Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivä 7: Päivä, milloin maailma ja ihan kaikki pysähtyi. II/IV

Quodrilogia osa kaksi.

Aktobe – Karabutak (Piti olla Aralsk)
Kilometrejä 224 km eikä yhtään enempää. Niitä piti olla 630 km

Aamu Aktobessa kuullostaa vähän samalta kuin Aamu Airistolla. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Kazakstan on maailman suurin sisämaavaltio ja maailman yhdenneksi suurin maa. Airisto taas on lähellä Turkua. Mä en oo. Viime päivinä tullut epäilyksiä pääseekö sinne enää koskaan takaisin.

Mä olen päättänyt tänä aamuna olla ajoissa liikkeellä. Siis mun ajoissa eli ennen iltapäivää. Muu porukka lähtenyt jo kahdeksan jälkeen. Mä odotan, että Technodom aukee kello 10 ja olen oven takana heti kun liike aukeaa. Iphone jää samalla tavalla haaveeksi kuin Macbook. Applen hintapolitiikka ei ole Kazakstanystävällinen. Nyt mulla on Android puhelin. Kahdessa päivässä transitio Macbookista ja iphonesta Windows koneeseen ja Sony xperiaan on mulle paljon isompi asia kuin ihmiskunnalle tovi sitten muisteltu N. Armstrongin kuukävely. Tämä ei tule olemaan kuitenkaan pysyvää.

Kamat pyörän päälle ja liikkeelle. Kello ei ole edes puolta päivää. Mä ihan fiiliksissä. Tankkaus. Normaali keskustelu paikallisen poliisin kanssa mopoilusta, reissusta, pään pyörityksestä jne jne. Fiilis muuttuu kun yritän päästä Aktobesta ulos. Se ei oikein ota onnistuakseen. Ei mitenkään. Navigaattori antaa ohjeita korvaan, mutta tie, tai itseasiassa silta, joka vie kaupungista ulos, on tässä kohtaa remontissa ja Mapsme yrittää kuitenkin ohjata mua sinne uudestaan ja uudestaan. Päädyn ajelemaan paikallisa kärrypolkuja talojen takana. Tiet yhtä suurta töyssyä ja kuoppaa. Ihan sama. Mä vaan ajan. Mä en olisi ennen ikinä suostunut edes koittamaan noita teitä tyhjällä pyörällä. Nyt liikutaan 500 kg hujakoilla ja ajaminen ei tuota mitään haastetta. Ehkä mä selviin siitä Mongoliastakin…

Lopulta ulkona kaupungista. Asvaltti alkaa olla aika loppu. Pitkää railoa koko matkan. Ihan sama, mä vaan ajan. Sama pelto, mikä joskus alkoi rajalta, jatkuu yhä. Pyörä liikkuu kauniisti. Ajaessa on tullut useasti mietittyä mitä tekisi, jos mopo hyytyisi tähän? Sitä ajatusleikkiä on ollut kiva tehdä, koska pyörä vaan kulkee ja se ei ole ikinä jättänyt mua tien päälle. Nälkä tosin on, joten mä pysähdyn syömään tienposkeen paikalliseen rekkakuppilaan. Ei ihan ABC. Linjaston ruoka on paikallista ja ainut länsimainen asia on Cokis pullo. Mä en tiedä mitä mä syön, mutta mitä ikinä se onkaan, niin se on tosi hyvää. Sisustus on elegantin punakeltainen ja pihalla lehmät syövät roskia, vaikka pihaan on kauniisti aseteltu rengasystävällisiä luonnonkiviä.

Pyörä käyntiin, kiihdytys tielle, isompaa silmään, kunnes yht¨äkkiä veto häviää pyörästä. Voima ei siirry enää moottorista kardaaniin. Pyörä rullaa, kone käy, mutta veto on kirjaimellisesti pois. On vaikea kuvata sitä epäuskomusta ja epätoivoa, kun yrittää miettiä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan. Pyörä tien viereen ja nousen satulasta, ympärillä ei ole yhtään mitään. Ruokapaikka siintää takana. Viereen pysähtyy ensimmäinen auto. Vanha kazakki mies. Sitten toinen. Meillä ei ole yhteistä kieltä… mä hoen motorbike njet davai¨ta. Vanha mies ottaa autostaan ruuvimeisselin ja rupeaa avamaan jarrunestesäiliötä. Tarkoitus lienee hyvä, mutta kytkinvaijeri ei vaan kulje siitä läheltäkään.

Mulla on tasan yksi numero, minne voin soittaa. Eilinen kaveri huoltoasemalta. Tai soittaisin, jos prepaidissa olisi saldoa. Pikainen sivupolku. Täällä myydään sim kortteja joka paikassa. Saldoa ei juuri ole ja niihin pitää ostaa dataa ja puheaikaa automaatista. Tää olisi ollut hyvä tieto simïä hankittaessa. Vanha mies antaa mulle puhelimensa kun kuulee, että operaattori ilmoittaa, että mun puhelusta ei puuttuvan saldon takia tule mitään. Mä toivon, että kaveri vastaa… ja joo, vastaa. Esittelen itseni (crazy man with white teeth. Good ones) ja pian juttelemme kuin vanhat tutut. Mä kerron mitä tapahtuu ja kaveri kääntää vanhalle miehelle keskustelua. Pian vanha mies hermostuu ja haluaa katkaista puhelun. Käy ilmi, että hänellä ei ole saldoa. Mä annan 1000 Tengeä hänelle. Mies hymyilee etelä-suomalaisen kesäkaupungin keksin veroisesti. Paras kaksi euroinen pitkään aikaan. Vladimir soittaa takaisin. Saan kuulla, että master mekaanikko on tulossa ja jään odottelemaan vanhan miehen kanssa Messiasta.

Mä päätän myös soittaa Guzzi mekaanikolle Suomeen. Marko Nurmi on paras kaveri Suomessa tähän asiaan ja hän on huoltanut mun mopot alusta lähtien. Mä en edes tiedä mitä puhelu Suomeen täältä maksaa. Ihan sama. Naivisti toivon, että Markolla olisi joku ihme konsti, millä pyörä tulisi kuntoon. Kone käy, kaikki hyvin, ei vaan liiku. Markon ensimmäinen diagnoosi osoittautuu myöhemmin oikeaksi. Epäilee kytkinlevyä. Remontti on kuulemma sellainen, että osaava kaveri voi sen tehdä. Autoissa on samanlainen kuiva kytkin. Haaste on vain siinä, että 2012 mallisen Moto Guzzi Stelvion kytkinlevyjä ei kasva missään, eikä niitä myöskään ole täällä, koska Kasakstanissa ei ole yhtään Moto Guzzia. Ei pyörää eikä huoltoa. Eikä muutenkaan yhtään mitään tähän liittyvää.

Mekaanikko-messias ei saavu aasilla vaan Ladalla. Toteaa pian, että tässä ei ole mitään tehtävissä ja pyörä voidaan rullata hänen kotiinsa. Voitte vain kuvitella, että mielessä käy myös ajatus, että mut voidaan varmaan rullata myös samalla. Onneksi kyse on ihan tavallisesta työntöhommasta. Kaveri näyttää tien pientareesta aukeavaa kärryuraa.

Sinne? Sinne. Miehet antavat vauhdin ja kohta pompin pyörän kanssa tien pohjalle. Mitähän seuraavaksi? Miten tästä jatketaan? Oikeasti… Ladan perästä tulee hinausköysi. Mä voin kertoa, että mua ei oo ikinä hinattu mopolla köyden perässä. Mä en olisi halukas sitä edes ikinä kokeilemaan. Jos pakko olisi kokea, niin tasaisella asvaltilla. Ei keskellä kazakstanilaista tien pohjaa, jossa enemmän koloja kuin tasaisuutta. Mulla on vaihtoehtoja tasan yksin. Suostua hinaukseen. Köysi meinataan kiinnittää ensin ehden etuhaarukan ympärille. Mäkin sentään tajuan, että se johtaa kaatumiseen. Nopeasti. Köysi laitetaan kummankin haarukan ympärille ja ainakin nyt teoriassa veto tapahtuu keskeltä pyörää. Teoria ei ole sama kuin käytäntö. Pelottaa ihan perkeleesti. Köysi kiristyy ja pyörä nykähtää liikkeelle. Mä olen hiestä märkä. Kuuma. Hirvittää. Uusi nykäisy. Kolmas ja lopulta tää alkaa sujua. Mä muistan liian hyvin miten pyörää nostettiin pystyyn huoltoasemalla. Siellä oli asvalttia ja neljä miestä. Täällä ei ole. Mutta ei tartte. Mä en kaadu. Päästään talon pihaan ja mun käsketään työntää pyörä talliin.

Mä rupean riisumaan ajovarusteita. Ei pienintäkään ajatusta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mä kaivan takaboksista energiajuoman ja päätän ilmottautua kotiin ja kertoa mitä on tapahtunut. Tulen pois autotallista pihaan, joka on muureilla ympäröity. Great. Mä istun maahan ja mietin mitä tehdä. Paikalle tulee pieni poika. Vähän ajan päästä hänen isosiskonsa. Ikä varmaan kaksitoista. Mä soitan Suomeen. Tyttö ilmoittaa mulle suht hyvällä englannilla, että i want to practise my english with you. Mulla ei ole kauhean paljoa muuta tekemistä. Pian vieressä istuu isoäiti, äiti ja kolmas lapsi. Multa kysytään mikä on kazakstanissa parasta. Mikä huonointa. Mikä on paras kaupunki Venäjällä? Moskova? Miksi. Kysymyksiä rumputulella. Jos tyttö ei tiedä sanaa, niin googlen kääntäjä tietää. Vastaukset tulkataan äidille ja isoäidille.

Puolen tunnin kuluttua isä-mekaanikko tulee takaisin mukanaan kuorma-auto. Mulle kerrotaan, että huomenna mennään takaisin Oktobehen, eli kaupunkiin mistä mä läksin. Pyörä nostetaan autoon (miten?) ja mä pääsen hotelliin. Tai ainakin johonkin yösijaan. Kuorma-auton lava on vähintään puolitoista metriä korkea. Pyörä painaa ilman laukkuja vähän alle 300 kg. Ja se saadaan lavalle miten? Vähämpä mä tiedän. Pihalla on lantakasa. Oikeesti. Siinä on keko, jossa on lantaa ja maata. Pyörä työnnetään kasan päälle. Kasan päälle asetetaan vanha lankunpätkä. Täällä ei ole puita, joten lankunpätkistä pidetään huolta. Lankunpätkä nojaa lavaa vastaan ja vot harashoo, viiden kaverin työntämänä pyörä on kuin onkin lavalla. Talosta haetaan kymmenisen vanhaa autonrengasta. Ne pistetään toiselle sivulle ja Guzzi kaadetaan niiden päälle. Mä en uskoisi, ellen itse näkisi. Sitten otetaan vähän kuvia. Musta ja apupojista. Kazakstanissa ei ole suotavaa ottaa ihmisistä kuvia ilman lupaa. Vanha babushka läksytti mua kunnolla kun otin kuvaa talon pihalta. Kädet ristissä, kirjaimellisesti, pyysin anteeksi ja lopulta täti leppyi. Mutta joo, pikkupojat on eri asia.

Mä kiipeän kamojen kanssa lavalle. Auto lähtee liikkeelle. Ei hajaukaan minne. Mä en tiedä edes missä mä oon. Pienen ajelun jälkeen saavutaan omakotitalon pihaan. Pihalla on katos. Katoksessa on levy ja peittoja. Tämän ilmotetaan olevan mun majapaikka, koska aamulla on lähtö kello kuudelta. Mä oon aika epätoivoinen. Toistan vaan hotel, hotel…. kaveri käskee takaisin autoon. Ajamme mun vanhan ruokapaikan luo. Mä tunnen nä hoodit jo tosi hyvin… mennään kysymään vierestä hotellista onko tilaa. Löytyy yksi Deluxe huone. Kallis. 5000 Tengeä per yö. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Vähän yli kymmenen euroa antaa mulle ison huoneen (oikeesti iso), oman kylpyammeen, nopean internetin ja alakerrassa olevan ravintolan… mun tekisi mieli itkeä. olen vain niin äärimmäisen helpottunut. Turvassa. Mitään ei tapahtunut. Huomenna päästään isompaan kaupunkiin. Pyörä kuorma-autossa ja ventovieraat ihmiset ovat auttaneet mua ilman mitään korvausta, ilman yhteistä kieltä. Maailma on joskus ihmeellinen ja ihmeellisen hyvä.

Mua oikeesti helpottaa. Siihen tunteeseen saataa vaikuttaa myös muutama kylmä olut. Mä istun alakerran baari/ruokasalissa ja katselen ympärilleni. Mä olen Google Mapsin mukaan Karabutakissa. Mä en usko, että tää paikka jää mun holiday destinaatio listan kärkeen, mutta mä tiedän aina, että mun mopo hyytyi täällä. Mä kirjotin toiseen kirjoitukseen George Clooneystä, repusta, moporikosta keskellä ei mitään ja oikeasti sitä tunnetta voi jokainen pohtia, miten itse toimisi jos näin kävisi. Tosin voi myös miettiä miksi ylipäätään pitää ajautua tällaisiin tilanteisiin noin edes teoriatasolla, puhumattakaan käytännössä, mutta silloin jäisi nämä kertomukset kirjoittamatta ja kokematta. Mä olen aika monta kokemusta rikkaampi, mutta mä en ole varma siitä, että pitääkö kaikkea mennä kuitenkaan kokemaan. Edes teoriassa.

Mä oon todella kiitollinen niistä facebook viesteistä ja komenteista mitä mä sain tuona iltana. Vaikka olin yksin, niin en oikeasti tuntenut olevani yksin.

Lopulta päätän, että viimeinen olut on tässä. Olipahan päivä. Aika mennä nukkumaan. Hotellihuoneen lukko ei oikein toimi. En jaksa murehtia. Käyn suihkussa, asetan herätyksen kello 05:30ksi ja päätän mennä nukkumaan ainoastaan herätäkseni seuraavaan…

Print Friendly, PDF & Email

Comments (2):

  1. Oskari

    27.8.2019 at 10:54

    Ei muutaku helvetisti tsemppiä sinne. Hienoja kuvia ja kertomuksia, tätä on hieno seurata!

    Vastaa
    • Guzziboy

      27.8.2019 at 17:37

      Kiitos. Mä sain vihdoinkin opittua miten nää kommentit toimivat. Kyllä tää tästä. Seikkailu jatkuu…

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: