Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivä 6: Kun kaikki oli vielä mukamas hyvin. I/IV

Uralsk – Aktobe

Kilometrejä 480

Seuraavat pari kolme kirjoitusta käsittelee viime päivien kokemuksia ja koittelemuksia.

Uralskin aamuista ei pitänyt olla mitään kirjoitettavaa, sillä muiden lähdettyä ajamaan aamusta, mä päätin jatkaa nukkumista. Edessä oli ”vain” 480 kilometriä eli ei mitään kiirettä minnekään.

Mun Macbook irtisanoutui suhteesta. Näytössä oli vain valkoista valoa, mutta jos painoi kovaa vasenta alakulmaa, niin varjokuvasta pystyi päättelemään, mitä screenillä näkyi. Kirjoittaminen on vaan suht hankalaa tässä set up’issa. Ikävä asia (tosin jos olisi vain tiennyt mitä tuleman pitää, niin..) ja ajattelin hoitaa uuden koneen vielä Uralskista ennen lähtöä.

Tietokoneita ei kannata mennä ostamaan Kazakstanista. Tää on mun vahva suositukseni koko maailmalle. Ensinnäkin kaikki on venäjäksi- käyttöjärjestelmät, näppäimistöt ja ihan kaikki muukin, joka ei tietenkään olisi ongelma, jos ymmärtäisi venäjää tai osaisi edes kyrilisetaakkoset, mutta jos ei ymmärrä, niin kaikki on inan hankalaa. Tietokoneissa on suht kova vero ja halvimmat Macit maksavat pitkälti toista tonnia. Euroissa, joten on hankittava pc läppäri. Mä en usko, että pystyn kirjoittamaan pc’llä muuta kuin vakavaa tekstiä eli jos sellaisen joudun hankkimaan, niin tästä tulee infoblogi.

Mä yritin tosin ensin löytää ulkoista kannettavaa näyttöä, mutta Uralskin valikoima ei ole ihan sama kuin Amazonin. Tietotekniikan kehitys on syvältä. Miksi kaikkien screenien pitää olla aina vaan isompia ja isompia. Miksi kukaan ei tee enää 14” näyttöjä??? Pienin ulkoinen näyttö, mitä löytyi oli 22” ja se ei mitenkään olisi mahtunut mun reppuun tai mopoon. Myyjä yritti tarjota mulle 30” kaarevaa pelinäyttöä tosissaan ja vaikka kuinka kerroin, että olen mopolla liikkeellä, niin hänen mukaansa mä tarvitsen kuitenkin juuri sellaisen. Ihme, ettei kaveri tarjoa 65″ telkkaria kaiken lisäksi. Lopulta Technodomista löytyi siedettävän hintainen kone ja vaikka tää oli halvinta, mitä heillä oli tarjota, niin Suomessa tällä hinnalla olisi saanut pari tälläistä Lenovoa.

Matkaanlähtö viivästyi kuitenkin kaikesta etsimisestä ihan kunnolla. Kesken ajon mun puhelin hyytyi ja vaikka olinkin ajanut Uralskia pitkin poikin, niin hotellin löytäminen ilman navigaatiota muuttui tunnin harharetkeksi. Samalla koin päivän toisen menetyksen. Mun vasen ajohanska oli tippunut / jäänyt jonnekin. Mulla on ollut kaksi paria punaisia motoguzzi hanskoja. Mä en oikein osaa ajaa muilla. Nyt mulla on kaksi rikkinäistä hanskaa ja yksi ehjä. Mopohanskoihin kiintyy. Sateessa nää värjää mun kädet punaisiksi. Niiden kanssa ajaessa näpit jäätyy ja suojia niissä ei ole yhtään. Mä en tiedä tiestä mistä mä löydän uudet, mutta jostain sellaiset samanlaiset on pakko saada.

Säätämisen lopuksi kello alkoi olla noin 16 ja yht¨äkkiä 480 km alkoi tuntua aika pitkältä. Kaupungista ajo onnistui ilman ihmeellisyyksiä ja tie Aktobeen oli loistavassa kunnossa. Puhelinkin toimi taas ja samalla musiikki. Kaikki oli todella hyvin. Pyörä kävi kuin enkeli ja ajoin reipasta 130 – 140 km tunnissa tiellä, joka on viivasuora ja vähäliikenteinen kunnes…

Vastaantuleva auto vilkauttaa valoja. Ne ei eivät ole ajovaloja, vaan sinisiä ja punaisia poliisivaloja. Virallinen nopeusrajoitus on 90 km/h. Mä mietin, että mitähän tästä tulee kun hiljennän tien viereen ja odotan u-käännöstä tekevää poliisia. Kypärä pois, samoin neopreeni ajohanskat (ne ihan syvältä ja pikkusen kuumat 35 asteessa) ja pois mopon päältä. Kazakkipoliisi tulee kohti ja sanoo jotain. Mä lataan mun koko kieliarsenaalin pöytään. ”Finlandia, njet pa russki”. Kaveri pysähtyy, sanoo jotain, että enkö oikeesti puhu mitään kieltä. Seuraavan sanan ymmärrän – Dokument. Paperit on sivubokseissa. Kun rupean avaamaan laukkuja, niin poliisin kollega sanoo jotain autosta ja poliisi päättääkin vain heilauttaa kättään ja näyttää jatkamaan matkaa… uskomatonta. Mä olisin huutanut riemusta, jos olisin kehdannut. Tyydyn vaan ottamaan selfien ja se jääkin sitten mun iphonen viimeiseksi asiaksi tällä vaelluksella. Puhelin sammuu myöhemmin ajaessa ja ei käynnisty enää koskaan. Matkaa Aktobeen on 350+ km, mulla ei ole suomipuhelinta eikä toista lempihanskaa, mutta en saanut ees sakkoja. Jess.

Kovaa ajaessa bensaa kuluu todella paljon enemmän kuin rauhallisessa ajossa. Olen oppinut, että bensaa on hyvä olla tankissa, muuten voi käydä huonosti. Mutta en tiennyt, että huoltoasemalla voi käydä todella huonosti. Ensimmäinen huoltoasema on 170 km ajon jälkeen ja mun tankki on aika finaalissa. Lämpötilä on varmaan 37 astetta ja aurinko porottaa. Ensimmäisestä asemasta ei saa kuin bensaa. Hyvä, se riittää, sillä mäen päällä on toinen asema, jossa on jonkinmoinen minimart. Pysäytän pyörän, jalka maahan ja kauppaan ostamaan vettä. Pihalla tulee taas ihmistä kysymään pyörästä ja kerron samat jutut näyttämällä kuvaa, jossa on reitti helsingistä vladivostokiin. Kaverit sen kuullessaan pyörittelevät päätään, kuten kaikki tuntuvat tekevän, kun tästä matkasta kertoo. Mä rupeen tekemään lähtöä, kävelen pyörän viereen ja ajattelen nousta satulaan. Ei tarvitse, sillä juuri ennen kuin meinaan heittää jalkani pyörän yli, niin pyörä onkin maassa. Jalan alla oleva asvaltti on pettänyt lämmöstä ja painosta. Pyörän jalka on painanut asvalttiin reiän ja pyörä kaatuu. Kuten ajohanskojakin on vain yksi, niin nyt käsisuojiakaan ei ole paria. Kytkimen kahva menee myös poikki. Prkl. Millä mä saan tän pyörän tässä pystyyn kaikilla näillä kamoilla. On vähän kiire. Samat kaverit, jotka kyselivät pyörästä tulevat pois rekastaan ja neljän kazakkimiehen kanssa me saadaan mopo taas pystyyn. Onneksi mopo kaatui kuin hidastetussa elokuvassa, joten mitään vaurioita ei tule. Kaatumaraudat ottavat sarvien ja laukkujen kanssa ensimmäisenä vastaan, joten maalipintaan ei edes tule vaurioita. Päivä vaan paranee…

Teen viimeisen tankkauspysähdyksen 120 km ennen Aktobeta. Kello on kahdeksan jälkeen. Normaalia säätöä tankkauspisteellä. Valitsen aina bensapumpun, joka on numeroltaan yksi, kaksi tai kolme. Ne numerot mä osaan venäjäksi. 95 oktaaninen bensa on parasta mitä täällä myydään ja sen pumput on yleensä punaisen värisiä. 92 tuleen sinisen pumpun päässä. Koska mun venäjäntuntemus on parasta vallankumouksen ajoista Stalinin kuolemaan 1953, niin punainen on väri, mikä esiintyy sen ajan teksteissä usein ja on senaikaisen armeijan ja monen muunkin etuliitteenä. Krasnaja. Sillä pääsee todella pitkälle kun sanoo dva, krasanaja ja piirtää paperille ”20 liter”, hymyilee ja sanoo Spasibo. Tankki oli normaalia tyhjempi ja koska kaikki maksetaan etukäteen, niin joudun palaamaan takaisin kassaneidin luo ostamaan lisää. Onneksi.

Huoltamon kahvilassa istuu kaveri, joka sanoo jotain venäjäksi. Vastaan, kuten poliisille, ja kaveri vaihtaa yllätykseksi englanniksi. Ei tapahdu täällä kovin usein. Puhutaan pieni hetki. Kerron matkasta ja kaveri sanoo lopulta ”Crazy man with good white teeth”.. niimpä. Lähden pumpulle. Kaveri kutsuu mua kylään taloonsa kun kuulee, että yösija on Aktobe hotellissa. Kiitän kohteliaasti ja totean, joku toinen kerta. Sovittu jo huone jne. puhutaan vielä jotain ja kävelen pyörän luokse. Mun matkapuhelin on vanha iphone 5, mutta se toimii ja siinä on kamera. Huudan kaverille, että otetaanko vielä kuva yhdessä. Muutama selfie ja kaveri pyytää lähettämään ne hänelle. Kirjoittaa numeronsa mulle ja totean, että kun olen hotellissa niin tulee. Lähden liikkeelle enkä vielä tajua, että tämä kohtaaminen tulee muuttamaan niin paljon ja ilman kuvanlähettämiseen tarvittavaa puhelinnumeroa mä olisin ollut niin pahassa pulassa kuin vaan voi olla, mutta siitä myöhemmin.

Aktobeen kuuluu saapua pimeässä. Hotelli on helppo löytää, sillä se on kunnon neuvostokolossi vanhalta ajalta. Niin sisältä kuin ulkoakin. Pyörä parkkiin muiden viereen. Viimeinen kerta vähään aikaan kun näen ne. Huone on sisustettu ennen perestroikaa ja glasnostia. Kylppärin katon poikki menee yläkerran vesiputki ja ammeeseen kiipeäminen vaatii tikkaat. Ihan sama. Mä halun vaan lepäämään, paitsi jostain on saatava ruokaa. Ja aloittaa tutustuminen uuteen Lenovoon, josta käy ilmi, että maan ja kielen vaihtaminen ei onnistu. Ei sitten mitenkään. Mä totean, että menee seuraavaan päivään. Seuraava ajopäivä on pisin, mitä on kalenterissa ollut ja matka menee kohti pienempiä ja pienempiä paikkoja. Mä tartten uuden puhelimen hajonneen tilalle. Hotellin vieressä on Technodom. Sinne aamulla.

(Mä en saa editoitua kuvia tällä, joten niitä postailen sitten kun se onnistuu jollain tavalla).

Print Friendly, PDF & Email

Comments (5):

  1. erjarvel

    26.8.2019 at 18:06

    Jatkoa odottaen :-O Huikeeta seurata !

    Vastaa
  2. Erja

    26.8.2019 at 18:12

    Jatkoa odottaen, huikeeta seurata kun kuvailet niin hyvin!

    Vastaa
    • theguzziboy

      27.8.2019 at 17:40

      Kiitos. Vihdoinkin osaan käyttää kommentteja… kyllä täältä vielä liikkeelle päästään. Mitä sit tapahtuu, niin aika näyttää…

      Vastaa
  3. Erkki Turanlahti

    31.8.2019 at 12:08

    Hei, mä olen nukkunut tuossa hotellissa, olikohan 2013, matkalla Kirgisiaan. Rauhoittavaa nähdä että mikään ei ole muuttunut 🙂 Mutta sinä et todellakaan tee mitään helpoimman jälkeen. Varmasti jää kosolti muistoja!

    Vastaa
    • theguzziboy

      31.8.2019 at 17:09

      mä luulen, että osia tästä hotellista ei ole siivottu sen 2013 jälkeen kertaakaan… eikä kukaan ole ainakaan tarkistanut hissien toimintaa… tässä jotain ajatonta neuvostodesignia. se ja pari muuta asiaa on kyllä pysyvästi muistoissa…

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: