääsen vielä reissuun… ajatuksia on monia ja yksikään niistä ei ole ilman voimasanoja.
Ajan pimeää Itä-suomalaista tietä ja kiroilen kun tihraan piennarta. Laukkua ei tietenkään näy. Tähänkö tää matka loppui, ennen kuin se edes alkoi… 30 km päästä saavun moottoritien risteykseen. Pyörä tien sivuun, kävelen alas ramppia, mutta totean, että tässä ei mitään järkeä… takaisin pyörälle, alas tielle, eka exit ylös ja takaisin samaa tietä kuin tunti sitten. Tunnelin jälkeen näkyy sama ramppi, mistä nousin ylös ja tien vieressä on musta möntti, joka on on mun sivulaukku… tunne on ristiriitainen. Ilosta voi kirkua kypärän sisällä aika kovaa ja samalla ajatella, että oliko tää Jumalan/Jumalten viesti, että käänny takaisin vielä kun voit… viestin kuuntelu ei kuulu mun suunnitelmaan, vaan pyörä tien viereen ja katsomaan, mitä laukulle on käynyt.
Mä oon ajanut näiden laukkujen kanssa yli 45000 km ja mielestäni osaan kiinnittää ne aika hyvin. Jostain syystä kiinnitys on vain pettänyt, mutta korjaustoimeksi kelpaa kantapäälläpotkiminen ja saan alumiiniraudan suoraksi ja laukun pyörään kiinni. Lappeenranta ei ole mielessäni Mäntsälää enempää ja päätän jäädä Haminaan yöksi. Lopulta huone löytyy hotelli Leikarista. Tämä ei ole onneksi hotelliblogi, joten en kirjoita siitä enempää, mutta olen kiitollinen, että en joudu yöpymään ulkona.
Respan yövuoronainen kuuntelee kertomustani ja kun hän kuulee, että olen menossa Vladivostokiin, niin saan spontaanin ”oletko hullu?” – kommentin. Hän kysyy myös sitä, että tulenko takaisin samaa reittiä? Kysyn miksi, ja hän sanoo, että haluaa nähdä onko tuo (kaunis) hymy hyytynyt siihen mennessä… mä kiitän ja totean, että nyt on aika mennä nukkumaan. Aamulähtö viivästyy ja lähden liikkeelle vasta kun siltä tuntuu.
mä testaan toimiiks tää.