Päivä 18. Rodinan huumaava kutsu

Aktobe – Tseljabinsk 752 km
tien päällä. Ei mielikuvituksessa tai reittisuunnitelmassa.

Karjala kuumeeseen huumantui kuudesta kahdeksaan tuhatta suomalaista 1920 – ja 1930 luvulla. Neuvostoliitto veti suomalaisia mangneetin lailla itseensä ja ihmisiet pyrkivät sinne keinolla millä hyvänsä. Jopa maanpäälisestä paratiisista Turusta. Agitaattorit kertoivat työläisten ihmemaasta, jossa puissa virtasi, jollei suoranaisesti hunaja, niin ainakin ravintoloissa vodka. Mun mopossa virtaa vihdoin bensa.

Eilen illalla mopo oli vihdoinkin siinä kunnossa, että sen sai hakea. Itse asiassa se ei koskaan ole varmaan ollut noin hyvässä kunnossa kuin se on nyt. Kardaanista lähtien kaikki oli puhdistettu, kone käyty läpi, pikku asioita fiksattu tavalla, jota ei koskaan oltu tehty ja mä täysin vakuuttunut, että koneeseen oli tullut lisää tehoa. Ainakin siltä tuntui kun ajoin ilalla hotelliin ilman laukkuja. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt ilman Vladimirin mekaanikkokontaktia. Kaveri ei koskaan ollut edes nähnyt Moto Guzzia, mutta purki ja kokosi sen ja osien määrä oli sama kummassakin tilanteessa. Hämmentävää.

Mä olin reittejäpähkäillessä päätynyt, että Venäjälle pitää päästä kuin punaiset aikanaan. Olin vakuuttunut, että tiet ovat siellä päällystetty jollei nyt jalometalleilla, niin ainakin hyvällä asvaltilla. Kazakstanin tiekartta antoi mulle vähän kylmiä väreitä ja totesin, että seuraavan viiden päivän tavoite, 4000 kilometria, onnistuu paremmin siellä kokonaan kuin osaksi Kasakstanissa. Nyt kun olen päässyt hotellille Venäjällä, voin todetta, ei onnistu. Kaiken lisäksi täällä sataa ja on perkleen kylmä. Mua on huijattu kuin Stalinin aikalaisia.

Aamun lämpötilä oli raikas +6 asetetta. Viime kerrasta mopon päällä oli siis lämpötila laskenut 31 astetta. Ei tarvinnut miettiä motocross takia, vaan kahta villapaitaa. Aktoben ulosmenoväylä oli tukkoinen kuin Turun kauppatori TPS’n mestaruusjuhlissa (ennenkuin joku aloittaa, niin tarkennetaan aika vuosituhannen vaihteeseen..). Sietämätön aamuruuhka kasakkiohituksilla. Tosin mua ei paljoa haitannut. Davai, davai. Tää on taas niin kivaa. Kone käy ja kilometrit vaihtuvat.

Mä saavun tienristeykseen. Voisin jatkaa kohti Karabutakia, eli paikkaa missä mopo hajosi, tai ottaa suunnan suoraan pohjoiseen ja kohti Venäjää. Helppo valinta. Pohjoiseen. Kaikki sujuu hienosti. Maisema muuttuu kivikkoisemmaksi ja arojen sijaan tullaan vuorille. Maisemat ovat todella hienoja. Pysähdyn. Otan kuvia. Ajan. Pysähdyn. Kuvia. Ajan. Repeat. Mä ihan fiiliksissä kunnes joudun toteamaan, että päästäkseni oikeasti Venäjälle mun on ajettava pitkin kasakstanilaista panssariuraa 20+ kilometriä. Taakse ei voi kääntyä ja eteenpäin pääsee, ilman telaketjuja, 20 km/h jos sitäkään.

Näissä tilanteissa yksinajaminen ei aina ole plussaa. Autoja on tullut todella harvakseltaan vastaan viimeisen 45 min aikana ylipäätään ja nyt ympärillä on vain tyhjää aroa. Ainoa, mikä ottaa aisteihin on tuuli. Ja kylmyys. Heinät eivät nosta sun pyörää ylös jos kaadut. Rengasrikko ei olisi yhtä kiva yllätys kuin Suosikin kirjeenvaihtopalstalta tullut foto. Onneksi sentään voin pohtia tätä ajoa multipersoonani kanssa itsekseen. Musiikki on parempi ottaa pois ja nyt mennään.

Mä oon ajanut suht pahoissa paikoissa, mutta tää on oikeasti sietämätöntä. Mun sisuskalut jäävät puoliväliin. Onneksi pyörä toimii ja vaikka kamaa on paljon, niin ainakin liike oli enemmän eteen kuin taakse. Välillä kyllä se on paljon enemmän ylös-alas kuin mitään muuta. Mä en voi kutsua tota pätkää tieksi. En sitten millään. Kynnetty pelto on tasaisempi. Pommituksen jäljiltä.

Jatkossa mä en ikinä enää valita mistään missä ajan. Lupaan sen. Tää kesti toista tuntia. Paheni koko ajan. Vieressä rakennettiin uutta tietä, mutta kaikkiin, edes jotenkin mahdollisiin siirtymäkohtiin oli tehty kaivannot ja maakuormaesteet, joten uudelle tielle ei ollut mitään asiaa. Paitsi niillä telaketjuilla. Kuvia on vaikea ottaa ja niissä kohtaa kun pystyi pysähtymään ja räpsimään, niin ne erosivat hankalista kohdista kuin moottoritie kaivoskäytävästä.

Tunnin plus päästä se on ohi. Olo kuin Porlammin motin voittajilla. Vieressä menee tuhatpäinen lehmälauma. Tää niin absurdia kuin olla vaan voi. Hetken päästä ollaan Venäjän rajalla. Mä pysähdyn ottamaan kuvaa. Ikuistan poistumiseni Kasakstanista. Kaveri tulee ulos autosta. Kohta mun puhelimessa on hänen veljensä osoita Magnetogorskiin jos haluan mennä kylään tänään. Kaikki tämä kymmenessä minuutissa. Ilman yhteistä kieltä. Vähän käsieleitä, sanoja sieltä täältä ja hymyä. Hymy auttaa myös venäjän tullissa. Tulliviranomainen täyttää mun puolesta maahantulokortin (ihan käsittämätöntä) ja Ivan Dragon kokoinen kapteeni toimittaa mut Arnold Schwarzenegger aksentilla tervetulleeksi Venäjälle. Mä tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Tai sitten en.

Mä luulen, että Venäjä ja Kasakstan käyvät yhä bilateraalista kauppaa samoin ehdoin kuin Suomi ja Neuvostoliitto joskus ennen. Kaikki kräppi ja sonta, mitä suomalaiset teki upposi sinne ja me saimme öljyä ja energiaa tilalle. Venäjä tuo Kasakstaniin ihan mitä vaan ja kasakit maksavat venäläisille kuoppaisella asvaltilla. Tai ainakin se muodostaa nähtävästi ison osan kaupasta, sillä paljon sitä on tänne tuotu. Venäläiset ovat myös mestareita yhdistämään hyvää ja kasakstanilaista asvalttia keskenään niin, että ne sekoittuvat toisiinsa 100 metrin välein. Hyvin kätevää. Ja munuaisia ravistuttavaa.

Venäjän valtio on myös päättänyt, että tänne tulijat on desifintioitava. Trump halusi hajottaa hurrikaaneja ydinpommilla. Paikallishallinto täällä käyttää myrskypilviä ja selkeästi heillä on kytkin, jossa asennot ovat – Taivas kiinni, taivas auki. Joku painaa nappia ja vettä alkaa tulla. Siis todella tulla.

Sadeasussa ajaminen on ihan ok. Sadeasun pukeminen tien päällä sateessa ei ole. Haalari näyttää päällepuettuna ajokamojen päällä samalta kun joku olisi pistanyt michelin miehen neonkeltaiseen makkarankuoreen. Ei ihan sama fiilis kun opiskelijahaalareissa Hämeenkadun aprossa. Sade pääsääntöisesti loppuu noin neljän minuutin kuluttua siitä kun haalarit on päällä. Niin nytkin. Jos ottaa haalarit pois, niin sade alkaa pian uudestaan. Jos et, tulee aurinko. Mä haluan aurinkoa ja ajan haalarit päällä. Ihmiset katsovat. Normaalia enemmän.

Ilta alkaa olla pitkällä. Matka etenee, mutta ei toivotulla vauhdilla. Liikkumiseen vaikuttaa neljä asiaa: pyörä, ajotaito, keli ja tie. Sitten tietysti vielä tuuri. Pyörä toimii. Ajotaito nyt ainakin on sellainen, että tänne on päästy. Tie paranee, mutta ei merkittävästi. Keli muuttuu taas. Mun tuurilla se on sateinen. Viimeisen 180 km pätkällä ei käytännössä ole yhtään paikkaa tien vieressä mihin voisi jäädä yöksi. Voi toki olla, että mun navigaattori neuvoo vääriä reittejä, mutta täälläpäin isoja teitä ei oikein ole, joten luotan navigaattorin ehdotuksiin, koska rekkaliikenne on, sanotaanko riittävä.

Viimeiset 75 km tullaan todella hiljaa. Koska mun äitini lukee tätä, niin totean vain kelin olleen vähän ikävä, mutta ei mulla mitään hätää ole. Eikä mulla todellakaan ole. Litimärkäys ei ole vielä karibialaisen myrskyn luokkaa ja valoilla näkee sentään eteensä. Kuinka pitkälle? En viitsi mennä mittaamaan, mutta olen pidemmällekin joskus nähnyt. Uiden olisin päässyt kovempaa. Vihdoin edessä on Jekaterinburgin moottoritie. Ajan sitä 300 metriä. Vieressä on motelli ravintolalla. Olen jotain 20 km Tsheljabinskin keskustan ulkopuolella. Tähän on hyvä jäädä.

Nopea iltapala ja uneen. Tai siis koomaan. Ehkä mä olen todella väsynyt, sillä unet ovat normaaleja levottomampia. Herään unesta, jossa olen ampunut peuroja pistoolilla entisen anoppinikanssa hänen vanhassa asunnossaan. Viimeinen peura ammutaan portaihin. Oikeasti, mä en tiedä miten tätä selitetään muulla kuin ei millään… nyt aamulla olo kuitenkin loistava. Pian ylös, vienosti tuoksuvat ajokamat päälle ja kohti Omskia. Tai ainakin niin pitkälle kun päästään. Eihän matka ole kilometreissä kuin 930 km…

Päivät 16-17- Kytkimiä kultapeitteellä

Aktobe – ei tietenkään muutosta mihinkään.

Ruusuja hopeamaljassa on Erkki Junkkarisen toinen levy ja se julkaistiin vuonna 1975. Se oli ensimmäinen suomalainen levy joka sai platinaa. Tähän päivään mennessä sitä on myyty 115 000 kappaletta levyinä ja c-kasetteina. Se on ihme, sillä levy on täyttä kuraa. Jäätävää kuraa. En usko, että sitä voisi kukaan kuunnella Aktobessa tai muuallakaan ilman merkittävää määrää vodkaa. Tänään ei juoda vodkaa eikä siksi, tai siitäkään huolimatta, kuunnella Erkki Junkkarista. Mulle tuli vaan assosiaatio ton levyn nimestä. Jos mopon kamoissa olisi mukana hopeamalja (en ymmärrä miksi ei ole), niin olisin kuvannut mun kytkinlevyn siinä. Kytkinlevyjä hopeamaljassa olisi nimittäin ollut juuri oikea nimi sille paketille mikä mulle saapui, vakuutteluista huolimatta, eilen iltapäivälllä.

Mä menin aamulla DHL’n toimistolle. Yrittänyttä jne jne. ei edes venäjäksi. Sama nainen. Sama vastaus. Näytti kalenteria. Mä luulen, että hänen silmissään oli myötätuntoa. Vajakki ulkomaalainen, ei ymmärrä, että perjantai ei ole lauantai. Ei vaikka kuinka kerrotaan. Mä taas en ymmärtänyt miksi putiikki on auki, vaikka sen sanottiin olevan kiinni. Ihan sama lopputuloksen kannalta. Mä jatkan Aktobe touriani.

Lenin prospektia on tullut kuljettua enemmän kuin tarpeeksi. En viitsi ottaa edes enää yhtään valokuvaa. Lämpötila on laskenut yhdeksään asteeseen. Feels like -4. Stadionin jälkeen on Traveller’s coffee. Mä meen sisään. Näyttää samalta kuin miljoonat muut starbucksit, seattlecoffeet, waynesit, esperessohouset ympäri maailmaa. Hyvä. Ainakin tietää mitä on tulossa. Mä istun alas ja rupean selvittämään mitä mun nettistalkkauskohteet on tehnyt. Näätäily on lempihommaani. Samoin muutaman Putinin trollin tekosten seuraaminen unohtamatta muutamaa muuten vaan rajamailla liihottavan kirjoittajan hengenlumousten lukemista. Osuukohan toi viimeinen omaan nilkkaan? Aika kuluu. Olen taas päivitetty kaikesta. Puhelin soi. Paikallinen numero. Vastaan.

Kaveri soittaa DHL’ltä. Puhuu hiukan englantia. Muutaman sanan. Mut mä ymmärrän. Hänellä on mun pakettini. Mä en oikein usko, että tää voi olla totta. Toimitusosoite on Vladimirin alkoholi-imperiumin osoite. Mä pelkään, että paketti hukkuu matkalla. Pyydän, että se toimitettaisiin Aktobe Hotelliin. No problem. Viiden minuutin päästä hotellin respa soittaa. Mulle on paketti.

Jos DHL’n tullimaksussa kiisin Kukkoahon ratakierrosajan kanssa, niin nyt matkalla kahvilasta hotelliin löydän sisäisen Ari Paunoseni. Toisin kuin Paunosella, viidentoista sekunnin jälkeen keuhkoni ja sydämmeni irtautuvat ruumiistani katsomaan mitä helvettiä olen tekemässä. Liikuntaa. Nopeatempoista ja sykettä nostavaa. Nielaisen. Verta. Ja sappinestettä, kunnes lopulta olen respassa. Edessäni on kauneinta mitä maailma voi juuri nyt tarjota. Sisällöstä en vielä tiedä, mutta tätä on odotettu. Paketti auki. Sisällä on kytkinlevy. Näyttää juuri oikealta. Haarukan tiivisteet. Pari muuta tiivistettä. Kaikki mitä tilasin ja toivoin saavani, on käsissäni.

Soitto Vladimirille. Puhun MG 42 -nopeudella. Kaveri ei pysy perässä. Mun sanat sinkoavat sarjatulella. Uudestaan ja uudestaan, vyötä vaihtaen, kunnes viimein Vladimir ymmärtää mistä on kyse. Hän soittaa mekaanikolle. Ei vastaa, mutta sanoo soittavansa mulle heti kun saa kaverin kiinni. Ja lopulta hän saa ja viesti ei ole hyvä. Viikonloppu, ei pysty tekemään mitään. Lähdössä perheensä kanssa pois kaupungista. Maanantaina. Pitäisi olla yleismaailmallinen laki, joka kieltäisi mekaanikkoja menemästä naimisiin. Silloin ei voisi olla perhematkoja. Tän pitäisi olla normi ainakin niissä maissa ja kaupungeissa, missä tarvitaan moottoripyörämekaanikkoja.

Kazakstanissa hyvä keskipalkka on 400 USD kuukaudessa. Nyt on pelattava kortiti oikein, sillä jos pyörä on valmis vasta ensi keskiviikkona, niin mä olen jojona ja ranteet auki, Vladivostok haaveet luovuttaneena. Mun on pakko päästä liikkeelle. Moporemontin hinnasta ei ole mitään käsitystä. Mekaanikko ei ole sanonut mitään. Mä vaan toivon, että hintä ei tule puhkaisemaan lompakon lisäksi vatsakalvoani tai aortaani. Mutta ennen sitä on mopo saatava kasaan ja se onnistuu vaan jos joku tekee sen. Suostutteluun tarvitaan Setä Samulia ja vanhaa kunnon Yankee Dollaria.

Mä vein mun pojat Väinön ja Willen Kiinaan seitsämäisen vuotta sitten. Mä rakastan Kiinaa ja ajattelin, että poikien olisi hyvä nähdä tulevaisuuden työnantajiensa maa, sillä todennäköisesti jompikumpi, tai molemmat, ovat jossain vaiheessa kiinalaisilla töissä. Tämä tuskin koskee mua, koska olen työelämästä syrjäytynyt. Jos joku kuitenkin tietää hyviä kiinalaisia yrityksiä, tai minkämaalaisia tahansa, niin laittakaa mulle viestiä. Joka tapauksessa kiinalaisilla on oma tapansa käydä kauppaa. Ensin ilmoitetaan, että tämä on joko first copy, almost orginal, very good (vely guud) copy tai kaikkia näitä kerralla. This is leal, no fake kannattaa jo unohtaa. Sitten annetaan hinta, joka on pöyristyttävä. Avataan oma peli vastaavalla polkuhinnalla ja siitä sitten väännetään. Kiinalainen ei koskaan myy tappiolla eli jos sulle tulee tunne, että teit hyvän diilin, tai jopa elämäsi diilin, niin kaveri nauraa koko matkan pankkiin. Jos hinta on liian halpa ja et liikahda siitä, niin kauppaa ei tule. Yksinkertaista.

Mä oon tehnyt tota teatteria miljoona kertaa. Joskus onnistuen, joskus en. Ainakin mä oon raahannu Kiinasta järjettömät määrät kamaa. Kerran kuitenkin kävi niin, että olimme ladanneet poikien kanssa kymmenisen t-paitaa tai vastaavaa tiskiin ja aloitimme hintakeskustelut. Sopivia kokoja haettiin vielä naapurikauppijailta, mutta olimme todella kaukana toisistamme ja mitään edistystä ei tapahtunut. Mä totesin, että tää oli sitten tässä ja lähdin kävelemään kundien kanssa pois. Pian mun takaani kuuluu juoksuaskelia ja metri viisikymmentä+ senttiä kiinalaista nuortanaista hyppää teräsjousena ilmaan ja eteenpäin, ainoastaan iskeäkseen mua päähän taskulaskimella. Isku tulee aika kovaa takaraivoon, mutta mua huvittaa kyllä ihan kunnolla sen tytön raivo ja pyhä viha. Pojat nauravat kippurassa ja tyttö kiroaa mut alimpaan helvettiin. Kovaäänisesti. Ja pitkään. Nyt ei kannata pelata peliä samalla tavalla. Mä en halua niskaani kytkinlevyä. Enkä pyörää osissa. Mä haluan sen kuntoon mahdollisimman nopeasti.

Mä soitan Vladimirille. Käy ilmi, että Marat-isä on jo yrittänyt suostutella. Ei onnistu, perhe haluaa jonnekin jne. Mä pyydän, että Vladimir vielä soittaa mekaanikolle ja sanoo, että jos teette viikonlopun töitä, niin mä maksan ylimääräisen 100 USD siitä hyvästä. Vladimirin mielestä mä oon seonnut. Tarjous on selkeästi kova. 300 km moponkuljetus ei maksanut lähelläkään tuota. Kuluu pieni tovi, Vladimir soittaa – moporemontti aloitetaan heti lauantai aamuna. Kiitos Dollari. Kiitos Amerikka, vaikka nykyamerikassa ei Trumpin aikana mitään hyvää olekaan. Tosin näin ei ollut aina ja mun ensimmäinen mopo, Honda MB5 oli kuuminta mitä voi kuvitella vuonna 1983 Indianapoliksessa, mutta siitä joskus toiste.

Mulla hyvä fiilis. Tää viikko on ollut henkisesti kuitenkin yllättävän kova. Eihän mulla oikeaa hätää ole. Hotellissa voi nukkua, ympärillä ei ole piikkilankaa. Ravintoloista saa ruokaa ja musta pidetään huolta. Siitä huolimatta oon häkkilintu ja mä käyn läpi turhautumisen kaikkia kuviteltavia tasoja. Mä ylitän aina uudet Sergei Bubkan lailla. Tää hajottaa. Mulla ei mun omaa konetta. Ei pääsyä omiin tiedostoihin. Kirjoitan vieraalla pc – koneella. En saa mitään järkevää tehtyä. Voin vain odottaa ja kävellä samoja katuja, syödä päivästä toiseen samaa aamiaista ja odottaa. Mä olen moottoripyöräreissulla. En asettumassa Aktobehen. Mä haluan ajaa. Ja kovaa.

Erkki Junkkarisen aikalainen Mari Laurila levytti 60-luvun (KA, kun luet tätä, niin 60 – luku tarkoittaa 1960-lukua. Ei 2060 – lukua) kappaleen Aja hiljaa, isi. Kappale on tasan yhtä hirvee kuin Ruusuja hopeamaljassa ja ehkä jopa mahdollisesti vielä pahempi. Koska esittäjä on kolme vuotta vanha, niin biisi on mitä hirveintä mää’intää. Lähelle vastaavaa suoritusta on päässyt ainoastaan Janos Valmunen kuolemattomalla Bussipysäkillä biisillään. Ehkä tässä yhteydessä voin tunnustaa, että mä olin rakastunut Janoksen siskoon Ramonaan. Tämä tapahtui suikkilan ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Mä olin kuusi. Siitä on 44 -vuotta aikaa. Ramonaa en ole unohtanut ikinä. Tän hirviöbiisin haluaisin, mutta se ei onnistu. Aja hiljaa, isi on ihme pikaliimalla kiinni siinä mun aivokuoren lohkossa, mihin säilötään biisejä ja sanoja. Se soi nytkin mun päässä. Biisin avulla tehtiin myös varmaan ensimmäisiä suomalaisia tuotteistuksia.

Meidän naapurilla oli Volvo. 242. Toinen oli mielestäni punainen, toinen vihreä. Volvon vaihdekepin vieressä oli valokuva pienessä kehyksessä. Kehyksessä oli joko Markun tai Timon tai molempien kuva. Kehyksessä luki ”Aja hiljaa isi nyt vaan, sitten illalla leikitään”. Volvot vaihtuivat Mitsubishi Galantiin. Mä luulen, että kuva ei seurannut. Mä olen päättänyt kun saan pyörän alleni, niin mä en aja hiljaa, koska jos ajan hiljaa, niin en pääse ikinä leikkimään KA’n kanssa, vaan vietän päiväni täällä Aktobessa. Mä en myöskään laita valokuvakehystä mopon koelautaan. En vaikka se olisi kultainen. Tai tehty kytkinlevystä.

Mä toimitin tänään kytkinlevyn ja muut osat mekaanikolle. Mopo on parhaillaan tätä kirjoittaessa työnalla. En mä huomenna vielä pääse tien päälle, mutta jos maanantai aamuna olisi se hetki.

Mä pyydän, että jos tulee jotain outoa, niin soittakaa. Jos ei mitään outoa, niin soittakaa silti. Mä tartten kunnon lenkin. Happea ja hikeä Kierrän ympäri Aktobeta kamera kädessä, reppu selässä. Tulen hotellille. Ei viestejä. Soittoja, mutta mä en tunne numeroita. Mä päätän olla soittamatta Vladimirille enää tänään. Mä en yksinkertaisesti kestäisi huonoja uutisia viimeiseksi illalla. Mä tuudittaudun ajatukseen, että Guzzi rakentuu palapalalta kasaan ja mä olen taas liikkeellä. Mä hyräilen ennakoivasti PMMP’n matkalaulua: Kamat kyydissä on, etupenkkipaikasta riitaa…

Päivä 15: Soviet Aktyubinsk – punaparatiisi päällä maan.

Aktobe
Kilometrit eivät lisäänny. Eikä vähene.
Niitä on Turkuun yhä 2850 km. Vladivostokiin paljon enenmmän.

Mä en ole ajatellut kirjoittaa kallepäätälomaisesti 26-osaista Iijoki-sarjaa Aktobesta, vaan tyydyn yksiosaiseen kirjoitukseen kaupungista, joka pitkään tunnettiin nimellä Aktyubinsk. Mä olen varma, että jos sen nimen kääntäisi suomeksi, niin se tarkottaisi jotain sellaista kuin: kaupunki, josta kukaan ei poistu tai kaupunki, minne Hollannista lähetetyt tavarat eivät koskaan saavu.

Mä kiertelen aamupäivän kaupunkia. Tai osaa sitä. Täällä ei ole käytännössä mitään nähtävää. Tripadvisor’in viisi PARASTA asiaa mitä tehdä Aktobessa pitää sisällään moskeijan, patsaan, nukketeatterin, Ilek joen varrella sijaitsevan lomakohteen ja spaan nimeltään Sugar dream… miksi meitä aina kiusataan niin monilla valinnoilla?

Mä päädyn patsaan luo. Siinä on kaveri, joka ratsastaa miekan kanssa. Abul Khair Khan. Ennen siinä samalla jalustalla seisoi Lenin. Takana oleva paikallishallinnon talo on saanut myös upgraden neuvostoajoista. Edessä on puisto. Täällä tuulee. Aurinko on poissa. Edessä oleva puisto kiinnostaa mua yhtä paljon kuin korkeimman hallinto-oikeuden dokumentoimattomat päätökset 1980 – luvulta. Poistun. Mulla alkaa olla perkeleen tylsää. Todella tylsää.

Päätän soittaa DHL’lle. Sama henkilö vastaa ja mulla on vaan pikainen tiedustelu koskien sitä, että Almatyn jälkeen ei ole mitään päivityksiä eikä siinä ole mainittu mihin paketti lähtee, mutta kaverin puolesta vaan kyselen, että kai se on tulossa Aktobeen? Kone raksuttaa ja saan vastauksen. On tulossa, hieman myöhässä ja se toimitetaan sitten maanantaina. WHAT????? NOOOOO. Njet, njet, mä kerron, että mulle luvattiin se torstaille. Tai viimeistään perjantaille. Torstai tai perjantai ei ole maanantai. Ponimai? Virkailija kertoo mulle ystävällisesti, että torstaille se ei ehdi. perjantai on pyhä. Putiikki kiinni. Zakrytyi. Vapaapäivä. Vyhodnoi. Toimitus tulee sitten maanantaina. Ponimai itse, senkin tyhmä Tsuhna!!! Sitten varmaan venäjäksi vielä vahvistuksena, että tämä on tällä förttis ströbö. Heippa. Älä soita meille, me soitetaan sulle. Linjalle laskeutuu hiljaisuus. Mä en ole uskoa korviani. Sieluni kylpee epätoivon meressä. Prkl, tässä maassa mitään merta edes ole.

Käyn kalenterin kimppuun. Mikä juhlapyhä? No joo, nythän on Hijra, islamilainen uusi vuosi. Kyllä se mun olisi pitänyt tietää. Mietin kuinka hyvä asia olisi se, että kaikki maailman maat viettäisivät vain kristittyjä juhlapyhiä ja suomalaisia vapaita. Sillon tietäisi aina koska mikin paikka on auki tai kiinni. Yksinkertaista. Toisaalta mulla ei oo ollut ongelmia viettää islamilaisen kalenterin mukaisia vapaapäiviä Dubaissa ja olla pois konttorilta, vaikka muut tekee töitä. Nyt mä en oo töissä, enkä Dubaissa, joten tää on ihan hanurista.

Hijra on dry night, kuiva ilta, milloin alkoholin tarjoilu on kielletty. Tai ainakin ennen oli Dubaissa. Onneksi se ei ole sitä täällä. Mun tekis mieli riipaista. Ja kunnolla. Meen turkkilaiseen ravintolaan. Vesipiippua. Punaviiniä ja sushia. Sisämaavaltioissa kalan syöminen raakana on just se juttu… se toimitetaan tänne varmaan DHL Expressillä. Georgialainen punaviini maistuu notkealle punajuurirahkalle. Mä en juurikaan käy viininmaistajaisissa kuten varmaan huomaatte. Joka tapauksessa sitä ei tee mieli juoda paria lasia enempää. Tai no ehkä kolmea. Selaan samalla iltalehteä. Siinä juttu syksyn uutuus jäätelömauista – Turkinpippuri ja Vihreät kuulat. Kuulostaa ihan hyvältä. Mä päätän lähestyä Abbaa ja ehdottaa, että ne tekisivät sillijääteloä. Oikeesti sillijäätelöä. Tää on musta briljantti idea. Voiko olla parempaa makua kuin Matjeesi vanilija??? Kuka ei voisi olla ostamatta? Sipuli-silli tuutti? Muikku pehmis, silakka – salmiakki Kingis puikko? Mitä makuja. Markkinat rajattomat. Fine, mä en sitten myöskään kirjoita varmaan ruokablogeja jatkossa.

Mulla alkaa olla turhautuminen suht’ korkealla. Mä tiedän, että tässä pitää vaan olla kärsivällinen ja odottaa. On hirveän vähän mitään, mitä voisi tehdä, joka vaikuttaisi positiivisesti paketin saapumiseen. On monta asiaa millä saa ja todella saisi oman fiiliksen vielä huonommaksi. Mä päätän olla kokeilematta niitä. Sen sijaan rupean tekemään reittisuunnittelua. Kaverit, joiden kanssa periaatteessa pitäisi ajaa yhdessä, ovat siirtymässä Mongoliaan. Vladivostokissa pitäisi olla syyskuun puolivälin jälkeen. Mä en tiedä miten sinne pääsisi parhaiten. Google Maps, auta mua.

Reitin suunnittelu on periaatteessa aika yksinkertaisita hommaa. Otetaan lähtökaupunki ja valitaan määränpää. Paperilla ja screenillä kaikki tiet melkein samoja ja mopolla voi helposti painaa 500, 700 tai 900 km päivässä. Ainakin jos ei sada, ei oo vastatuulta tai tie on jotain muuta kuin mitä kartta kertoo sen olevan. Siis parempi. Reittisuunnittelu on ihan samanlaista kuin tulevaisuuden kassavirtojen ennustaminen. Ylioptimistista. Niin varmaan nytkin. Mullä ei ole kuin yksi 1030 km ajopäivä taulukossa. Vapaapäiviä tässä on jo vietetty, ei niitä tarvita. Mä oon kuullut makuuhaavoista, en istumahaavoista. Satulassa istutaan, ei maata. Ja oon valmistautunut tähän matkaan hyvin. En kuntoilemalla ja lankuttamalla, vaan istumalla perseelläni sohvalla kaikki päivät usean vuoden ajan tekemättä mitään. Nyt siis se kalorien kulumattomuus tulee mun pelastukseksi. Tosin mä muistan kyllä miltä Siperian tiet näytti junan ikkunasta, mutta hei, se oli toukokuussa, ehkä ne on ehtinyt tehdä uusia tällä välillä. Varmaan päivämatkoja voisi tarkastella vielä hiukan uudelleen.

Mä teen useamman suunnitelman. Yhteistä niissä kaikissa on se, että Kasakstan jää nopeasti taakse ja äiti venäjän paratiisiin mennään niin nopeasti kuin päästään. Kasakstan ei lähde susta, mutta mä lähden Kasakstanista niin nopeasti kuin ikinä pääsen. Vanha sanonta. Ei niin hirveän tunnettu. Mä haluan yhä sinne Mongoliaan. Edes sen verran, että olisin siellä käynyt mopolla. Se kuitenkin eri kuin junalla. Mannerheim kartoitti Mongoliassa reittejä Kiinaan tsaarin pyynnöstä. Mulla on siitä tiiliskivimäinen kirja. Siellä pitäisi olla myös kuva, missä Carl Gustaf ratsastaa alasti Mongoliassa. Mä en tiedä miten venäläiset tai mongolialaiset rajavartiat suhtautuisivat tällaiseen historian uudelleen elävöittämiseen, jossa mä tulisin Carl Gustafin asussa, Guzzin selässä ratsastaen, arotuulen lailla, maahan sisään ja jatkaisin ilman rihmankiertämää kohti Ulanbataaria. No, ei tartte miettiä. Muu varmaan onnistuisi, mutta kun se mopo ei liiku ilman kytkintä. Ja Guzzi yhä päreinä ilman satulaa ja muita osia.

Mä saan reitit tehtyä. Vähän helpottaa. Mulla lopulta pari kolme vaihtoehtoa ja kaikki pitävät sisällään kuitenkin paljon nähtävää. Jos mä pääsisin liikeelle viimeistään sunnuntaina, niin mitään ei olisi vielä menetetty. Ja voihan yölläkin ajaa.

Huomenna on siis pyhäpäivä. Oiskohan se Tripadvisorin suosittelema nukketeatteri auki? Mitähän siellä esitetään? Kysymyksiä kysymysten perään, mutta ei vastauksia. Päivä murmelina jatkuu taas huomenna.

Mä selaan netistä kuvia Aktuybinskistä ennen ja nyt. Nää ihania. Vanhoissa kuvissa paistaa aurinko. Uusissa ei. Jos mä osaisin oikeasti kirjottaa, niin mä tekisin fiktiivisiä kirjoja Neuvosto-Suomesta. Miltä elämä olisi siellä tuntunut, maistunut ja miten se koettiin. Onneksi sitä ei tarvitse miettiä. Ei ainakaan nyt.

Päivät 13-14: Castaway – Tuuliajolla(2000)/ Clutchless in Aktobe – Kytkimen kaipuu (2019) VI/IV

Aktobe (yhä, taas ja varmaan ikuisesti)
Päivät menettäneet merkityksensä
Kävelykilometreja toistakymmentä

Quodrilogia osa 6.

Tämä blogi sisältää tuotesijoittelua ja juonenpaljastuksia.

Castaway, Tuuliajolla, on Wikipediaa lainaten, amerikkalainen elokuva parinkymmenen vuoden takaa. Elokuva seuraa autiolle Tyynenmeren saarelle lento-onnettomuuden seurauksena haaksirikkoutunutta Fedexin työntekijää, joka yrittää säilyä hengissä koneesta pudonneilla Fedexin paketeilla. Pääosaa näyttelee Tom Hanks, Oscareita elokuva ei voittanut, Golden Globen kylläkin.

Clutchless in Aktobe – Kytkimen kaipuu, on uusi suomalainen tuotanto vuodelta 2019. Elokuva seuraa moottoripyöränsä hajoittaneen noin keski-ikäisen miehen käänteitä Kasakstanin maaseudulla hänen yrittäessään saada DHL- pakettinsa toimitettua perille voidakseen jatkaa matkaansa kohti Vladivostokia. Pääosaa näyttelee noin keski-ikäinen suomalaismies (body double kohtaukset nuori Brad Pitt). Elokuva ei taatusti tule voittamaan yhtään mitään, mutta se harkitaan julkaistavaksi kaitafilminä ja betamax kopiona.

Mä olen seurannut herkeämättä DHLän seuranta sivuja. Paketti lähtenyt Amsterdamiin. Seuraava leimaus Leipzigissa. Saksa on hyvä ja tehokas. Leipzig – Frankfurt lämmittää erityisesti, sillä pysähdys on ollut pikainen. Frankfurtin jälkeen seuraava stoppi on Almaty ja se on Kasakstanissa. Loistavaa. Mä alan uskoa, että tästä voisi tulla jotain. Almaty merkinnät seuraavat toisiaan, mutta mitään ei oikein tapahdu.

Kytkinlevy lähetettiin DHL Expressinä tavallisen DHL paketin sisään. DHL lupasi, että paketti saapuisi tämän viikon torstaiksi perille. Tavallinen DHL olisi kestänyt tupla-ajan. Hinta ei ollut tupla vaan neljä x. Toivottavasti kytkin on tehty kullasta ja mirhamista, jotta voin myydä sen koruksi jollekin Stan-maan diktaattorille rintakoruksi. Sitten tapahtuu, ja se mitä tapahtuu, ei todellakaan huvita. Ensimmäistä kertaa ilmoitetaan DHLän sivuilla oletettu toimitusaika. Se on maanantai, syyskuun 2. päivä. Jep. Mä oon täällä siis ikuisesti.

TuuliajollaKuluu neljä vuotta. Chuck on laihtunut, hänen partansa ja hiuksensa ovat kasvaneet pitkiksi, ja hän on pukeutunut lannevaatteeseen. Chuck on myös tullut taitavaksi kalastajaksi ja tulentekijäksi. Kaiken lisäksi Chuck käy useita keskusteluja ja väittelyjä Wilsonin kanssa. Saaren rannalle huuhtoutuu eräänä päivänä osa siirrettävän wc:n seinää. Chuck ryhtyy seuraavaksi rakentamaan lauttaa ja käyttää rannalle huuhtoutunutta osaa sen purjeena. Lautan valmistuttua Chuck suuntaa kohti avomerta ja pääsee purjeen avulla saarta ympäröivien aaltojen läpi. Kun Chuck on ajelehtinut merellä jonkin aikaa, hän joutuu myrskyyn, joka miltei repii hänen lauttansa palasiksi. Myöhemmin Wilson putoaa lautalta ja katoaa, mikä saa Chuckin suuren surun valtaan. Myöhemmin ohiajava rahtilaiva löytää merellä ajelehtivan Chuckin ja ottaa tämän kyytiin.

Kytkimen kaipuu – Kuluu neljä vuotta. Petteri on pöhöttynyt ja alkoholisoitunut vodkan juomisesta. Sashlik on aiheuttanut hänelle myös kihdin. Hänen pitkä partansa ja hiuksensa muistuttavat jättikokoista Haisulia. Hän tuoksuu myös esikuvaltaan. Vahvasti. Hän ei pukeudu enää. Petteri on tullut taitavaksi Kasakkikielen puhujaksi ja hän on melkein oppinut kyrilliset aakkoset. Suurlähetystö ja avustusjärjestöt kieltävät tuntevansa miestä. Vladimir ei vastaa enää puheluihin. Eräänä päivänä etsiessään tyhjiä pulloja Petteri löytää virkkuukoukun ja lankaa. Sillä hän päätää deliriumissaan virkata/kutoa/nyplätä (?) itselleen uuden kytkinlevyn. Saatuaan levyn valmiiksi Petteri lähtee työntämään pyöräänsä. Suomesta katsottuna väärään suuntaan. Myöhemmin ohiajava ambulanssi ottaa hänet kyytinsä ja toimittaa hoitoon.

Mä päätän soitaa DHLälle. Tää vaan ei käy. Torstai ja maanantai ovat eri päiviä, vaikka aika on menettänytkin mulle merkityksensä. Mä löydän DHL Kasakstanin numeron ja soitan keskukseen. Pienen tovin ja puheluyhdistelyn jälkeen löytyy henkilö, joka puhuu englantia. Mun onneksi erittäin hyvin. Mä saan heti selvityksen miksi mitään ei tapahdu. Paketti on tullissa. Kukaan tai mikään taho ei ole ohjeistanut DHL’ää tekemään tulliselvitystä. Mä kysyn virkailijalta, että jos selvitystä ei tehdä, niin paketti ei liiku-kö? Näin on.

Onneksi tilanne ei ole katastrofaalinen. Mä nimittäin olen jo selvittänyt, että Air Astana lennättää mut 460 Eurolla edes takaisin Almatyyn. Kone lähtee keskiviikkona. Palaa torstaina. Tosin mihin mä siellä menisin on vielä tässä vaiheessa epäselvää, mutta se on merkitystävailla oleva detalji.

Löytyy myös toinen ratkaisu, joka on inan toimivampi kuin mun (venäläinen?) ideani. DHL voi tehdä tulliselvityksen mun puolesta. He tarvitsevat passi- ja viisumi kopion, selvityksen tavarasta valtakirjoineen ja tietysti rahaa. Money. Pengar. Geld. Mulle ilmoitetaan summa. 3500 Tengeä. 8,14 Euroa. Päivä on menetetty kahdeksan euron takia. Niimpä niin. Alkaa tapahtumaan. Mä saan hotellin respassa dokumentit skannattua ja lähtemään sähköisesti. Olen saanut myös linkin, mistä voin maksaa DHL’lle heidän palveluksistaan.

DHL’n sivut on englanniksi. Osaksi. Mutta onneksi google kääntää ne ja tiedän mitä mihinkin pitää laittaa. Täytän meiliosoitteen, nimen ja rahtikirjannumeron. Maksu menee ulkopuolisen pankin sivustojen kautta. Nyt oikeasti olisi hyvä osata kyrilliset aakkoset, sillä nämä sivut eivät käänny. Vain yksi harharetki. Nimi ja numero olivat väärinpäin. Lopulta saan ne oikein, mutta näyttöön tulee ilmoitus – emme ota vastaan tämän maan luottokortteja. Sama ilmoitus tulee myös mun UAEn kortista. Sivusto ottaa vastaan ainoastaan kasakstanilaisia kortteja, joita mulla ei nyt ole hirveän montaa. DHL ei tee mitään ennen kuin maksu on lähtenyt.

Soitan Vladimirille. Hän vastaa parin kerran jälkeen. Pahoittelee, hänen kortillaan ei ole katetta. Ei käytä luottokortteja, koska rahanarvo heittelee niin paljon. Vain pankkikortteja. Ne eivät käy maksuvälineinä nyt.

Mä laitan epätoivoisia viestejä DHL’lle. Voinko maksaa kun paketti tulee? Voinko mennä pankkiin maksamaan? Vastaukset on ei ja ei. On vain yksi mahdollien vaihtoehto. Mennä DHL’n toimistolle maksamaan suoritus. Tässä on hyvä kertoa Aktobesta seuraavaa: While Aktobe Region is the second-largest region in area in Kazakhstan, it has the lowest population density of 2.6 people per square km. Täällä siis kaikki on isoa ja suurta. The population of Aktobe is 371 546 people and the the city area is 400 km2. Porukkaa on ja etäisyydet myös sen mukaisia. Mä todella toivon, että DHL-n toimisto ei ole kaupungin toisella laidalla. Eikä se ole. Mä laitan osiotteen Google Mapsiin ja toimisto sijaitsee 350 metrin. EI kilometrin, vaan metrin päässä mun hotellilta. Tää ei yksinkertaisesti voi olla totta. Mä olisin voittanut ratakierroksella Markku Kukkoahon ja Ossi Karttusen ihan koska vaan sillä äänivallia uhmaavalla vauhdilla, jolla kiidän toimistolle. Kukaan ei puhu tietenkään englantia, soitto DHL virkailijalle (joka jo vastaa Hello Petteri ennen kuin mä esittäydyn), hän kertoo paikalliselle virkailijalle tarvittavat tiedot. Kortti sisään. Maksu suoritettu. Kaikki on kunnossa. Paitsi tietenkin se, että paketti ei ole täällä.

Illaan viimeinen viesti DHL’ltä on se, että paketti lähtenyt Almatystä 00:44. Toimituspäivä ei ole sivuilla muuttunut, mutta DHL virkailija sanoi toimituksen tapahtuvan tänään, Ins’Allah. Samaa sanaa käyttävät myös paikalliset. Moskeijat eivät ihan heti kaupungista lopu. Olo on dubaisen kotoisa. Tai paremminkin jonkun Sharjahilaisen peräkylän kotoisa. Dubailla ja Aktobella ei juuri ole toistensa kanssa tekemistä. Samanlainen pimeys tulee kuitenkin yhtä nopeasti.

Tuuliajolla- Palattuaan takaisin ihmisten pariin Chuck saa tietää, että hänet on julistettu jo vuosia sitten kuolleeksi.

Kytkimen kaipuu – kuka palaa, mihin palaa, miten palaa – Elokuvateattereissa lähellä Sinua syksyllä 2022.

Aika mennä nukkumaan. Todellakin.

ps. Strömsö ja Aktobe eivät ole toistensa kummikaupunkeja. Mitä täpähtuu Strömsössä jää selkeästi Strömsööhön. Mitään onnekasta ei siirry tänne. Mutta mä kerron siitä tänään kun kirjotan lisää.

Päivä 12: Die Sonate vom Guten Mechaniker V/IV

Aktobe.
Kilometrejä yhä 0, promillet veressä laskusuunnassa.
Quadrilogia osa 5.

Maailmassa on monta todella hyvää elokuvaa. Kulkuri ja Joutsen, Rentun Ruusu – Elokuva Irwin Goodmanista, Tali-Ihantala 1944. Lista on pitkä. Mopoilusta ei taas ole olemassa yhtään hyvää elokuvaa. Lähes kaikki yritykset on karmeeta kuraa muutamaa Gopro Youtube pätkää lukuunottamatta. Se ei ole mikään ihme, sillä mopoilua on koettava, tunnettava ja elettävä. Se ei sovellu elokuvaksi.

Otsikko on muotoiltu elokuvasta Toisten elämä. Das Leben der Anderen. Saksalainen elokuva, joka ei kuvaa mopoilua, vaan Stasin toimintaa. Elokuvassa itsessään on harvinaisen vähän mitään mopoiluun liittyvää, toisin kuin esimerkiksi Goodbye Lenin’issä, missä sentään näytetään vanha Zundapp. Itse asiassa tämä elokuva on niin kaukana mopoilusta kuin olla vaan voi. Miksi siitä pitää kirjoittaa tässä yhteydessä? Yksinkertaisesti siksi, että tämän elokuvan lopussa päähenkilö julkaisee romaanin, Die Sonate vom Guten Menschen, Sonaatti hyville ihmisille. Mä haluan julkaista Sonaatin hyvälle mekaanikolle. Tosin mä en osaa soittaa mitään, en tunne nuotteja, enkä puhu saksaa, mutta se tuskin on tässä esteenä.

Vodkahuurut ovat ainakin hieman häipyneet kun Vladimir soittaa ja ilmoittaa, että mennään katsomaan pyörää. Se on purettu. Mä en olisi uskonut, että pyörä voidaan purkaa näin atomeiksi, mutta onneksi en tiedä sitä vielä autossa. Vladimir on vaalea kuin kazakstanilainen muumihahmoinen spöke lumessa. Mä en voi aamuisin huonosti, mikä on hyvä asia, mutta mä myös olen aika hiljaista poikaa autossa. Isä Marat ei jaksa puhua mitään.

Sama teollisuuspiha. Ajetaan pihan perälle ja mennään alas kellariin. Hallissa, jossa varmaan neuvostoaikana koottiin panssarivaunuja, on nykyisin moottoripyöriä. Useita. Hieman vasemmalla näkyy tuttuja asioita. Guzzin tankki, katteet, satula… itse pyörää ei näy missään. Se on seuraavassa huoneessa.

Kuvitelkaa tunne mikä iskee kun pikku promilleissa, nuutuneena ja väsyneenä ja juottosikamaisesti lämmössä hikoilevana, näet sun rakkaasi roikkumassa kuin teuraseläimen nyljentäpuussa. Moottori on irti. Runko on perästä ylhäällä telineessä ketjussa roikkuen ja etuhaarukka maassa… autch… oikeesti autch.

Tässä ei tietenkään ole mopoilijoille mitään uutta. Jos kytkin halutaan vaihtaa, on moposta irroitettava moottori. Jotta moottoriin pääsee käsiksi, niin katteet on purettava ja runko paljastettava. Mä vaan en oo ikinä nähnyt mun Stelviota tässä tilassa. Kerta se on ensimmäinenkin. Pyörä parka on nyljettynä ja sisälmykset auki. Toivottavasti avaaminen on ollut halal eikä haram. Mutta sen jälkeen alkaa helpottaa. Itse asiassa tuntua hyvältä.

Mekaanikko ottaa sen osan käteen, minkä mä olen tilannut. Kytkinlevyn. Se on aika päreinä. Jopa mä, huonolla juristin tekniikkatajulla, ymmärrän, että tämä on rikki. Kaput. Njet harashoo. Sitä ei voi mun mielestä korjata, mutta sen vaihtamalla homma toimii taas. Hemmetin hyvä juttu. Soitan mekaanikko-Markolle ja kysyn pitääkö mitään muuta vaihtaa, mutta vastaus on ei. Kytkimen ympärillä olevat kehikot (tosi tekninen termi) kestävät muutaman levyn vaihdon, eli kunhan vaan se osa tulee, niin kaikki on hyvä. Mä halaan mekaanikkoa. Veikkolavimaisesti jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mekaanikot ansaitsevan sonaatin. Tai ooperan. Hän sanoo kuitenkin, että vielä vähän aikaista, pyörä on saatava vielä kasaankin, mutta mä tiedän, että kaveri tulee sen tekemään. Nyt vaan se osa on saatava tänne.

Alusta lähtien meillä on ollut kaksi vaihtoehtoa. Normaali ja venäläinen vaihtoehto. Kumpikin ovat yhä mahdollisia. Normaali vaihtoehto on se, että uusi osa tilataan jostain liikkeestä, se saapuu maahan, se todetaan oikeaksi, laitetaan paikalle ja harashoo, homma toimii. Osa on alkuperäinen, siinä oikea osanumero ja jonkin näköinen laatutakuu. Venäläinen vaihtoehto eroo tästä aika paljon.

Venäläis-(kazakstanilainen) vaihtoehto on syntynyt tilanteessa, jossa meille normaali vaihtoehto ei ole mahdollinen. Syy venäläisen vaihtoehdon implementointiin (mä osaan yhä työkieltä) voi olla syynä esimerkiksi se, että alkuperäinen osa on liian kallis tai sitä ei ole (pakotteista?) tai muista syistä saatavilla. Venäläisessä vaihtoehdossa ei tunneta takuuta eikä välttämättä ISO normien mukaista laatua, mutta sen hinta on yleensä suht’ edullinen. Venäläisessä vaihtoehdossa osa siis tehdään itse jossain paikallisessa pajassa. Se toimii kuitenkin yllättävän hyvin, kaiketi, koska teillä ja kaduilla liikkuvissa ajopeleissä on niitä viljalti. Voi olla, että uusien mopojen toleranssit pieniin osakokojen heittoihin ei ole ihan samaa luokkaa kuin vanhojen neuvostoautojen, mutta tämä on silti varteenotettava vaihtoehto, mikäli tilattu osa ei ikinä saavu perille. Periaatteessa tämä voisi toimia, sillä kytkinlevyn pinta on ainoa asia mikä tarvitsee uusimista. Vladivostok on ”vain” 8000 km päässä, joten todennäköisyys sille, että ratkaisu kestäisi on ihan hyvä, mutta jotenkin vaihtoehto Normaali on mieluisampi. Mä en tässä vaiheessa tiedä vielä kaikkea, koska mulla ei ole DHL’n seurantanumeroa. Kun vihdoin saan sen niin mietin, että jos sittenkin se neuvostoversio.

Ennen DHL episodia saan lisää tietoa guzzisteilta ympäri maailmaa. Toisin kuin luulisi italialaisen mekaniikan suhteen, Guzzien moottorit ovat todella kestäviä. Ne eivät juurikaan hajoa. Sama pätee vaihdelaatikoihin ja muihin osiin. Mulla on tällä hetkellä kaksi muuta Guzzia Stelvion lisäksi. Sen lisäksi olen yhdestä aiemmin luopunut. Mikään näistä ei ole ikinä hajonnut alle tai antanut mitään ongelmia. Kaikki vaan on toiminut. Tähän on tietenkin tullut nyt muutos ja saan kuulla, että ”tietyissä vuoden 2012 mallisissa Stelvioissa on kytkin ongelmia. Ne korjattiin 2013 sarjoissa”. Voi vain arvata, että mun 2012 pyörä on osa tuota ongelmasarjaa…. lohduttaa. Satan’s lite. Toivottavasti ainakin se osa, joka on tulossa on myöhempää valmistuserää kuin mun alkuperäinen.

Me jätämme mekaanikon ja mopon raadon. Mä lähden takaisin hotellille tarkoituksena vaihtaa uuteen majapaikkaan. Mä tartten edes jotain vaihtelua. Aktobe tulee ulos korvista. Samoin tän hotellin ympäristö, Mä ehkä jopa kaipaan vähän neuvostohenkistä Aktobe Hotellia. Siellä ei ole oikeasti mitään. Aulassa on nykyisin rakennustelineitä, baari on suljettu, mutta se ei ole ihan yhtä sterilli kuin Dastan. Kamat kasaan ja kohta olen ensimmäistä kazakkitaksikokemusta rikkaampi. Mopokamat mahtuvat juuri ja juuri autoon. Takaboksissa on kaksi vararengasta, joten mun vieruskavereina on sivulaukut. Kuskilla ja mulla ei oo yhteistä kieltä. Hän tietää kuitenkin, että Finlandia, hockey. Harashoo. Kazakstan boxing harashoo. Penkkiurheilu yhdistää kielimuurista huolimatta.

Mun huone on tupla viimekertaisesta. Tilantuplaus maksaa 13 euroa per yö lisää. Tähän sisältyvät mm. kultaiset verhot ikkunassa, pyökkiviilutut lastulevyhuonekalut, jotka on asetettu kaikille seinille ja uusittu kylppäri. Meikkauspöytä on hienoa ylellisyyttä. Mä harjaan (pieneliöistä) rönsyilevää partaani tovin. Tärkeintä on kuitenkin joka toisen hotellioven ulkopuolelle asetettu wlan tukiasema. Verkko toimii pikkusen eri tavalla kuin erikerroksen single huoneissa.

Mä olen saanut Hollannista meiliä. Siinä on seurantanumero DHL paketille. Mä näppäilen luvun sisään ja paketti on oikeasti lähtenyt perjantaina. Matka on jatkunut Amsterdamista Leipzigiin ja sen odotetaan saapuvan Almatyyn tiistaina. Tässä vaiheessa ei tietoa koska se on tarkotus toimittaa mulle, mutta alkuperäinen aikataulu oli keskiviikko/torstai. Mä olen pitkästä aikaa levollinen. Jopa suihkusta tulee vettä paineella. Mä yritän suunnitella loppumatkan reittiä ja aikataulutusta. Nukahdan tietämättä, että huomenna show jatkuu elokuvalla, jota mä en olisi halunnut muistella…

Päivät 10-11: Vodka Da – водка да. IV/IV

Aktobe.
Kilometrejä 0. Promilleja 3. Tuntuu kuin 6.

Mun kello on päättänyt olla Kazakstanilainen. Ihan sama, mitä se näyttää, kunhan se vaan käy. Toisin kun mun moottoripyörä. Mä menen aamiaiselle. Onneksi. Turkkilaisten ketjussa aamiainen on todellakin sen arvoinen. Koko reissussa huonoa ruokaa ei ole edes nähty, mutta tällä hetkellä hyvä kahvi ja jotenkin tutuhkot aamiastarjoilut on se juttu joka pitää mun pään kasassa juuri nyt. Mä rupean toipumaan. Eilinen epätoivo on jotenkin vaan pyyhkiytynyt pois mun mielestä ja mä alan selvästikin palautumaan. Edes jotenkin.

Päivään ei sisälly luonnollisesti yhtään mopoilua, mutta fiksaamista kylläkin. Mun on pakko saada puhelimeen dataa ja läppäriin joku muu kuin venäjänkielinen Windows.

Mä olen ladannut kolme erilaista Linux käyttöjärjestelmää tähän koneeseen. Kaikki toimivat hiukan eri tavalla kuin muut, mutta kaikissa yksi sama piirre – mikään niistä ei tunnista wlan’ia eikä touchpadiä, joten en pääse verkkoon ja hiiri ei toimi. Pieni ongelma. Mä lähden hotellilta liikkeelle ja suunnistan tietokonekauppaan. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät ostamaan Venäjällä yhtään mitään ilman ja ennen Google translatoria? Mä saan hiiren. Kytken sen ja Linux Mint’in screenillä kursori liikkuu. Verkkoyhteys on turha toivo. Tää selviää kun istun todennäköisesti Aktoben ainoassa ravintolassa, jossa ei ole wifiä. Mä kuitenkin netissä. Kävin operaattorin kaupassa. Data – njet ; data – da toimi taas ja nyt mulla ei pelkästään ole kuutta eri simmiä, mulla on myös toimiva mobiilidata. Mä olen mun kansainvälisyyteni huipussa. Pari venäjän sim-kortta, kuusi kasakkisimmiä ja mulla on myös virolainen firma. Ja tää ei oo kenenkään mielestä epäilyttävää.

Opin tosin, että jos on puhelimen välityksellä verkossa, niin se loppuu lyhyeen. Todella lyhyeen. Datapaketit eivät ole ihan samoja kuin kotona. Mä löydän myös paikallisen Shisha barin. Loistavaa. Double applen sijaan joudun tyytymään appleen, mutta ei haittaa. Mieluiten olisin ottanut Apple merkkisen tietokoneen, sillä kaikesta väännöstä huolimatta, tää kone pitää itsepintaisesti kiinni venäjänkielisestä käyttöjärjestelmästä. Mä sentään opiskeluaikana elätin itseni fiksaamalla koneita. Ai niin, siitä on kolmisenkymmentä vuotta.

Sunnuntai herätys noudattelee lauantain kaavaa. Hitaasti, mutta varmasti. Mä käyn koneen kimppuun vakaana tarkoituksena tänään voittaa uppiniskainen käyttöjärjestelmä. Mä vien sen prkl gulagiin jollen muuta. Tunnit kuluvat. Kone johtaa kuten neuvostoliiton jääkiekkojoukkue Suomea aina ennen. Puhelin soi. Vladimir. Aikaa kolmekymmentä minuuttia. Barbacue Vladimirin luona.

Mulla on kyky tutustua ihmisiin helposti. Olen (suht) ulospäinsuuntautunut, vaikka ehkä kuitenkin olisin aika useasti miellummin yksin. Se on vähän paradoksaalista. Mä tiedän, että kulutan kyllä kaiken hapen ympäriltäni ja vielä helposti, mutta se on eri asia. Nyt mulla ei oikeasti ole mitään muutakaan tekemistä, joten barbacue Vladimirin luona on about parasta mitä mä voin kuvitella. Olisi pitänyt kuvitella paremmin.

Vladimir tulee. Antaa mulle lahjan. Sivulaukkujen avaimet. Puhdas paita. Ylipäätään kalsarit. Mä olen jättänyt mun ajohousut ja Lidl-pussillisen alusvaatteita hotellin pesulaan. Mä saan päälleni jotain puhdasta. Olo kuin jouluna. Lähdemme kohti ruokakauppaa.

Ulkomailla on ihanaa käydä erilaisissa ruokakaupoissa, sillä ne kaikki ovat niin erilaisia kuin kotona. Niin tämäkin. Koulu alkaa Kazakstanissa syyskuun alussa. Perheet ovat ostamassa koulutarvikkeita. Me olemme ostamassa lihaa. Kolme kiloa. Perus kasakkisetti kuulemma. Mä en tiedä sanoiko toi liha ”ihahaa” vai ”ammuu” vai ”bää”, mutta paljon sitä on ostoskärryssä… ai niin eilen kun olin syömässä sashlikkia ei ollut yhteistä kieltä tarjoilijan kanssa. ”Sashlik ammuu” – kuitenkin toi mulle lihaa. Joka tapauksessa kauppa on valtava. Tavaraa lapataan kärryyn toisin kuin pula-aikana.

Mä menen kaupan takaosaan katsomaan hyllyjä. Tarkemmin sanottuna vodka hyllyjä. Niitä enemmän kuin yksi. 1000 tengeä, noin pari euroa, ostaisi 85 % vodkahyllyn pulloista. Finlandia on 4x kalliimpaa. Puolalainen ja islantilainen vodka saavat hintakertoimen kahdeksan. Mä en voinut edes kuvitella paljonko vodkapulloja mahtuu maailmaan. Tai Kasakstaniin, mutta vastaus on paljon. Todella paljon. Mä voisin olla tässä kaupassa koko loppuelämäni. Helposti.

Mä yritän maksaa ruokia. Ei onnistu. Olen vieras. Mä yritän kaikkea. Mikään ei auta. Ainoastaan kun he tulevat Suomeen, niin silloin minä sitten. Mä olen vaan häkeltynyt ihmisten vieraanvaraisuudesta ja halusta auttaa. Me tapasimme bensa-asemalla muutama päivä sitten. Välissä tapahtunut vaikka mitä, ja nyt me olemme matkalla grillaamaan yhdessä. Maailma on hyvä niille, jotka sen haluavat olevan hyvä.

Pysähdymme toimistolla. Mulla yksi juttu mopolaukussa. 0 – tähden jallupullo. Tarkoitus oli juoda se Mongoliassa. Mä tuskin ikinä pääsen sinne, mutta haluan viedä sen Vladimirin isälle lahjaksi. 1944 jallupullojen tullessa myyntiin Mika, Rauno ja Väinö hankkivat kukin mulle 10 pulloa. Mä ostanut muutaman sen jälkeen lisää. Viisi+ vuotta sitten hankittu erikoiserä luutnanttijallua on loppusuoralla. Näitä hankittu enemmän. Jollei muuta, niin mun rakas KA (Willen poika) saa ne kaikki. Jos sisältö puuttuu, niin pullot on onneksi edes komeita.

Saan pullon mukaan laukusta. Mietin stooria, millä sen annan. Matka vie kaupungista ulos. Isoja taloja. Vihreitä pihoja. Pian olemme portin edessä. Kaukosäädin avaa ja saavumme pihaan. Vladimirillä on kaksi lasta. Sen lisäksi kaksi kollegaa. Kaikkien perheet ovat paikalla. Samoin isä Marat. Perheen äiti jäi kauppaan töihin.

Marat on lämmennyt mulle. Alussa olin epäilyttävä, nyt en enää. Hän kuuluu ikäpolveen, joka kaipaa Neuvostoliittoa. Silloin kaikki oli paremmin. Myös viholliset. Vladimir on kertonut mun armeija-ajasta. Se kuulemma harashoo. Marat tulee ja antaa mulle käteen oluttölkin. Se on alkua jollekin sellaiselle, minkä muistan (ainakin hatarasti) lopun elämäni. Jos ensimmäinen kysymys oli ”mitä teet silloin kun moposi hajoaa keskellä Kasakstanin maaseutua, et puhu kieltä ja olet yksin jne”. Nyt uusi kysymys on se, ”mitä tunsit silloin kun viides vodkapullo tuotiin pöytään ja kasakkimies kutsuu sinua Brat’iksi”. Brat ei ole sama asia englanniksi kuin se on venäjäksi. Venäjäksi se on veli.

Vähän pikakelausta taaksepäin. Marat menee ylös ja tulee pian takaisin kädessään AK-47. Se annetaan minulle. Voi vain miettiä mitä mä tunnen. Kasakstan on rauhallinen, mutta on täälläkin ääriliikkeitä. Mä en ehkä kuitenkaan ollut ihan valmistautunut tähän. Ase tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja pirun tutulta. Mä osaan purkaa ja koota tän. Nopeasti. Tää ei oo RK 62, mutta kuitenkin samanlainen. Se tekee vaikutuksen, kun ase on osissa aika nopeasti. Takaisinkokoaminen menee myös rivakasti. Mä osaan yhä. Marat on vaikuttunut. Seuraavaksi tuodaan uusi ase. Sama juttu. Pian ollaan metsästyskuvissa. Mä näytän mun nuori vänrikki -kuvaa. Napajäätikötkin olisivat sulaneet.

Meidät huudetaan pöytään. Olen käynyt Maratin kanssa keskustelua Google kääntäjän kanssa. Pääsääntöisesti me olemme hiljaa. ja skoolaamme. Ja nyökyttelemme.. harashoo. Elämä on todella hyvää. Kaikesta huolimatta. Sashlikit saapuvat tikkujen päässä. Tikut kokoa kotoinen lähi-itä. Mä en olisi uskonut, että kypsä liha voi maistua niin hyvätä. On aika ottaa ensimmäinen snapsi. Whiskyä. Perkele. Ainut alkoholi, mistä mä en todellakaan tykkää. Nyt ei olla nirsoja. Onneksi pian tulee toinen pullo. Vodkaa. Kyllä tää tästä.

Mä totean, että nyt on hyvä aika antaa Jallu-pullo Maratille. Kerron pullon taustan. Sota-aikana konjakki vähissä. Tässä sitä on vain väriksi. Mutta tällä selvittiin päälle hyökivästä Krasnaja Armeijasta. Pullon muoto sama kuin original koktail molotovissa. Mun pappa paiskoi niitä kohti T-34’sia Summassa. Lahja toimii kuin kumiluoti mielenosoittajia vastaan. Tosin ei pidä käyttää näitä vertauksia, kuten myöhemmin käy ilmi. Me juomme. Ystävyydelle.

On maljapuheen aika. Se on mun tehtävä. Tulee vähän nopeasti. En ehdi valmistella. Ensimmäinen lause kertoo kaiken mun tilasta nyt – ”sometimes breaking a motor cycle in rural Kazakhstan is a good thing. Without a broken motorcycle, I would not have this experience”. Vladimir kääntää. Kaikki repeävät nauruun. Naiset, lapset, miehet. Puhun myös ihmisten auttamisesta. Vilpittömyydestä ja päivästä bensa-asemalla. Ohikiitävä hetki. Jos se olisi jäänyt tapahtumatta, niin mä en tiedä mitä olisin tehnyt. Mulla on perhe Kasakstanissa.

Marat vastaa. Jos ikinä tulee ongelmia täällä, soita hänelle. Brat… sanoissa on jotain lämmintä ja aitoa. Jotain sellaista, mitä me ei ehkä kotona sanota vieraille. Tai auteta niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Joskus on hyvä muistaa, että on paikkoja, jossa olemme todella avuttomia itseksemme.

Pulloja kuluu. Keskustelemme Suomesta, Kasakstanista, kouluista, palkoista, bensan hinnasta ja kaikesta. Vladimir tulkkaa. Kuten myös muualla, alkoholi parantaa ihmisten kykyä ja halua puhua englantia. Tiukaa keskustelua kuivista ja märistä kytkimistä. Miten mopoa kuuluu ajaa. Ja sitten taas skoolataan.

Marat kysyy – ”onko mulla ikinä ollut ongelmia koirien kanssa mopolla ajaessa?”. Itse asiassa on. Pari kuukautta sitten Karhumäessä vastaan lönkötteli hevosenkokoinen koira. Haukkui. Agressiivisesti. Päätti hyökätä. Teki onneksi sen virheen, että vaikka juoksi vastaan, niin halusi tehdä u-käännöksen ja hyökätä takaa. Koira ei pärjää mopon vauhdille. Onneksi. Mä en halua kokea mitä tapahtuu kun aron suden jälkeläinen himoitsee mun leikatun kaulan titaanilevyjä. Tämän kertomisen jälkeen Marat päättää ratkaista ongelman. Menee sisään taloon ja pian mun kädessä on ”todella laillinen” jousiase, jonka päähän ruuvataan koirapommeja. Mä en edes tiennyt, että tälläisiä voi olla olemassa. Toimintaperiaate sama kuin panzerfaustissa. Pakkohan tätä on kokeilla. Ulkona pilkkopimeää. Marat virittää helvetinkoneen ja BANG. Mun korvat soi vieläkin. Silmissä näkyy violettia. Haisee räjähdykselle. Koirat sadan kilometrin säteellä ulvovat… että tämäkin vielä.

Lisää vodkaa. Tuodaan seuraava ase. Sähkökäyttöinen kumiluoteja ampuva pistooli. Ne jutut Venäjästä, Staneista… nyt ymmärrän miksi tullimiehet kysyivät pistoolista – eivät uskoneet, että matkustan ilman. Kumiluoti on raakakumista tehty kova möntti. Marat tuo sentin paksuisen vaneerilevyn. Asettuu neljän metrin päähän ja ampuu. Levyyn tulee kunnon reikä. Sitten on mun vuoro. Sama juttu. Mä en haluaisi olla viranomaisilta vastaanottavalla puolella kun näitä käytetään. Tän osuessa päähän, kateen tai mihin vaan tulee oikeasti tuhoa. Ja kipua.

Mä mietin elämän käänteitä. Mulle on tapahtunut tän noin viidenkymmenen vuoden aikana vaikka mitä. Monta asiaa hyvin. Monta surullista tapahtumaa, mutta tämä päivä, nämä hetket ovat absurdiudessaan omaa luokkaansa. 72 tuntia sitten olin tien päällä kohti Aralskia. Pyörä hajoaa ja nyt olen huoltoasemalla tapaamani kaverin kotona grillaamassa, juomassa vodkaa ja ampumassa helvetinkoneilla… elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein kuin joutsen. Mä uskon, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, jos ne ovat avoimia ja uteliaita. Tavaraakin tulee kyllä tuulettimeen. Kysymys on miten siitä mennään eteenpäin. RUK’in paras opetus mulle oli seuraava. Tee päätös. Jos päätös on väärä niin tee uusi päätös. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Mä luulen, että näiden 72 tunnin koettelemus on tehnyt musta paremman ihmisen. Niin ainakin toivon. Olen oppinut itsestäni todella paljon. Mihin pystyn ja miten toimin, kun toimiminen on ainut vaihtoehto. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut ihmisten hyvyydestä. Se todella koskettaa mua.

Totean, että nyt paras kosketus voisi olla tyynyn kosketus. Kello on puolen yön ylitse pitkälti. Mun kaverit eivät ole huolissaan. Heidän pomonsa, Marat, ei taatusti tule aamulla aikaisin töihin. Mut pakataan valkoiseen maasturiin mitä lähtee ajamaan Jevgenin vaimo. Jevgeni itse kuorsaa minuutissa takapenkillä. Mä olen hotellin edessä. The curious life of Benjamin Button meets Petteri on saanut taas yhden luvun lisää. En mäkään uskoisi, ellen itse olisi kokenut.

Päivä 8: Hermostuksesta hurmokseen III/IV

Karabutak – Aktobe


Kilometrejä mopolla 0. Kuorma-autolla 224 km.

Quodrilogia osa 3

Jatkoa edellisestä.

Herään aamulla siihen, että sängyn vieressä seisoo luihunnäköinen, tuntematon kazakkimies. Se lukko ovessa… vähän aikaa käy sydän tyhjällä. Olin kyllä laittanut kellon soimaan 05:30, mutta eilisen koettelemukset (ei olut..) olisivat halunneet pitää mut syvemmässä unessa kuin pitkiin aikoihin. Kello on 06:13 ja lähdön piti olla vartti sitten. Onneksi luihu mies paljastuu kuskin kaveriksi.

Aamiaiselle ei ole aikaa. Suihku on lyhyt ja kylmä. Tai jos sitä, että vesi norottaa tipan kerrallaan voisi kutsua suihkuksi. Shampoota tai saippuaa ei ole. Alakerrassa kaveri osoittaa jääkaappia. Haluaa selvästi matkajuotavaa. Meitä on kolme. Mä otan Red Bullia, kuski vettä ja mun herätyspalvelu olutta.

Mä kiipeen autoon ja hyvästelen Karabutakin. Paikan, jonka olemassaolosta 12 tuntia aiemmin ei ollut mitään aavistusta. Nyt se tulee pysymään mielessä ikuisesti. Toisin kuin eilen, mä en matkusta lavalla. Se ei olisi haitannut yhtään, mutta kiipeän hyttiin kavereiden seuraksi. Tilaa on puolet vähemmän kuin halpalentoyhtiön lomalennolla, joka on ylibuukattu. Auton tuulilasi on myös nähnyt parempia, tai ainakin ehjempiä päiviä. Hyvä asia on se, että kerrankin voin kuvata maisemia liikkeestä. Mä yritän välttää yhdellä kädellä ajoa kamera kädessä niin pitkään kuin mahdollista. Mä vaan toivoisin, että mulla olisi silti kypärä päässä kun otsa ja ohimot hakkaavat kattoa ja ikkunaa. Autossa ei myöskään ole new car smell – wunderbaumia. Eikä deodorantilta tuoksuvia miehiä. Puhtain asia on varmaan mun ajohousut, jotka ovat jo tässä vaiheessa saastaiset. Kaikesta huolimatta mä vaivun nopeasti uneen. Matka katkeaa vähän väliä kuskin tupakkataukoihin. Mä kuorsaan ne lävitse ja sitten tunnen tökkäyksen kyljessä. Olemme saapuneet Aktobe’hen.

Mulla ei ole hajuakaan minne olemme menossa. Kuskeilla ja mulla ei ole yhteistä kieltä. Ei edes Google kääntäjää. Mun puhelimessa ei ole dataa. Auto pysähtyy paikalliselle automarkkinalle. Kyseessä on alue, jossa pieniä kojuja, jossa myydään kaikkea starttimoottoreista kiintoavaimiin ja jakohihnoista penkinpäälysiin. Maailma on täynnä näitä paikkoja. Kello lähenee kymmentä. Auto pysähtyy kontin eteen, josta työnnetään ulos kiinalaisia moottoripyöriä. Ne erottaa italialaisista ainakin siten, että nämä varmaan toimivat. Pyöriä on kuusi. Niiden yhteenlasketut moottori tilavuudet on pienemmät kuin mun Guzzissa. Tän kilpailun mä voitan.

Lavalla käydään uudestaan ja uudestaan katsomassa mopoa. Pyörä on ollut vinossa pitkään. Lavalta valuu maahan bensiiniä. Yksi tupakka ja…. niin ei tarvitse ajaa mopoa ikinä. Lopputuloksena on se, että mitään ei voida tehdä. Kuski soittaa puhelun ja käskee hypätä kyytiin. Ajamme pitkin kaupunkia, kunnes pysähdymme kerrostalon eteen. Davai, davai. Sen verran mä ymmärrän. Ulos autosta. Ja kadulla on tuttu näky. Mies huoltoasemalta. Vladimir on miehen nimi. Mä olen huojentunut. Tekisi mieli korkata pullo champagnea. Käy ilmi, että se onnistuisi helposti. Vladimirin perheen liike on Alkomarket -niminen viinakauppa. Voi vain ihmetellä sitä kohtalon johdatusta, joka tuo mut yhteen kaverin kanssa, jolla ei ole esimerkiksi kuppilaa, vaan ihan oikea viinakauppa. Hyllyltä löytyy Finlandiaa. Palataan siihen myöhemmin.

Vladimir vie mut sisälle ja sitten takaisin ulos. Kavereilla on kiire takaisin Karabutakiin. Ajomatka vie yli neljä tuntia. Mä yritän etsiä löytyisikö tältä kadulta lantakasaa, jota vastaan pyörä voitaisiin ottaa vastaan. Ei löydy, ainoastaan eilinen lankku. Lankun pituus lavaan nähden mahdollistaa jonkun 70 asteen kulman. ilman lantakasaa. Mä olen vakuuttunut, että Guzzi kuolee tähän lopullisesti kun se lämähtää lavalta asvalttiin. Paikalle tulee lisää kavereita. Kohta meitä on kuusi. Pyörää oikeasti lasketaan alas lavalta.. lankun leveys on mun maastorenkaat plus 5 senttiä, mutta lankulla se pysyy ja pian pyörä seisoo tukevasti asvaltilla. Mä en olisi uskonut. Suomessa kerran pyörän siirto jäi siihen, että ei ollut rampillista traileria….

On maksun aika. Kuskit ja kaverini Vladimir keskustelevat ja päätyvät lopputulokseen. Hinta sama kuin eilen. 25000 Tingeä. Noin 60 euroa. Mä olen vaan hiljaa tyytyväinen. Niin ovat kaveritkin. Me kaikki voitettiin. Viimeiset halaukset kuskeille ja dasvidania. Auto lipuu pois ja me menemme takaisin sisälle. Mut viedään vanhemman herran eteen. Miehen nimi on Marat, Vladimirin isä. Kazakkikulttuurissa isät ovat vahvoja persoonia. He puhuvat, kaikki kuuntelevat. He haluavat jotain, se tapahtuu. Vladimir on 35. Marat 63. Nokkimisjärjestyksestä ei kenellekään tule epäselvyyksiä. Marat oli venäjän armeijassa maahanlaskujoukoissa jotka saapuivat ensimmäisten joukossa Kabuliin 1970-luvun lopulla. Siitä(kin) myöhemmin.

Hyppäämme Maratin autoon ja lähdemme liikkeelle. Ensimmäinen pysähdyspaikka on enduroratakeskus. Ketään ei paikalla. Seuraavaksi olemme jonkuin teollisuuskiinteistön pihalla. Pihalla on pyöriä. Ja likaisen näköinen mekanikko ja hänen kaverinsa. Venäjänkielistä keskustelua. Harashoo. Davai. Auto lähtee liikkeelle ja palaamme takaisin Vladimirin toimistolle. Mekanikko odottaa jo siellä.

Saan kysymyksiä, että miksi mulla ei ole Honda Africa Twinia. Tai Nemetski machina BMW¨ta. Miksi pitää ajaa italialaisella mopolla? Aika universaalia settiä niille, jotka pitävät tyylikkyyttä käytännöllisyyttä tärkeämpänä. Mekaanikko osaa todella asiansa. Katsoo moottorin kyljessä olevasta reiästä sisään lampulla. Toteaa samantien, että kytkinlevy on ihan palasina. Samaa mitä Markokin oli Proitaliassa arvellut. Mulle tulee parempi olo kun puhun Markon kanssa. Levy on vaihdettavissa ja sen jälkeen kaikki on hyvin. Ongelma vaan on se, että levyjä ei täälla todellakaan ole.

Internet on toiminut ihmeellisesti yön aikana. Guzzisteilla on omia sivuja ja mulle sataa vinkkejä ongelmasta ja miten se on korjattavissa. Saan venäläisten guzzistien yhteystietoja. Selvitän venäläisen maahantuojan yhteystiedot. Sitten alkaa soittorumba. Yritämme löytää kytkinlevyä Venäjältä. Puhelut alkavat aina samalla tavalla. Marat esittelee itsensä. Sitten on tärkeä kertoa, että soitetaan Kazakstanista. Ja sitten keskustellaan. Pari puhelua ja osaa ei ole Venäjällä saatavissa. Piste. Kestää kauan. Sama tilanne Suomesta. Osa suomessa viikon- parin sisällä. Sitten viikko tänne.. epätoivoa…

Mä rupean soittamaan isompia Guzzi varaosa liikkeitä lävitse. Perjantai iltapäivä on pitkällä. Pakko saada ratkaisu pian, sillä viikonloppuna ei tapahdu mitään. UK dealerin alihankkijalla on, mutta se saapuu hänelle vasta tiistaina. Siitä viikko. No thank you. Saksan paras Guzzi kauppa tarjoaa ei oota. Vielen danke. Yksi hollantilainen ei vastaa. Mä epätoivoisesti etsin varaosanumerolla Vladimirin koneella. Jenkeissä ja Australiassa tulee osuma. Liian kaukana, kunnes TLM partsin sivuilta Hollannista tulee ilmotus – kolme levyä heidän varastossa. Mä soitan sinne heti. Varastosaldo vahvistuu. Mä kysyn saadaanko levy lähtemään DHL expressillä. Kaveri lupaa selvittää ja pyytää soittamaan takaisin puolen tunnin päästä. Soitan ja ilmoituksena on, että ”kyllä voidaan toimittaa, mutta lähetys on kaksi kertaa kalliimpi postimaksun osalta kuin osa”. Mun puhelimen roaming lasku tässä vaiheessa ylittää ne kaikki. Vaihtoehtoja on juuri yksi. DHL express se on. Mä juttelen vielä liikkeen mekaanikon kanssa siitä, mitä muuta kannattaa ottaa. Saan listan tiivisteitä ja ruuveja. Sen lisäksi oikea etuhaarukka vuotaa öljyä. Nyt sekin saa uuden tiivisteen. Mä saan ohjeet maksaa tavarat Paypalillä tiedolla, että jos ja kun rahat näkyy tilillä, niin tavarat lähtevät heti. Mun Androidissa ei ole mun Paypal tietoja. Alkaa salasanavaihtorumba. Vladimir käy sanomassa, että nyt vaan rauhoitut ja käydään välillä syömässä. Mä en voi. Rahat on saatava liikkeelle, jotta tavarat lähtevät vielä tän päivän aikana. Lopulta salasananvaihto verifiointeineen onnistuu. Saan vielä kuittauksen, että kaikki on gutt. Sehr Gutt. On aika hengähtää.

Mä olen todella iloinen siitä, että Vladimirin perheen liike ei myy esimerkiksi hyttysmyrkkyä tai lvi-tarvikkeita, vaan kylmää olutta. Pian mun edessä on pari kylmää tölkkiä. Tajuan, että koko päivänä ei ole tullut syötyä mitään. Mä alan olla aika kaputt. Vladimir kysyy ystävällisesti, koska olen viimeksi päässyt suihkuun. Mä tajuan tuoksuvani vienosti pahalta… ihan sama. Alkaa hotellinmetsästys. Sitä ennen kuitenkin Guzzi haetaan hinausautolla pois. Sinne se lähti, avaimet virtalukossa. Näenköhän enää koskaan?

Mun kriteerit hotelleille on siisti, toimiva suihku, wc ilman reikää katossa tai lattiassa ja toimiva internet. Tästä päivästä lähtien mä arvostan myös lukkoon menevää ovea. Aktobe hotel, missä viimeksi on täytti monta noista kriteereistä, mutta mä tartten internetiä enemmän kuin koskaan ennen, siksi on löydettävä toinen majoitusvaihtoehto. Mua ei kiinnosta myöskään hotelli Aktobeen esikaupunkialueella. Marat on ottamassa mua kotiinsa asumaan, mutta saan sen kohteliaasti torjuttua. Lähdemme Vladimirin kanssa hotellishoppailulle.

Hotelleja Aktobessa on paljon, mutta moni meistä ei yöpyisi useassakaan niistä. Amsterdam on Kämpiä kalliimpi, mutta tuskin vastannee laatua. (Tosin Kämp on mainettaan paljon huonompi. Toim. huom.). Käymme muutamassa. Njet. Lopulta ehdotan Dastan – hotellia. Se on kaupungin parhaimmistoa. Vladimir kysyy, olenko tosissani. Expensive. Mä olen vaan loppu. Haluan sinne. Sen sivuilla lukee high speed internet. Päästään hotellin aulaan. Saan internet passun ja menen boooking.comïin. Saan huoneen, mutta Kazakstanilaisittain hinta on hirvittävä. 50 eur yöltä. Mä luulen, että mä pystyn siihen. Teen varauksen ja mulla on huone.

Aulapojat kantavat mun mopokamat sisään. Osa kamoista jäi Vladimirin toimistolle. Mä uskon pärjääväni ilman niitä tän viikon plus, mitä täällä tulenkaan viettämään. Aulapojat kantavat takaboksia. Kuuluu bang, ja laukun päällä oleva tavarateline irtoaa kiinnikkeistä,. Mä en jaksa nyt… haluan vaan huoneeseen… pääsen sinne ja lopultakin suihku.

Pitkän ja kuuman suihkun jälkeen mä ajattelen, että puhtaat vaatteet voisi olla just se juttu ja sitten syömään. PRKL!!! PRKL PRKL PRKL!!! Mun mopon avaimissa on kiinni mun sivulaukkujen avaimet. Mun mopon avaimet on kiinni mopossa, joka on jossain korjaamolla. Vara-avaimet on kiinni olevissa sivulaukuissa. MIKSI????? MIKSI MULLE KÄY NÄIN??? Mä oikeesti alan olla vähän hajalla. Mä oon kuitenkin sen verran ollut maailmalla ja reissuissa ja tiedän mikä auttaa, ja mikä ei, mutta kieltämättä tulee rokkamainen olo – reunat ne on minunkin säkissä vai mistä se horisi pyöreiden kivien kanssa. Mä olen joka tapauksessa Lammio. Se toi konekiväärikompanian Petroskoihin. Mä toin Guzzin tänne ja vien sen vielä pois. Ajaen.

Mä soitan mun pelastajalle. Vladimir soittaa mekaanikolle, joka haki pyörän. Mekanikko on lähtenyt pois kaupungista. Tulee huomenna. Ehkä. Mä pistän mun ajohousut jalkaan. Itseäkin iljettää. Onneksi vieressä on shopping mall. Mä saan sieltä jotain. Mutta sitä ennen tarvitsen ruokaa.

Mä rakastan maustettua ruokaa. Syön aina paikallista toivoen, että tullessaan takaisin ylös, se maistuisi yhtä hyvältä kuin mennessä alas. Just nyt mun paikallinen on McDonalds. Edes jotain tuttua ja turvallista. Mä meen istumaan penkille sen jälkeen kun tilaan automaatista. Kaveri mun edessä alkaa puhua mulle kuin tuntisi mut. No niin se tunteekin. Eilinen poliisi bensa-asemalta. Normaalit selfiet kaverin kanssa. Maailma on pieni. Aktobessa yli 350 000 asukasta. Mä en mieti enää kohtalon johdatusta. Mä mussutan big macïä, filet o fishiä ja kaksia ranskalaisia. Joku on mulle joskus kertonut verensokerin tärkeydestä. Mä uskon huonosti. Jatkossa paremmin.

Mä saan pari slim fit kasakki t-paitaa. Ne on todella kivoja mun päällä. Toisessa lukee valkoisella pohjalla black. Mustassa paidassa lukee valkoisella fake. Niimpä niin. Mä alan olla todella valmista tavaraa. Meen huoneeseen. Suljen oven lukon. Kunnolla. Tällä kertaa. Ja vaivun uneen miettien mitähän huomenna tapahtuu…

Päivä 7: Päivä, milloin maailma ja ihan kaikki pysähtyi. II/IV

Quodrilogia osa kaksi.

Aktobe – Karabutak (Piti olla Aralsk)
Kilometrejä 224 km eikä yhtään enempää. Niitä piti olla 630 km

Aamu Aktobessa kuullostaa vähän samalta kuin Aamu Airistolla. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Kazakstan on maailman suurin sisämaavaltio ja maailman yhdenneksi suurin maa. Airisto taas on lähellä Turkua. Mä en oo. Viime päivinä tullut epäilyksiä pääseekö sinne enää koskaan takaisin.

Mä olen päättänyt tänä aamuna olla ajoissa liikkeellä. Siis mun ajoissa eli ennen iltapäivää. Muu porukka lähtenyt jo kahdeksan jälkeen. Mä odotan, että Technodom aukee kello 10 ja olen oven takana heti kun liike aukeaa. Iphone jää samalla tavalla haaveeksi kuin Macbook. Applen hintapolitiikka ei ole Kazakstanystävällinen. Nyt mulla on Android puhelin. Kahdessa päivässä transitio Macbookista ja iphonesta Windows koneeseen ja Sony xperiaan on mulle paljon isompi asia kuin ihmiskunnalle tovi sitten muisteltu N. Armstrongin kuukävely. Tämä ei tule olemaan kuitenkaan pysyvää.

Kamat pyörän päälle ja liikkeelle. Kello ei ole edes puolta päivää. Mä ihan fiiliksissä. Tankkaus. Normaali keskustelu paikallisen poliisin kanssa mopoilusta, reissusta, pään pyörityksestä jne jne. Fiilis muuttuu kun yritän päästä Aktobesta ulos. Se ei oikein ota onnistuakseen. Ei mitenkään. Navigaattori antaa ohjeita korvaan, mutta tie, tai itseasiassa silta, joka vie kaupungista ulos, on tässä kohtaa remontissa ja Mapsme yrittää kuitenkin ohjata mua sinne uudestaan ja uudestaan. Päädyn ajelemaan paikallisa kärrypolkuja talojen takana. Tiet yhtä suurta töyssyä ja kuoppaa. Ihan sama. Mä vaan ajan. Mä en olisi ennen ikinä suostunut edes koittamaan noita teitä tyhjällä pyörällä. Nyt liikutaan 500 kg hujakoilla ja ajaminen ei tuota mitään haastetta. Ehkä mä selviin siitä Mongoliastakin…

Lopulta ulkona kaupungista. Asvaltti alkaa olla aika loppu. Pitkää railoa koko matkan. Ihan sama, mä vaan ajan. Sama pelto, mikä joskus alkoi rajalta, jatkuu yhä. Pyörä liikkuu kauniisti. Ajaessa on tullut useasti mietittyä mitä tekisi, jos mopo hyytyisi tähän? Sitä ajatusleikkiä on ollut kiva tehdä, koska pyörä vaan kulkee ja se ei ole ikinä jättänyt mua tien päälle. Nälkä tosin on, joten mä pysähdyn syömään tienposkeen paikalliseen rekkakuppilaan. Ei ihan ABC. Linjaston ruoka on paikallista ja ainut länsimainen asia on Cokis pullo. Mä en tiedä mitä mä syön, mutta mitä ikinä se onkaan, niin se on tosi hyvää. Sisustus on elegantin punakeltainen ja pihalla lehmät syövät roskia, vaikka pihaan on kauniisti aseteltu rengasystävällisiä luonnonkiviä.

Pyörä käyntiin, kiihdytys tielle, isompaa silmään, kunnes yht¨äkkiä veto häviää pyörästä. Voima ei siirry enää moottorista kardaaniin. Pyörä rullaa, kone käy, mutta veto on kirjaimellisesti pois. On vaikea kuvata sitä epäuskomusta ja epätoivoa, kun yrittää miettiä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan. Pyörä tien viereen ja nousen satulasta, ympärillä ei ole yhtään mitään. Ruokapaikka siintää takana. Viereen pysähtyy ensimmäinen auto. Vanha kazakki mies. Sitten toinen. Meillä ei ole yhteistä kieltä… mä hoen motorbike njet davai¨ta. Vanha mies ottaa autostaan ruuvimeisselin ja rupeaa avamaan jarrunestesäiliötä. Tarkoitus lienee hyvä, mutta kytkinvaijeri ei vaan kulje siitä läheltäkään.

Mulla on tasan yksi numero, minne voin soittaa. Eilinen kaveri huoltoasemalta. Tai soittaisin, jos prepaidissa olisi saldoa. Pikainen sivupolku. Täällä myydään sim kortteja joka paikassa. Saldoa ei juuri ole ja niihin pitää ostaa dataa ja puheaikaa automaatista. Tää olisi ollut hyvä tieto simïä hankittaessa. Vanha mies antaa mulle puhelimensa kun kuulee, että operaattori ilmoittaa, että mun puhelusta ei puuttuvan saldon takia tule mitään. Mä toivon, että kaveri vastaa… ja joo, vastaa. Esittelen itseni (crazy man with white teeth. Good ones) ja pian juttelemme kuin vanhat tutut. Mä kerron mitä tapahtuu ja kaveri kääntää vanhalle miehelle keskustelua. Pian vanha mies hermostuu ja haluaa katkaista puhelun. Käy ilmi, että hänellä ei ole saldoa. Mä annan 1000 Tengeä hänelle. Mies hymyilee etelä-suomalaisen kesäkaupungin keksin veroisesti. Paras kaksi euroinen pitkään aikaan. Vladimir soittaa takaisin. Saan kuulla, että master mekaanikko on tulossa ja jään odottelemaan vanhan miehen kanssa Messiasta.

Mä päätän myös soittaa Guzzi mekaanikolle Suomeen. Marko Nurmi on paras kaveri Suomessa tähän asiaan ja hän on huoltanut mun mopot alusta lähtien. Mä en edes tiedä mitä puhelu Suomeen täältä maksaa. Ihan sama. Naivisti toivon, että Markolla olisi joku ihme konsti, millä pyörä tulisi kuntoon. Kone käy, kaikki hyvin, ei vaan liiku. Markon ensimmäinen diagnoosi osoittautuu myöhemmin oikeaksi. Epäilee kytkinlevyä. Remontti on kuulemma sellainen, että osaava kaveri voi sen tehdä. Autoissa on samanlainen kuiva kytkin. Haaste on vain siinä, että 2012 mallisen Moto Guzzi Stelvion kytkinlevyjä ei kasva missään, eikä niitä myöskään ole täällä, koska Kasakstanissa ei ole yhtään Moto Guzzia. Ei pyörää eikä huoltoa. Eikä muutenkaan yhtään mitään tähän liittyvää.

Mekaanikko-messias ei saavu aasilla vaan Ladalla. Toteaa pian, että tässä ei ole mitään tehtävissä ja pyörä voidaan rullata hänen kotiinsa. Voitte vain kuvitella, että mielessä käy myös ajatus, että mut voidaan varmaan rullata myös samalla. Onneksi kyse on ihan tavallisesta työntöhommasta. Kaveri näyttää tien pientareesta aukeavaa kärryuraa.

Sinne? Sinne. Miehet antavat vauhdin ja kohta pompin pyörän kanssa tien pohjalle. Mitähän seuraavaksi? Miten tästä jatketaan? Oikeasti… Ladan perästä tulee hinausköysi. Mä voin kertoa, että mua ei oo ikinä hinattu mopolla köyden perässä. Mä en olisi halukas sitä edes ikinä kokeilemaan. Jos pakko olisi kokea, niin tasaisella asvaltilla. Ei keskellä kazakstanilaista tien pohjaa, jossa enemmän koloja kuin tasaisuutta. Mulla on vaihtoehtoja tasan yksin. Suostua hinaukseen. Köysi meinataan kiinnittää ensin ehden etuhaarukan ympärille. Mäkin sentään tajuan, että se johtaa kaatumiseen. Nopeasti. Köysi laitetaan kummankin haarukan ympärille ja ainakin nyt teoriassa veto tapahtuu keskeltä pyörää. Teoria ei ole sama kuin käytäntö. Pelottaa ihan perkeleesti. Köysi kiristyy ja pyörä nykähtää liikkeelle. Mä olen hiestä märkä. Kuuma. Hirvittää. Uusi nykäisy. Kolmas ja lopulta tää alkaa sujua. Mä muistan liian hyvin miten pyörää nostettiin pystyyn huoltoasemalla. Siellä oli asvalttia ja neljä miestä. Täällä ei ole. Mutta ei tartte. Mä en kaadu. Päästään talon pihaan ja mun käsketään työntää pyörä talliin.

Mä rupean riisumaan ajovarusteita. Ei pienintäkään ajatusta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mä kaivan takaboksista energiajuoman ja päätän ilmottautua kotiin ja kertoa mitä on tapahtunut. Tulen pois autotallista pihaan, joka on muureilla ympäröity. Great. Mä istun maahan ja mietin mitä tehdä. Paikalle tulee pieni poika. Vähän ajan päästä hänen isosiskonsa. Ikä varmaan kaksitoista. Mä soitan Suomeen. Tyttö ilmoittaa mulle suht hyvällä englannilla, että i want to practise my english with you. Mulla ei ole kauhean paljoa muuta tekemistä. Pian vieressä istuu isoäiti, äiti ja kolmas lapsi. Multa kysytään mikä on kazakstanissa parasta. Mikä huonointa. Mikä on paras kaupunki Venäjällä? Moskova? Miksi. Kysymyksiä rumputulella. Jos tyttö ei tiedä sanaa, niin googlen kääntäjä tietää. Vastaukset tulkataan äidille ja isoäidille.

Puolen tunnin kuluttua isä-mekaanikko tulee takaisin mukanaan kuorma-auto. Mulle kerrotaan, että huomenna mennään takaisin Oktobehen, eli kaupunkiin mistä mä läksin. Pyörä nostetaan autoon (miten?) ja mä pääsen hotelliin. Tai ainakin johonkin yösijaan. Kuorma-auton lava on vähintään puolitoista metriä korkea. Pyörä painaa ilman laukkuja vähän alle 300 kg. Ja se saadaan lavalle miten? Vähämpä mä tiedän. Pihalla on lantakasa. Oikeesti. Siinä on keko, jossa on lantaa ja maata. Pyörä työnnetään kasan päälle. Kasan päälle asetetaan vanha lankunpätkä. Täällä ei ole puita, joten lankunpätkistä pidetään huolta. Lankunpätkä nojaa lavaa vastaan ja vot harashoo, viiden kaverin työntämänä pyörä on kuin onkin lavalla. Talosta haetaan kymmenisen vanhaa autonrengasta. Ne pistetään toiselle sivulle ja Guzzi kaadetaan niiden päälle. Mä en uskoisi, ellen itse näkisi. Sitten otetaan vähän kuvia. Musta ja apupojista. Kazakstanissa ei ole suotavaa ottaa ihmisistä kuvia ilman lupaa. Vanha babushka läksytti mua kunnolla kun otin kuvaa talon pihalta. Kädet ristissä, kirjaimellisesti, pyysin anteeksi ja lopulta täti leppyi. Mutta joo, pikkupojat on eri asia.

Mä kiipeän kamojen kanssa lavalle. Auto lähtee liikkeelle. Ei hajaukaan minne. Mä en tiedä edes missä mä oon. Pienen ajelun jälkeen saavutaan omakotitalon pihaan. Pihalla on katos. Katoksessa on levy ja peittoja. Tämän ilmotetaan olevan mun majapaikka, koska aamulla on lähtö kello kuudelta. Mä oon aika epätoivoinen. Toistan vaan hotel, hotel…. kaveri käskee takaisin autoon. Ajamme mun vanhan ruokapaikan luo. Mä tunnen nä hoodit jo tosi hyvin… mennään kysymään vierestä hotellista onko tilaa. Löytyy yksi Deluxe huone. Kallis. 5000 Tengeä per yö. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Vähän yli kymmenen euroa antaa mulle ison huoneen (oikeesti iso), oman kylpyammeen, nopean internetin ja alakerrassa olevan ravintolan… mun tekisi mieli itkeä. olen vain niin äärimmäisen helpottunut. Turvassa. Mitään ei tapahtunut. Huomenna päästään isompaan kaupunkiin. Pyörä kuorma-autossa ja ventovieraat ihmiset ovat auttaneet mua ilman mitään korvausta, ilman yhteistä kieltä. Maailma on joskus ihmeellinen ja ihmeellisen hyvä.

Mua oikeesti helpottaa. Siihen tunteeseen saataa vaikuttaa myös muutama kylmä olut. Mä istun alakerran baari/ruokasalissa ja katselen ympärilleni. Mä olen Google Mapsin mukaan Karabutakissa. Mä en usko, että tää paikka jää mun holiday destinaatio listan kärkeen, mutta mä tiedän aina, että mun mopo hyytyi täällä. Mä kirjotin toiseen kirjoitukseen George Clooneystä, repusta, moporikosta keskellä ei mitään ja oikeasti sitä tunnetta voi jokainen pohtia, miten itse toimisi jos näin kävisi. Tosin voi myös miettiä miksi ylipäätään pitää ajautua tällaisiin tilanteisiin noin edes teoriatasolla, puhumattakaan käytännössä, mutta silloin jäisi nämä kertomukset kirjoittamatta ja kokematta. Mä olen aika monta kokemusta rikkaampi, mutta mä en ole varma siitä, että pitääkö kaikkea mennä kuitenkaan kokemaan. Edes teoriassa.

Mä oon todella kiitollinen niistä facebook viesteistä ja komenteista mitä mä sain tuona iltana. Vaikka olin yksin, niin en oikeasti tuntenut olevani yksin.

Lopulta päätän, että viimeinen olut on tässä. Olipahan päivä. Aika mennä nukkumaan. Hotellihuoneen lukko ei oikein toimi. En jaksa murehtia. Käyn suihkussa, asetan herätyksen kello 05:30ksi ja päätän mennä nukkumaan ainoastaan herätäkseni seuraavaan…

Päivä 6: Kun kaikki oli vielä mukamas hyvin. I/IV

Uralsk – Aktobe

Kilometrejä 480

Seuraavat pari kolme kirjoitusta käsittelee viime päivien kokemuksia ja koittelemuksia.

Uralskin aamuista ei pitänyt olla mitään kirjoitettavaa, sillä muiden lähdettyä ajamaan aamusta, mä päätin jatkaa nukkumista. Edessä oli ”vain” 480 kilometriä eli ei mitään kiirettä minnekään.

Mun Macbook irtisanoutui suhteesta. Näytössä oli vain valkoista valoa, mutta jos painoi kovaa vasenta alakulmaa, niin varjokuvasta pystyi päättelemään, mitä screenillä näkyi. Kirjoittaminen on vaan suht hankalaa tässä set up’issa. Ikävä asia (tosin jos olisi vain tiennyt mitä tuleman pitää, niin..) ja ajattelin hoitaa uuden koneen vielä Uralskista ennen lähtöä.

Tietokoneita ei kannata mennä ostamaan Kazakstanista. Tää on mun vahva suositukseni koko maailmalle. Ensinnäkin kaikki on venäjäksi- käyttöjärjestelmät, näppäimistöt ja ihan kaikki muukin, joka ei tietenkään olisi ongelma, jos ymmärtäisi venäjää tai osaisi edes kyrilisetaakkoset, mutta jos ei ymmärrä, niin kaikki on inan hankalaa. Tietokoneissa on suht kova vero ja halvimmat Macit maksavat pitkälti toista tonnia. Euroissa, joten on hankittava pc läppäri. Mä en usko, että pystyn kirjoittamaan pc’llä muuta kuin vakavaa tekstiä eli jos sellaisen joudun hankkimaan, niin tästä tulee infoblogi.

Mä yritin tosin ensin löytää ulkoista kannettavaa näyttöä, mutta Uralskin valikoima ei ole ihan sama kuin Amazonin. Tietotekniikan kehitys on syvältä. Miksi kaikkien screenien pitää olla aina vaan isompia ja isompia. Miksi kukaan ei tee enää 14” näyttöjä??? Pienin ulkoinen näyttö, mitä löytyi oli 22” ja se ei mitenkään olisi mahtunut mun reppuun tai mopoon. Myyjä yritti tarjota mulle 30” kaarevaa pelinäyttöä tosissaan ja vaikka kuinka kerroin, että olen mopolla liikkeellä, niin hänen mukaansa mä tarvitsen kuitenkin juuri sellaisen. Ihme, ettei kaveri tarjoa 65″ telkkaria kaiken lisäksi. Lopulta Technodomista löytyi siedettävän hintainen kone ja vaikka tää oli halvinta, mitä heillä oli tarjota, niin Suomessa tällä hinnalla olisi saanut pari tälläistä Lenovoa.

Matkaanlähtö viivästyi kuitenkin kaikesta etsimisestä ihan kunnolla. Kesken ajon mun puhelin hyytyi ja vaikka olinkin ajanut Uralskia pitkin poikin, niin hotellin löytäminen ilman navigaatiota muuttui tunnin harharetkeksi. Samalla koin päivän toisen menetyksen. Mun vasen ajohanska oli tippunut / jäänyt jonnekin. Mulla on ollut kaksi paria punaisia motoguzzi hanskoja. Mä en oikein osaa ajaa muilla. Nyt mulla on kaksi rikkinäistä hanskaa ja yksi ehjä. Mopohanskoihin kiintyy. Sateessa nää värjää mun kädet punaisiksi. Niiden kanssa ajaessa näpit jäätyy ja suojia niissä ei ole yhtään. Mä en tiedä tiestä mistä mä löydän uudet, mutta jostain sellaiset samanlaiset on pakko saada.

Säätämisen lopuksi kello alkoi olla noin 16 ja yht¨äkkiä 480 km alkoi tuntua aika pitkältä. Kaupungista ajo onnistui ilman ihmeellisyyksiä ja tie Aktobeen oli loistavassa kunnossa. Puhelinkin toimi taas ja samalla musiikki. Kaikki oli todella hyvin. Pyörä kävi kuin enkeli ja ajoin reipasta 130 – 140 km tunnissa tiellä, joka on viivasuora ja vähäliikenteinen kunnes…

Vastaantuleva auto vilkauttaa valoja. Ne ei eivät ole ajovaloja, vaan sinisiä ja punaisia poliisivaloja. Virallinen nopeusrajoitus on 90 km/h. Mä mietin, että mitähän tästä tulee kun hiljennän tien viereen ja odotan u-käännöstä tekevää poliisia. Kypärä pois, samoin neopreeni ajohanskat (ne ihan syvältä ja pikkusen kuumat 35 asteessa) ja pois mopon päältä. Kazakkipoliisi tulee kohti ja sanoo jotain. Mä lataan mun koko kieliarsenaalin pöytään. ”Finlandia, njet pa russki”. Kaveri pysähtyy, sanoo jotain, että enkö oikeesti puhu mitään kieltä. Seuraavan sanan ymmärrän – Dokument. Paperit on sivubokseissa. Kun rupean avaamaan laukkuja, niin poliisin kollega sanoo jotain autosta ja poliisi päättääkin vain heilauttaa kättään ja näyttää jatkamaan matkaa… uskomatonta. Mä olisin huutanut riemusta, jos olisin kehdannut. Tyydyn vaan ottamaan selfien ja se jääkin sitten mun iphonen viimeiseksi asiaksi tällä vaelluksella. Puhelin sammuu myöhemmin ajaessa ja ei käynnisty enää koskaan. Matkaa Aktobeen on 350+ km, mulla ei ole suomipuhelinta eikä toista lempihanskaa, mutta en saanut ees sakkoja. Jess.

Kovaa ajaessa bensaa kuluu todella paljon enemmän kuin rauhallisessa ajossa. Olen oppinut, että bensaa on hyvä olla tankissa, muuten voi käydä huonosti. Mutta en tiennyt, että huoltoasemalla voi käydä todella huonosti. Ensimmäinen huoltoasema on 170 km ajon jälkeen ja mun tankki on aika finaalissa. Lämpötilä on varmaan 37 astetta ja aurinko porottaa. Ensimmäisestä asemasta ei saa kuin bensaa. Hyvä, se riittää, sillä mäen päällä on toinen asema, jossa on jonkinmoinen minimart. Pysäytän pyörän, jalka maahan ja kauppaan ostamaan vettä. Pihalla tulee taas ihmistä kysymään pyörästä ja kerron samat jutut näyttämällä kuvaa, jossa on reitti helsingistä vladivostokiin. Kaverit sen kuullessaan pyörittelevät päätään, kuten kaikki tuntuvat tekevän, kun tästä matkasta kertoo. Mä rupeen tekemään lähtöä, kävelen pyörän viereen ja ajattelen nousta satulaan. Ei tarvitse, sillä juuri ennen kuin meinaan heittää jalkani pyörän yli, niin pyörä onkin maassa. Jalan alla oleva asvaltti on pettänyt lämmöstä ja painosta. Pyörän jalka on painanut asvalttiin reiän ja pyörä kaatuu. Kuten ajohanskojakin on vain yksi, niin nyt käsisuojiakaan ei ole paria. Kytkimen kahva menee myös poikki. Prkl. Millä mä saan tän pyörän tässä pystyyn kaikilla näillä kamoilla. On vähän kiire. Samat kaverit, jotka kyselivät pyörästä tulevat pois rekastaan ja neljän kazakkimiehen kanssa me saadaan mopo taas pystyyn. Onneksi mopo kaatui kuin hidastetussa elokuvassa, joten mitään vaurioita ei tule. Kaatumaraudat ottavat sarvien ja laukkujen kanssa ensimmäisenä vastaan, joten maalipintaan ei edes tule vaurioita. Päivä vaan paranee…

Teen viimeisen tankkauspysähdyksen 120 km ennen Aktobeta. Kello on kahdeksan jälkeen. Normaalia säätöä tankkauspisteellä. Valitsen aina bensapumpun, joka on numeroltaan yksi, kaksi tai kolme. Ne numerot mä osaan venäjäksi. 95 oktaaninen bensa on parasta mitä täällä myydään ja sen pumput on yleensä punaisen värisiä. 92 tuleen sinisen pumpun päässä. Koska mun venäjäntuntemus on parasta vallankumouksen ajoista Stalinin kuolemaan 1953, niin punainen on väri, mikä esiintyy sen ajan teksteissä usein ja on senaikaisen armeijan ja monen muunkin etuliitteenä. Krasnaja. Sillä pääsee todella pitkälle kun sanoo dva, krasanaja ja piirtää paperille ”20 liter”, hymyilee ja sanoo Spasibo. Tankki oli normaalia tyhjempi ja koska kaikki maksetaan etukäteen, niin joudun palaamaan takaisin kassaneidin luo ostamaan lisää. Onneksi.

Huoltamon kahvilassa istuu kaveri, joka sanoo jotain venäjäksi. Vastaan, kuten poliisille, ja kaveri vaihtaa yllätykseksi englanniksi. Ei tapahdu täällä kovin usein. Puhutaan pieni hetki. Kerron matkasta ja kaveri sanoo lopulta ”Crazy man with good white teeth”.. niimpä. Lähden pumpulle. Kaveri kutsuu mua kylään taloonsa kun kuulee, että yösija on Aktobe hotellissa. Kiitän kohteliaasti ja totean, joku toinen kerta. Sovittu jo huone jne. puhutaan vielä jotain ja kävelen pyörän luokse. Mun matkapuhelin on vanha iphone 5, mutta se toimii ja siinä on kamera. Huudan kaverille, että otetaanko vielä kuva yhdessä. Muutama selfie ja kaveri pyytää lähettämään ne hänelle. Kirjoittaa numeronsa mulle ja totean, että kun olen hotellissa niin tulee. Lähden liikkeelle enkä vielä tajua, että tämä kohtaaminen tulee muuttamaan niin paljon ja ilman kuvanlähettämiseen tarvittavaa puhelinnumeroa mä olisin ollut niin pahassa pulassa kuin vaan voi olla, mutta siitä myöhemmin.

Aktobeen kuuluu saapua pimeässä. Hotelli on helppo löytää, sillä se on kunnon neuvostokolossi vanhalta ajalta. Niin sisältä kuin ulkoakin. Pyörä parkkiin muiden viereen. Viimeinen kerta vähään aikaan kun näen ne. Huone on sisustettu ennen perestroikaa ja glasnostia. Kylppärin katon poikki menee yläkerran vesiputki ja ammeeseen kiipeäminen vaatii tikkaat. Ihan sama. Mä halun vaan lepäämään, paitsi jostain on saatava ruokaa. Ja aloittaa tutustuminen uuteen Lenovoon, josta käy ilmi, että maan ja kielen vaihtaminen ei onnistu. Ei sitten mitenkään. Mä totean, että menee seuraavaan päivään. Seuraava ajopäivä on pisin, mitä on kalenterissa ollut ja matka menee kohti pienempiä ja pienempiä paikkoja. Mä tartten uuden puhelimen hajonneen tilalle. Hotellin vieressä on Technodom. Sinne aamulla.

(Mä en saa editoitua kuvia tällä, joten niitä postailen sitten kun se onnistuu jollain tavalla).

Joskus kirjoittaminen (ja elämä) on inan hankalaa

varsinkin nyt, kun Macbook ei käynnisty, puhelin lopetti toimintansa (kaksi kuollutta applea yhden päivän aikana) ja kaupasta haettu Windows kone on sudempi kuin Windows koneet yleensä. Käyttöjärjestelmä on venäjäksi ilman mahdollisuutta päivittää sitä. Linux ei tässä romussa jostain syystä toimi ja ainut toimiva Firefox installaatio on espanjaksi… mä taistelen näiden ongelmien kanssa, mutta olen varma, että huomenna saan kirjoitettua mitä on tapahtunut… ja se ei ole ihan vähän.

George Clooney käy tekemässä inspirational esityksiä elokuvassa Up in the air. Reppu täynnä, mitä sieltä pitää poistaa ja mitä sinne pitää jättää jäljelle. Normaalia konsultti inspirational kuraa. Elokuva on kuitenkin vaan hyvä. Toisin kuin Clooneyn esittämä Ryan Bingham, mä en ole poistamassa mitään mun laukuista (ne täynnä turkishanskoja ja lämpötilä yli 35 astetta…), vaan mä mietin miten saisin sinne jotain lisää, kuten esimerkiksi toimivan kytkinlevyn.

Mä rupeen tän reissun jälkeen tekeen samaa kuin GC. Aloitan kiertämään seminaareja ja kysyn kaikilta seuraavan kysymyksen: ”Mitä sä teet silloin kun sun moottoripyöräsi hajosi Kazakstanissa keskellä ei yhtään mitään, puhelimessa ei ole dataa, sä et puhu mitään paikallista kieltä ja oot yksin?”

Hermostutko? Rupeatko huutamaan? itkemään? Kiroatko miksi sä lähdit tänne? Teetkö kaikkea edellä mainittuja vai rupeatko vaan toimimaan?

Mä oon kokenut mitä uskomattomampia asioita viimeisen kolmen päivän aikana. Mä olisin ehkä halunnut olla kokematta osaa niistä ja olla tien päällä, mutta kuten rehtori (nimeä en muista) toteaa luutnantti Harry Järvïlle Bertel Södermanin hautajaissa elokuvassa Etulinjan edessä -Men ödet ville annorlunda.

Tällä kertaa kohtalo todellakin päätti toisin kuin sen, että mä olisin ajanut kohti Baikonauria… tai ajanut ylipäätänsä muuten, kuin kuorma-auton lavalla toimimattoman mopon kanssa… tai kirjoittanut tätä ei venäläisellä näppäimistöllä suoraan blogialustalle ilman mahdollisuutta tallentaa tai kunnolla kirjottaa mitään. Mutta jos huomenna saisi tän kaiken toimimaan kunnolla niin voisin kirjoittaa ja päivittää mitä kaikkea vaan voi tapahtua, jos on tapahtuakseen. Mä, toisin kuin Guzzi, olen kuitenkin kunnossa ja aika paljon kaikkea rikkaampana, jollei 176 EUR postipaketin kuljetus hintaa lasketa, siitä mitä DHL Express veloittaa lähetyksistä Kazakstaniin.