Hamina – Viipuri – Novgorod 510 km
Kello soi kahdeksan jälkeen. Eilisen jäljiltä tunne on kuin Lasse Virenillä kaatumisen jälkeen. Mä voitin. Sittenkin. Nyt vaan pitää todeta päivänvalossa, että onko ne laukut siinä kunnossa, että niillä voi lähteä liikkeelle. Käyn hotellin naapurissa olevassa aseliikkeessä kysymässä poraa lainaksi, mutta totean, että mä saan todennäköisesti poralla enemmän tuhoa aikaan kuin parannusta laukkujen nykytilaan, eli näillä nyt vaan liikkeelle.
Rajanylitys Vaalimaalla menee kuten aina ennenkin. Mopolla kiilataan Venäjän puolella jonon ohitse ja odotetaan rajavartijaa, joka viittoo kohti passitarkastusta. Mopolla kiilailu toimii hyvin losseilla, laivoilla ja rajoilla – jollet kiilaa, niin rajavartijat huutavat ”davai, davai”, joten pakko siinä on mennä vaikka oman maan maamiehet katsovat suht’ pahasti.
Venäjän rajasta voisi kirjoittaa kirjan. Se ei olisi manuaali miten kaikki toimii, sillä säännöt muuttuvat koko ajan. Viime kerralla (kuusi viikkoa sitten kun ajoin mopolla Itä-karjalassa) esitäytetty tullilomake oli kova juttu. Nyt se ei kelpaa, vaan pitää täyttää lomake käsin kynällä. Lääkärin käsiala on perinnöllistä. Mä en saa edes omasta tekstistäni selvää eikä saa myöskään tulliviranomainenkaan, mutta silti lomake kelpaa koneella täytettyä paremmin. Tullitarkastus on ohitse viidessätoista sekunnissa kun kaveri kuulee mihin mulla on matka. Mun olisi varmaan hyvä oppia mitä hullu on venäjäksi, sillä olen varma, että sitä mulle sanotaan. Puomi nousee ja tunnin raja rupeama on ohitse. Liikkeelle. Davai.
Karjalan kannas on kaunis. Mä olen liikkunut siellä sen verran, että paikat alkaa olla tuttuja. Ajan Viipurin ohitse ja kuvaan linnan tornin. Mä en ikinä enää aio mennä sinne. Tänä kesänä olin mopolla Karjalassa ja Viipurissa ollessani päätin mennä käymään linnassa. Linnan museo on todella hieno ja jos osaisi venäjää, niin siitä saisi paljon irti. Nyt ei. Ainoa käännetty osuus oli museon näyttely Suomalainen Viipuri. Kaikki muu oli venäjää ja käännöstekstejä oli ruotsiksi satan’s lite… joka tapauksessa päätin käydä linnan tornissa. Torni on 48 m korkea ja toisin kuin Turun linnan tornit, niin se on keskeltä auki. Juurelta näkyy katto. Tornin reunoja kiertävät venäläiset rautaportaat, joiden kaide on polvien yläpuolella. Niukasti. Korkeapaikkakammoiselle juuri se oikea juttu. Sama kaide kuulemma jatkuu myös tornin ulkopuolella. Jäi menemättä. Katsoin ulos ja olisin kontannut portaat alas jos olisin kehdannut… mä luulen tietäväni nykyisin, miten venäjäksi ilkutaan ”tsuhna ryömii”. Onneksi alhaalla sai vodkaa.
Nyt Viipuri jää taakse ja reitti vie kohti Pietaria. Tiet loistavassa kunnossa ja nopeus pyörii 120 km paremmalla puolella kunnes se pysähtyy. Lopullisesti ja peruuttamattomasti. Jos joku haluaa ehdottaa mulle joskus, että lähdetäänkö ajamaan Pietarin kehätietä perjantai ruuhkassa, niin mä voin todeta, että Njet. Tie itsessään on upea. Kulkee korkealla, siltoja, futis stadioni, laivoja kunnes liikkuminen loppuu kuin seinään Moskovan moottoritien rampilla. Mä käytän tässä yhteydessä sanaa moottoritie kovin kevyesti – ehkä se on siirtymätie, mutta olo on kuin Saksan armeijaryhmällä Leningradin edessä. Mihinkään ei pääse. Ei vaikka haluaisi. Mä tuun kirjoittamaan lisää venäläisestä liikennekulttuurista. Aika usein se on ihan perseestä. Kiilataan. Kiihdytetään. Jarrutetaan ja sama uusiksi, mutta yksi asia on todella hienoa. Jonossa autot ajetaan sivuun, että mopolle tulee oma tie autojen väliin. Ajan rekkojen ja autojen välissä 50 km näin. Välillä vähän pelottaa normaalia enemmän, mutta pääsääntöisesti liikun koko ajan kunnes tulee yksi ”vähän enemmän läheltä piti kuin tarpeeksi -tilanne”. Joku urpo-ryssä on kiihdyttänyt autonsa all time high nopeuteen ja päättää kiilata kolmen metrin turvaväliini ainoastaan iskeäkseen jarrunsa lukkoon… tämä voi tulla yllätyksenä, mutta kahdella pyörällä jarruttaminen on aika paljon haastavampaa kuin neljällä. Auto ei kaadu kovin helposti, mutta täyteen lastattu pyörä kyllä. Jarrupaloista kuluu puolet. Pyörä muuttuu neliöksi, mutta pysähtyy kuin pysähtyykin ennen puskuria. Kiroan, huudan, tööttään ja vilkutan valoja. Vastauksena todennäköisesti nitshevoo tai vastaavaa… perkeleen ryssä.. ollaan perimmäisten asioiden kanssa tekemisissä. Mulla todella paljon venäläisiä hyviä ystäviä ja en hyväksy ryssittelyä missään muodossa, mutta kollektiivina (autoilijat) ryssittely on perusteltua. Väinö oli noin viisi ja me mentiin Karibiaan uimaan. Pukuhuoneessa lemusi ja pian sieltä kuului pienen pojan kimeä ääni – ”isi, täällä haisee ryssä”… annoin tukkapöllyä ja laitoin samalla vitosen pojan kouraan… hyvin opittu.
Venäjällä ajaessa on tullut opittua, että venäläinen kilometri on eri kuin suomalainen kilometri. Venäläinen kilometri ei nimittäin välttämättä aina vähene. Välillä se jopa kasvaa ajaessa. Novgorodiin voi olla jossain vaiheessa 130 km ja seuravaksi kilometrejä jäljellä on 153. Lopulta sinne kuitenkin päästään ja pihalla on odottamassa kuusi BMW’tä ja yksi japanilaispyörä. Vihdoinkin. Mä en tiedä mitä Wikipedia sanoo Novgorodista muuta kuin, että sen että katujen pinnoitteet on tehty huonosta asvaltista ja kuoppien määrä on Venäjän suurin ja jotenkin mä en edes aio selvittää sitä loppua. Olen vaan iloinen, että olen perillä. Hiukan ruokaa ja aamulla lähtö nach Moskau. Takana yli 900 km kahden päivän aikana. Noin 13 000 enää edessä.
