Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivä 8: Hermostuksesta hurmokseen III/IV

Karabutak – Aktobe


Kilometrejä mopolla 0. Kuorma-autolla 224 km.

Quodrilogia osa 3

Jatkoa edellisestä.

Herään aamulla siihen, että sängyn vieressä seisoo luihunnäköinen, tuntematon kazakkimies. Se lukko ovessa… vähän aikaa käy sydän tyhjällä. Olin kyllä laittanut kellon soimaan 05:30, mutta eilisen koettelemukset (ei olut..) olisivat halunneet pitää mut syvemmässä unessa kuin pitkiin aikoihin. Kello on 06:13 ja lähdön piti olla vartti sitten. Onneksi luihu mies paljastuu kuskin kaveriksi.

Aamiaiselle ei ole aikaa. Suihku on lyhyt ja kylmä. Tai jos sitä, että vesi norottaa tipan kerrallaan voisi kutsua suihkuksi. Shampoota tai saippuaa ei ole. Alakerrassa kaveri osoittaa jääkaappia. Haluaa selvästi matkajuotavaa. Meitä on kolme. Mä otan Red Bullia, kuski vettä ja mun herätyspalvelu olutta.

Mä kiipeen autoon ja hyvästelen Karabutakin. Paikan, jonka olemassaolosta 12 tuntia aiemmin ei ollut mitään aavistusta. Nyt se tulee pysymään mielessä ikuisesti. Toisin kuin eilen, mä en matkusta lavalla. Se ei olisi haitannut yhtään, mutta kiipeän hyttiin kavereiden seuraksi. Tilaa on puolet vähemmän kuin halpalentoyhtiön lomalennolla, joka on ylibuukattu. Auton tuulilasi on myös nähnyt parempia, tai ainakin ehjempiä päiviä. Hyvä asia on se, että kerrankin voin kuvata maisemia liikkeestä. Mä yritän välttää yhdellä kädellä ajoa kamera kädessä niin pitkään kuin mahdollista. Mä vaan toivoisin, että mulla olisi silti kypärä päässä kun otsa ja ohimot hakkaavat kattoa ja ikkunaa. Autossa ei myöskään ole new car smell – wunderbaumia. Eikä deodorantilta tuoksuvia miehiä. Puhtain asia on varmaan mun ajohousut, jotka ovat jo tässä vaiheessa saastaiset. Kaikesta huolimatta mä vaivun nopeasti uneen. Matka katkeaa vähän väliä kuskin tupakkataukoihin. Mä kuorsaan ne lävitse ja sitten tunnen tökkäyksen kyljessä. Olemme saapuneet Aktobe’hen.

Mulla ei ole hajuakaan minne olemme menossa. Kuskeilla ja mulla ei ole yhteistä kieltä. Ei edes Google kääntäjää. Mun puhelimessa ei ole dataa. Auto pysähtyy paikalliselle automarkkinalle. Kyseessä on alue, jossa pieniä kojuja, jossa myydään kaikkea starttimoottoreista kiintoavaimiin ja jakohihnoista penkinpäälysiin. Maailma on täynnä näitä paikkoja. Kello lähenee kymmentä. Auto pysähtyy kontin eteen, josta työnnetään ulos kiinalaisia moottoripyöriä. Ne erottaa italialaisista ainakin siten, että nämä varmaan toimivat. Pyöriä on kuusi. Niiden yhteenlasketut moottori tilavuudet on pienemmät kuin mun Guzzissa. Tän kilpailun mä voitan.

Lavalla käydään uudestaan ja uudestaan katsomassa mopoa. Pyörä on ollut vinossa pitkään. Lavalta valuu maahan bensiiniä. Yksi tupakka ja…. niin ei tarvitse ajaa mopoa ikinä. Lopputuloksena on se, että mitään ei voida tehdä. Kuski soittaa puhelun ja käskee hypätä kyytiin. Ajamme pitkin kaupunkia, kunnes pysähdymme kerrostalon eteen. Davai, davai. Sen verran mä ymmärrän. Ulos autosta. Ja kadulla on tuttu näky. Mies huoltoasemalta. Vladimir on miehen nimi. Mä olen huojentunut. Tekisi mieli korkata pullo champagnea. Käy ilmi, että se onnistuisi helposti. Vladimirin perheen liike on Alkomarket -niminen viinakauppa. Voi vain ihmetellä sitä kohtalon johdatusta, joka tuo mut yhteen kaverin kanssa, jolla ei ole esimerkiksi kuppilaa, vaan ihan oikea viinakauppa. Hyllyltä löytyy Finlandiaa. Palataan siihen myöhemmin.

Vladimir vie mut sisälle ja sitten takaisin ulos. Kavereilla on kiire takaisin Karabutakiin. Ajomatka vie yli neljä tuntia. Mä yritän etsiä löytyisikö tältä kadulta lantakasaa, jota vastaan pyörä voitaisiin ottaa vastaan. Ei löydy, ainoastaan eilinen lankku. Lankun pituus lavaan nähden mahdollistaa jonkun 70 asteen kulman. ilman lantakasaa. Mä olen vakuuttunut, että Guzzi kuolee tähän lopullisesti kun se lämähtää lavalta asvalttiin. Paikalle tulee lisää kavereita. Kohta meitä on kuusi. Pyörää oikeasti lasketaan alas lavalta.. lankun leveys on mun maastorenkaat plus 5 senttiä, mutta lankulla se pysyy ja pian pyörä seisoo tukevasti asvaltilla. Mä en olisi uskonut. Suomessa kerran pyörän siirto jäi siihen, että ei ollut rampillista traileria….

On maksun aika. Kuskit ja kaverini Vladimir keskustelevat ja päätyvät lopputulokseen. Hinta sama kuin eilen. 25000 Tingeä. Noin 60 euroa. Mä olen vaan hiljaa tyytyväinen. Niin ovat kaveritkin. Me kaikki voitettiin. Viimeiset halaukset kuskeille ja dasvidania. Auto lipuu pois ja me menemme takaisin sisälle. Mut viedään vanhemman herran eteen. Miehen nimi on Marat, Vladimirin isä. Kazakkikulttuurissa isät ovat vahvoja persoonia. He puhuvat, kaikki kuuntelevat. He haluavat jotain, se tapahtuu. Vladimir on 35. Marat 63. Nokkimisjärjestyksestä ei kenellekään tule epäselvyyksiä. Marat oli venäjän armeijassa maahanlaskujoukoissa jotka saapuivat ensimmäisten joukossa Kabuliin 1970-luvun lopulla. Siitä(kin) myöhemmin.

Hyppäämme Maratin autoon ja lähdemme liikkeelle. Ensimmäinen pysähdyspaikka on enduroratakeskus. Ketään ei paikalla. Seuraavaksi olemme jonkuin teollisuuskiinteistön pihalla. Pihalla on pyöriä. Ja likaisen näköinen mekanikko ja hänen kaverinsa. Venäjänkielistä keskustelua. Harashoo. Davai. Auto lähtee liikkeelle ja palaamme takaisin Vladimirin toimistolle. Mekanikko odottaa jo siellä.

Saan kysymyksiä, että miksi mulla ei ole Honda Africa Twinia. Tai Nemetski machina BMW¨ta. Miksi pitää ajaa italialaisella mopolla? Aika universaalia settiä niille, jotka pitävät tyylikkyyttä käytännöllisyyttä tärkeämpänä. Mekaanikko osaa todella asiansa. Katsoo moottorin kyljessä olevasta reiästä sisään lampulla. Toteaa samantien, että kytkinlevy on ihan palasina. Samaa mitä Markokin oli Proitaliassa arvellut. Mulle tulee parempi olo kun puhun Markon kanssa. Levy on vaihdettavissa ja sen jälkeen kaikki on hyvin. Ongelma vaan on se, että levyjä ei täälla todellakaan ole.

Internet on toiminut ihmeellisesti yön aikana. Guzzisteilla on omia sivuja ja mulle sataa vinkkejä ongelmasta ja miten se on korjattavissa. Saan venäläisten guzzistien yhteystietoja. Selvitän venäläisen maahantuojan yhteystiedot. Sitten alkaa soittorumba. Yritämme löytää kytkinlevyä Venäjältä. Puhelut alkavat aina samalla tavalla. Marat esittelee itsensä. Sitten on tärkeä kertoa, että soitetaan Kazakstanista. Ja sitten keskustellaan. Pari puhelua ja osaa ei ole Venäjällä saatavissa. Piste. Kestää kauan. Sama tilanne Suomesta. Osa suomessa viikon- parin sisällä. Sitten viikko tänne.. epätoivoa…

Mä rupean soittamaan isompia Guzzi varaosa liikkeitä lävitse. Perjantai iltapäivä on pitkällä. Pakko saada ratkaisu pian, sillä viikonloppuna ei tapahdu mitään. UK dealerin alihankkijalla on, mutta se saapuu hänelle vasta tiistaina. Siitä viikko. No thank you. Saksan paras Guzzi kauppa tarjoaa ei oota. Vielen danke. Yksi hollantilainen ei vastaa. Mä epätoivoisesti etsin varaosanumerolla Vladimirin koneella. Jenkeissä ja Australiassa tulee osuma. Liian kaukana, kunnes TLM partsin sivuilta Hollannista tulee ilmotus – kolme levyä heidän varastossa. Mä soitan sinne heti. Varastosaldo vahvistuu. Mä kysyn saadaanko levy lähtemään DHL expressillä. Kaveri lupaa selvittää ja pyytää soittamaan takaisin puolen tunnin päästä. Soitan ja ilmoituksena on, että ”kyllä voidaan toimittaa, mutta lähetys on kaksi kertaa kalliimpi postimaksun osalta kuin osa”. Mun puhelimen roaming lasku tässä vaiheessa ylittää ne kaikki. Vaihtoehtoja on juuri yksi. DHL express se on. Mä juttelen vielä liikkeen mekaanikon kanssa siitä, mitä muuta kannattaa ottaa. Saan listan tiivisteitä ja ruuveja. Sen lisäksi oikea etuhaarukka vuotaa öljyä. Nyt sekin saa uuden tiivisteen. Mä saan ohjeet maksaa tavarat Paypalillä tiedolla, että jos ja kun rahat näkyy tilillä, niin tavarat lähtevät heti. Mun Androidissa ei ole mun Paypal tietoja. Alkaa salasanavaihtorumba. Vladimir käy sanomassa, että nyt vaan rauhoitut ja käydään välillä syömässä. Mä en voi. Rahat on saatava liikkeelle, jotta tavarat lähtevät vielä tän päivän aikana. Lopulta salasananvaihto verifiointeineen onnistuu. Saan vielä kuittauksen, että kaikki on gutt. Sehr Gutt. On aika hengähtää.

Mä olen todella iloinen siitä, että Vladimirin perheen liike ei myy esimerkiksi hyttysmyrkkyä tai lvi-tarvikkeita, vaan kylmää olutta. Pian mun edessä on pari kylmää tölkkiä. Tajuan, että koko päivänä ei ole tullut syötyä mitään. Mä alan olla aika kaputt. Vladimir kysyy ystävällisesti, koska olen viimeksi päässyt suihkuun. Mä tajuan tuoksuvani vienosti pahalta… ihan sama. Alkaa hotellinmetsästys. Sitä ennen kuitenkin Guzzi haetaan hinausautolla pois. Sinne se lähti, avaimet virtalukossa. Näenköhän enää koskaan?

Mun kriteerit hotelleille on siisti, toimiva suihku, wc ilman reikää katossa tai lattiassa ja toimiva internet. Tästä päivästä lähtien mä arvostan myös lukkoon menevää ovea. Aktobe hotel, missä viimeksi on täytti monta noista kriteereistä, mutta mä tartten internetiä enemmän kuin koskaan ennen, siksi on löydettävä toinen majoitusvaihtoehto. Mua ei kiinnosta myöskään hotelli Aktobeen esikaupunkialueella. Marat on ottamassa mua kotiinsa asumaan, mutta saan sen kohteliaasti torjuttua. Lähdemme Vladimirin kanssa hotellishoppailulle.

Hotelleja Aktobessa on paljon, mutta moni meistä ei yöpyisi useassakaan niistä. Amsterdam on Kämpiä kalliimpi, mutta tuskin vastannee laatua. (Tosin Kämp on mainettaan paljon huonompi. Toim. huom.). Käymme muutamassa. Njet. Lopulta ehdotan Dastan – hotellia. Se on kaupungin parhaimmistoa. Vladimir kysyy, olenko tosissani. Expensive. Mä olen vaan loppu. Haluan sinne. Sen sivuilla lukee high speed internet. Päästään hotellin aulaan. Saan internet passun ja menen boooking.comïin. Saan huoneen, mutta Kazakstanilaisittain hinta on hirvittävä. 50 eur yöltä. Mä luulen, että mä pystyn siihen. Teen varauksen ja mulla on huone.

Aulapojat kantavat mun mopokamat sisään. Osa kamoista jäi Vladimirin toimistolle. Mä uskon pärjääväni ilman niitä tän viikon plus, mitä täällä tulenkaan viettämään. Aulapojat kantavat takaboksia. Kuuluu bang, ja laukun päällä oleva tavarateline irtoaa kiinnikkeistä,. Mä en jaksa nyt… haluan vaan huoneeseen… pääsen sinne ja lopultakin suihku.

Pitkän ja kuuman suihkun jälkeen mä ajattelen, että puhtaat vaatteet voisi olla just se juttu ja sitten syömään. PRKL!!! PRKL PRKL PRKL!!! Mun mopon avaimissa on kiinni mun sivulaukkujen avaimet. Mun mopon avaimet on kiinni mopossa, joka on jossain korjaamolla. Vara-avaimet on kiinni olevissa sivulaukuissa. MIKSI????? MIKSI MULLE KÄY NÄIN??? Mä oikeesti alan olla vähän hajalla. Mä oon kuitenkin sen verran ollut maailmalla ja reissuissa ja tiedän mikä auttaa, ja mikä ei, mutta kieltämättä tulee rokkamainen olo – reunat ne on minunkin säkissä vai mistä se horisi pyöreiden kivien kanssa. Mä olen joka tapauksessa Lammio. Se toi konekiväärikompanian Petroskoihin. Mä toin Guzzin tänne ja vien sen vielä pois. Ajaen.

Mä soitan mun pelastajalle. Vladimir soittaa mekaanikolle, joka haki pyörän. Mekanikko on lähtenyt pois kaupungista. Tulee huomenna. Ehkä. Mä pistän mun ajohousut jalkaan. Itseäkin iljettää. Onneksi vieressä on shopping mall. Mä saan sieltä jotain. Mutta sitä ennen tarvitsen ruokaa.

Mä rakastan maustettua ruokaa. Syön aina paikallista toivoen, että tullessaan takaisin ylös, se maistuisi yhtä hyvältä kuin mennessä alas. Just nyt mun paikallinen on McDonalds. Edes jotain tuttua ja turvallista. Mä meen istumaan penkille sen jälkeen kun tilaan automaatista. Kaveri mun edessä alkaa puhua mulle kuin tuntisi mut. No niin se tunteekin. Eilinen poliisi bensa-asemalta. Normaalit selfiet kaverin kanssa. Maailma on pieni. Aktobessa yli 350 000 asukasta. Mä en mieti enää kohtalon johdatusta. Mä mussutan big macïä, filet o fishiä ja kaksia ranskalaisia. Joku on mulle joskus kertonut verensokerin tärkeydestä. Mä uskon huonosti. Jatkossa paremmin.

Mä saan pari slim fit kasakki t-paitaa. Ne on todella kivoja mun päällä. Toisessa lukee valkoisella pohjalla black. Mustassa paidassa lukee valkoisella fake. Niimpä niin. Mä alan olla todella valmista tavaraa. Meen huoneeseen. Suljen oven lukon. Kunnolla. Tällä kertaa. Ja vaivun uneen miettien mitähän huomenna tapahtuu…

Print Friendly, PDF & Email

Comments (15):

  1. Kalle Euro

    27.8.2019 at 16:16

    Huikea story. Jännä nähdä, missä muodossa sinä ja mopo tulette takaisin… Ainakin hemmetin erityisten kokemusten kokeneina!

    Vastaa
    • theguzziboy

      27.8.2019 at 17:39

      Kyllä me täältä tullaan. Välillä mä en edes itse usko tätä kaikkea…

      Vastaa
  2. Mika Herhi

    27.8.2019 at 17:28

    Sujunut huomattavasti paremmin kuin arvelin.

    Vastaa
  3. Pekka Koivu

    27.8.2019 at 19:03

    Olisi se Amsterdam ollut ihan jees, joskus siellä kolme viikkoa viettänyt 🙂 Ja terveiset Almatysta 🙂

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.8.2019 at 11:16

      Kiitos. Ensin aktobe hotel, sitten dastan ja nyt taas aktobe hotel. Mä olin lähellä ottaa tänään lennon almatyyn. Dhl vakuutti ettei tarvitse. Katsotaan…

      Vastaa
    • theguzziboy

      28.8.2019 at 14:13

      Mä uskon sen. Mä alan olla suht valmis jättämään Aktoben taakseni ja hotellikuolema missä tahansa muualla houkuttaa….

      Vastaa
  4. Carl-Erik Borg

    27.8.2019 at 19:34

    On ollut mahtavaa lukea sun kokemuksia sekä sattumia matkan varrelta. Tsemppiä

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.8.2019 at 14:14

      Kiitos. kyllä täällä pärjäillään vaikka välillä usko koetuksella. toivo ei.

      Vastaa
  5. Batman

    27.8.2019 at 19:50

    Kiva lukea, hyvää tekstiä…vaikka vähän vastustaa…Venäjällä ei mikään toimi mutta kaikki toimii sitten kuitenkin… tsemppiä!

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.8.2019 at 14:14

      Kiitos. Pistän Kasakstanin tohon samaan kategoriaan. kyllä täältä vielä tullaan…

      Vastaa
  6. Batman Ninja

    27.8.2019 at 19:55

    Kiva lukea kotisohvalla..hyvää tekstiä ja värikästä kuvausta. Venäjällä mikään ei toimi mutta kaikki toimii sitten kuitenkin….

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.8.2019 at 14:15

      kiitos. mä vaihtaisin tän hotellisohvan myös kotisohvaan… Njet. seikkailu jatkuu.

      Vastaa
  7. Andrej de Godzinsky

    28.8.2019 at 10:12

    Voi jukoliste mikä seikkailu! Tsemppiä!

    Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: