Tekijä: theguzziboy

Aktobe.
Kilometrejä 0. Promilleja 3. Tuntuu kuin 6.

Mun kello on päättänyt olla Kazakstanilainen. Ihan sama, mitä se näyttää, kunhan se vaan käy. Toisin kun mun moottoripyörä. Mä menen aamiaiselle. Onneksi. Turkkilaisten ketjussa aamiainen on todellakin sen arvoinen. Koko reissussa huonoa ruokaa ei ole edes nähty, mutta tällä hetkellä hyvä kahvi ja jotenkin tutuhkot aamiastarjoilut on se juttu joka pitää mun pään kasassa juuri nyt. Mä rupean toipumaan. Eilinen epätoivo on jotenkin vaan pyyhkiytynyt pois mun mielestä ja mä alan selvästikin palautumaan. Edes jotenkin.

Päivään ei sisälly luonnollisesti yhtään mopoilua, mutta fiksaamista kylläkin. Mun on pakko saada puhelimeen dataa ja läppäriin joku muu kuin venäjänkielinen Windows.

Mä olen ladannut kolme erilaista Linux käyttöjärjestelmää tähän koneeseen. Kaikki toimivat hiukan eri tavalla kuin muut, mutta kaikissa yksi sama piirre – mikään niistä ei tunnista wlan’ia eikä touchpadiä, joten en pääse verkkoon ja hiiri ei toimi. Pieni ongelma. Mä lähden hotellilta liikkeelle ja suunnistan tietokonekauppaan. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät ostamaan Venäjällä yhtään mitään ilman ja ennen Google translatoria? Mä saan hiiren. Kytken sen ja Linux Mint’in screenillä kursori liikkuu. Verkkoyhteys on turha toivo. Tää selviää kun istun todennäköisesti Aktoben ainoassa ravintolassa, jossa ei ole wifiä. Mä kuitenkin netissä. Kävin operaattorin kaupassa. Data – njet ; data – da toimi taas ja nyt mulla ei pelkästään ole kuutta eri simmiä, mulla on myös toimiva mobiilidata. Mä olen mun kansainvälisyyteni huipussa. Pari venäjän sim-kortta, kuusi kasakkisimmiä ja mulla on myös virolainen firma. Ja tää ei oo kenenkään mielestä epäilyttävää.

Opin tosin, että jos on puhelimen välityksellä verkossa, niin se loppuu lyhyeen. Todella lyhyeen. Datapaketit eivät ole ihan samoja kuin kotona. Mä löydän myös paikallisen Shisha barin. Loistavaa. Double applen sijaan joudun tyytymään appleen, mutta ei haittaa. Mieluiten olisin ottanut Apple merkkisen tietokoneen, sillä kaikesta väännöstä huolimatta, tää kone pitää itsepintaisesti kiinni venäjänkielisestä käyttöjärjestelmästä. Mä sentään opiskeluaikana elätin itseni fiksaamalla koneita. Ai niin, siitä on kolmisenkymmentä vuotta.

Sunnuntai herätys noudattelee lauantain kaavaa. Hitaasti, mutta varmasti. Mä käyn koneen kimppuun vakaana tarkoituksena tänään voittaa uppiniskainen käyttöjärjestelmä. Mä vien sen prkl gulagiin jollen muuta. Tunnit kuluvat. Kone johtaa kuten neuvostoliiton jääkiekkojoukkue Suomea aina ennen. Puhelin soi. Vladimir. Aikaa kolmekymmentä minuuttia. Barbacue Vladimirin luona.

Mulla on kyky tutustua ihmisiin helposti. Olen (suht) ulospäinsuuntautunut, vaikka ehkä kuitenkin olisin aika useasti miellummin yksin. Se on vähän paradoksaalista. Mä tiedän, että kulutan kyllä kaiken hapen ympäriltäni ja vielä helposti, mutta se on eri asia. Nyt mulla ei oikeasti ole mitään muutakaan tekemistä, joten barbacue Vladimirin luona on about parasta mitä mä voin kuvitella. Olisi pitänyt kuvitella paremmin.

Vladimir tulee. Antaa mulle lahjan. Sivulaukkujen avaimet. Puhdas paita. Ylipäätään kalsarit. Mä olen jättänyt mun ajohousut ja Lidl-pussillisen alusvaatteita hotellin pesulaan. Mä saan päälleni jotain puhdasta. Olo kuin jouluna. Lähdemme kohti ruokakauppaa.

Ulkomailla on ihanaa käydä erilaisissa ruokakaupoissa, sillä ne kaikki ovat niin erilaisia kuin kotona. Niin tämäkin. Koulu alkaa Kazakstanissa syyskuun alussa. Perheet ovat ostamassa koulutarvikkeita. Me olemme ostamassa lihaa. Kolme kiloa. Perus kasakkisetti kuulemma. Mä en tiedä sanoiko toi liha “ihahaa” vai “ammuu” vai “bää”, mutta paljon sitä on ostoskärryssä… ai niin eilen kun olin syömässä sashlikkia ei ollut yhteistä kieltä tarjoilijan kanssa. ”Sashlik ammuu” – kuitenkin toi mulle lihaa. Joka tapauksessa kauppa on valtava. Tavaraa lapataan kärryyn toisin kuin pula-aikana.

Mä menen kaupan takaosaan katsomaan hyllyjä. Tarkemmin sanottuna vodka hyllyjä. Niitä enemmän kuin yksi. 1000 tengeä, noin pari euroa, ostaisi 85 % vodkahyllyn pulloista. Finlandia on 4x kalliimpaa. Puolalainen ja islantilainen vodka saavat hintakertoimen kahdeksan. Mä en voinut edes kuvitella paljonko vodkapulloja mahtuu maailmaan. Tai Kasakstaniin, mutta vastaus on paljon. Todella paljon. Mä voisin olla tässä kaupassa koko loppuelämäni. Helposti.

Mä yritän maksaa ruokia. Ei onnistu. Olen vieras. Mä yritän kaikkea. Mikään ei auta. Ainoastaan kun he tulevat Suomeen, niin silloin minä sitten. Mä olen vaan häkeltynyt ihmisten vieraanvaraisuudesta ja halusta auttaa. Me tapasimme bensa-asemalla muutama päivä sitten. Välissä tapahtunut vaikka mitä, ja nyt me olemme matkalla grillaamaan yhdessä. Maailma on hyvä niille, jotka sen haluavat olevan hyvä.

Pysähdymme toimistolla. Mulla yksi juttu mopolaukussa. 0 – tähden jallupullo. Tarkoitus oli juoda se Mongoliassa. Mä tuskin ikinä pääsen sinne, mutta haluan viedä sen Vladimirin isälle lahjaksi. 1944 jallupullojen tullessa myyntiin Mika, Rauno ja Väinö hankkivat kukin mulle 10 pulloa. Mä ostanut muutaman sen jälkeen lisää. Viisi+ vuotta sitten hankittu erikoiserä luutnanttijallua on loppusuoralla. Näitä hankittu enemmän. Jollei muuta, niin mun rakas KA (Willen poika) saa ne kaikki. Jos sisältö puuttuu, niin pullot on onneksi edes komeita.

Saan pullon mukaan laukusta. Mietin stooria, millä sen annan. Matka vie kaupungista ulos. Isoja taloja. Vihreitä pihoja. Pian olemme portin edessä. Kaukosäädin avaa ja saavumme pihaan. Vladimirillä on kaksi lasta. Sen lisäksi kaksi kollegaa. Kaikkien perheet ovat paikalla. Samoin isä Marat. Perheen äiti jäi kauppaan töihin.

Marat on lämmennyt mulle. Alussa olin epäilyttävä, nyt en enää. Hän kuuluu ikäpolveen, joka kaipaa Neuvostoliittoa. Silloin kaikki oli paremmin. Myös viholliset. Vladimir on kertonut mun armeija-ajasta. Se kuulemma harashoo. Marat tulee ja antaa mulle käteen oluttölkin. Se on alkua jollekin sellaiselle, minkä muistan (ainakin hatarasti) lopun elämäni. Jos ensimmäinen kysymys oli ”mitä teet silloin kun moposi hajoaa keskellä Kasakstanin maaseutua, et puhu kieltä ja olet yksin jne”. Nyt uusi kysymys on se, ”mitä tunsit silloin kun viides vodkapullo tuotiin pöytään ja kasakkimies kutsuu sinua Brat’iksi”. Brat ei ole sama asia englanniksi kuin se on venäjäksi. Venäjäksi se on veli.

Vähän pikakelausta taaksepäin. Marat menee ylös ja tulee pian takaisin kädessään AK-47. Se annetaan minulle. Voi vain miettiä mitä mä tunnen. Kasakstan on rauhallinen, mutta on täälläkin ääriliikkeitä. Mä en ehkä kuitenkaan ollut ihan valmistautunut tähän. Ase tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja pirun tutulta. Mä osaan purkaa ja koota tän. Nopeasti. Tää ei oo RK 62, mutta kuitenkin samanlainen. Se tekee vaikutuksen, kun ase on osissa aika nopeasti. Takaisinkokoaminen menee myös rivakasti. Mä osaan yhä. Marat on vaikuttunut. Seuraavaksi tuodaan uusi ase. Sama juttu. Pian ollaan metsästyskuvissa. Mä näytän mun nuori vänrikki -kuvaa. Napajäätikötkin olisivat sulaneet.

Meidät huudetaan pöytään. Olen käynyt Maratin kanssa keskustelua Google kääntäjän kanssa. Pääsääntöisesti me olemme hiljaa. ja skoolaamme. Ja nyökyttelemme.. harashoo. Elämä on todella hyvää. Kaikesta huolimatta. Sashlikit saapuvat tikkujen päässä. Tikut kokoa kotoinen lähi-itä. Mä en olisi uskonut, että kypsä liha voi maistua niin hyvätä. On aika ottaa ensimmäinen snapsi. Whiskyä. Perkele. Ainut alkoholi, mistä mä en todellakaan tykkää. Nyt ei olla nirsoja. Onneksi pian tulee toinen pullo. Vodkaa. Kyllä tää tästä.

Mä totean, että nyt on hyvä aika antaa Jallu-pullo Maratille. Kerron pullon taustan. Sota-aikana konjakki vähissä. Tässä sitä on vain väriksi. Mutta tällä selvittiin päälle hyökivästä Krasnaja Armeijasta. Pullon muoto sama kuin original koktail molotovissa. Mun pappa paiskoi niitä kohti T-34’sia Summassa. Lahja toimii kuin kumiluoti mielenosoittajia vastaan. Tosin ei pidä käyttää näitä vertauksia, kuten myöhemmin käy ilmi. Me juomme. Ystävyydelle.

On maljapuheen aika. Se on mun tehtävä. Tulee vähän nopeasti. En ehdi valmistella. Ensimmäinen lause kertoo kaiken mun tilasta nyt – ”sometimes breaking a motor cycle in rural Kazakhstan is a good thing. Without a broken motorcycle, I would not have this experience”. Vladimir kääntää. Kaikki repeävät nauruun. Naiset, lapset, miehet. Puhun myös ihmisten auttamisesta. Vilpittömyydestä ja päivästä bensa-asemalla. Ohikiitävä hetki. Jos se olisi jäänyt tapahtumatta, niin mä en tiedä mitä olisin tehnyt. Mulla on perhe Kasakstanissa.

Marat vastaa. Jos ikinä tulee ongelmia täällä, soita hänelle. Brat… sanoissa on jotain lämmintä ja aitoa. Jotain sellaista, mitä me ei ehkä kotona sanota vieraille. Tai auteta niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Joskus on hyvä muistaa, että on paikkoja, jossa olemme todella avuttomia itseksemme.

Pulloja kuluu. Keskustelemme Suomesta, Kasakstanista, kouluista, palkoista, bensan hinnasta ja kaikesta. Vladimir tulkkaa. Kuten myös muualla, alkoholi parantaa ihmisten kykyä ja halua puhua englantia. Tiukaa keskustelua kuivista ja märistä kytkimistä. Miten mopoa kuuluu ajaa. Ja sitten taas skoolataan.

Marat kysyy – ”onko mulla ikinä ollut ongelmia koirien kanssa mopolla ajaessa?”. Itse asiassa on. Pari kuukautta sitten Karhumäessä vastaan lönkötteli hevosenkokoinen koira. Haukkui. Agressiivisesti. Päätti hyökätä. Teki onneksi sen virheen, että vaikka juoksi vastaan, niin halusi tehdä u-käännöksen ja hyökätä takaa. Koira ei pärjää mopon vauhdille. Onneksi. Mä en halua kokea mitä tapahtuu kun aron suden jälkeläinen himoitsee mun leikatun kaulan titaanilevyjä. Tämän kertomisen jälkeen Marat päättää ratkaista ongelman. Menee sisään taloon ja pian mun kädessä on ”todella laillinen” jousiase, jonka päähän ruuvataan koirapommeja. Mä en edes tiennyt, että tälläisiä voi olla olemassa. Toimintaperiaate sama kuin panzerfaustissa. Pakkohan tätä on kokeilla. Ulkona pilkkopimeää. Marat virittää helvetinkoneen ja BANG. Mun korvat soi vieläkin. Silmissä näkyy violettia. Haisee räjähdykselle. Koirat sadan kilometrin säteellä ulvovat… että tämäkin vielä.

Lisää vodkaa. Tuodaan seuraava ase. Sähkökäyttöinen kumiluoteja ampuva pistooli. Ne jutut Venäjästä, Staneista… nyt ymmärrän miksi tullimiehet kysyivät pistoolista – eivät uskoneet, että matkustan ilman. Kumiluoti on raakakumista tehty kova möntti. Marat tuo sentin paksuisen vaneerilevyn. Asettuu neljän metrin päähän ja ampuu. Levyyn tulee kunnon reikä. Sitten on mun vuoro. Sama juttu. Mä en haluaisi olla viranomaisilta vastaanottavalla puolella kun näitä käytetään. Tän osuessa päähän, kateen tai mihin vaan tulee oikeasti tuhoa. Ja kipua.

Mä mietin elämän käänteitä. Mulle on tapahtunut tän noin viidenkymmenen vuoden aikana vaikka mitä. Monta asiaa hyvin. Monta surullista tapahtumaa, mutta tämä päivä, nämä hetket ovat absurdiudessaan omaa luokkaansa. 72 tuntia sitten olin tien päällä kohti Aralskia. Pyörä hajoaa ja nyt olen huoltoasemalla tapaamani kaverin kotona grillaamassa, juomassa vodkaa ja ampumassa helvetinkoneilla… elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein kuin joutsen. Mä uskon, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, jos ne ovat avoimia ja uteliaita. Tavaraakin tulee kyllä tuulettimeen. Kysymys on miten siitä mennään eteenpäin. RUK’in paras opetus mulle oli seuraava. Tee päätös. Jos päätös on väärä niin tee uusi päätös. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Mä luulen, että näiden 72 tunnin koettelemus on tehnyt musta paremman ihmisen. Niin ainakin toivon. Olen oppinut itsestäni todella paljon. Mihin pystyn ja miten toimin, kun toimiminen on ainut vaihtoehto. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut ihmisten hyvyydestä. Se todella koskettaa mua.

Totean, että nyt paras kosketus voisi olla tyynyn kosketus. Kello on puolen yön ylitse pitkälti. Mun kaverit eivät ole huolissaan. Heidän pomonsa, Marat, ei taatusti tule aamulla aikaisin töihin. Mut pakataan valkoiseen maasturiin mitä lähtee ajamaan Jevgenin vaimo. Jevgeni itse kuorsaa minuutissa takapenkillä. Mä olen hotellin edessä. The curious life of Benjamin Button meets Petteri on saanut taas yhden luvun lisää. En mäkään uskoisi, ellen itse olisi kokenut.

Aktobe.
Kilometrejä yhä 0, promillet veressä laskusuunnassa.
Quadrilogia osa 5.

Maailmassa on monta todella hyvää elokuvaa. Kulkuri ja Joutsen, Rentun Ruusu – Elokuva Irwin Goodmanista, Tali-Ihantala 1944. Lista on pitkä. Mopoilusta ei taas ole olemassa yhtään hyvää elokuvaa. Lähes kaikki yritykset on karmeeta kuraa muutamaa Gopro Youtube pätkää lukuunottamatta. Se ei ole mikään ihme, sillä mopoilua on koettava, tunnettava ja elettävä. Se ei sovellu elokuvaksi.

Otsikko on muotoiltu elokuvasta Toisten elämä. Das Leben der Anderen. Saksalainen elokuva, joka ei kuvaa mopoilua, vaan Stasin toimintaa. Elokuvassa itsessään on harvinaisen vähän mitään mopoiluun liittyvää, toisin kuin esimerkiksi Goodbye Lenin’issä, missä sentään näytetään vanha Zundapp. Itse asiassa tämä elokuva on niin kaukana mopoilusta kuin olla vaan voi. Miksi siitä pitää kirjoittaa tässä yhteydessä? Yksinkertaisesti siksi, että tämän elokuvan lopussa päähenkilö julkaisee romaanin, Die Sonate vom Guten Menschen, Sonaatti hyville ihmisille. Mä haluan julkaista Sonaatin hyvälle mekaanikolle. Tosin mä en osaa soittaa mitään, en tunne nuotteja, enkä puhu saksaa, mutta se tuskin on tässä esteenä.

Vodkahuurut ovat ainakin hieman häipyneet kun Vladimir soittaa ja ilmoittaa, että mennään katsomaan pyörää. Se on purettu. Mä en olisi uskonut, että pyörä voidaan purkaa näin atomeiksi, mutta onneksi en tiedä sitä vielä autossa. Vladimir on vaalea kuin kazakstanilainen muumihahmoinen spöke lumessa. Mä en voi aamuisin huonosti, mikä on hyvä asia, mutta mä myös olen aika hiljaista poikaa autossa. Isä Marat ei jaksa puhua mitään.

Sama teollisuuspiha. Ajetaan pihan perälle ja mennään alas kellariin. Hallissa, jossa varmaan neuvostoaikana koottiin panssarivaunuja, on nykyisin moottoripyöriä. Useita. Hieman vasemmalla näkyy tuttuja asioita. Guzzin tankki, katteet, satula… itse pyörää ei näy missään. Se on seuraavassa huoneessa.

Kuvitelkaa tunne mikä iskee kun pikku promilleissa, nuutuneena ja väsyneenä ja juottosikamaisesti lämmössä hikoilevana, näet sun rakkaasi roikkumassa kuin teuraseläimen nyljentäpuussa. Moottori on irti. Runko on perästä ylhäällä telineessä ketjussa roikkuen ja etuhaarukka maassa… autch… oikeesti autch.

Tässä ei tietenkään ole mopoilijoille mitään uutta. Jos kytkin halutaan vaihtaa, on moposta irroitettava moottori. Jotta moottoriin pääsee käsiksi, niin katteet on purettava ja runko paljastettava. Mä vaan en oo ikinä nähnyt mun Stelviota tässä tilassa. Kerta se on ensimmäinenkin. Pyörä parka on nyljettynä ja sisälmykset auki. Toivottavasti avaaminen on ollut halal eikä haram. Mutta sen jälkeen alkaa helpottaa. Itse asiassa tuntua hyvältä.

Mekaanikko ottaa sen osan käteen, minkä mä olen tilannut. Kytkinlevyn. Se on aika päreinä. Jopa mä, huonolla juristin tekniikkatajulla, ymmärrän, että tämä on rikki. Kaput. Njet harashoo. Sitä ei voi mun mielestä korjata, mutta sen vaihtamalla homma toimii taas. Hemmetin hyvä juttu. Soitan mekaanikko-Markolle ja kysyn pitääkö mitään muuta vaihtaa, mutta vastaus on ei. Kytkimen ympärillä olevat kehikot (tosi tekninen termi) kestävät muutaman levyn vaihdon, eli kunhan vaan se osa tulee, niin kaikki on hyvä. Mä halaan mekaanikkoa. Veikkolavimaisesti jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mekaanikot ansaitsevan sonaatin. Tai ooperan. Hän sanoo kuitenkin, että vielä vähän aikaista, pyörä on saatava vielä kasaankin, mutta mä tiedän, että kaveri tulee sen tekemään. Nyt vaan se osa on saatava tänne.

Alusta lähtien meillä on ollut kaksi vaihtoehtoa. Normaali ja venäläinen vaihtoehto. Kumpikin ovat yhä mahdollisia. Normaali vaihtoehto on se, että uusi osa tilataan jostain liikkeestä, se saapuu maahan, se todetaan oikeaksi, laitetaan paikalle ja harashoo, homma toimii. Osa on alkuperäinen, siinä oikea osanumero ja jonkin näköinen laatutakuu. Venäläinen vaihtoehto eroo tästä aika paljon.

Venäläis-(kazakstanilainen) vaihtoehto on syntynyt tilanteessa, jossa meille normaali vaihtoehto ei ole mahdollinen. Syy venäläisen vaihtoehdon implementointiin (mä osaan yhä työkieltä) voi olla syynä esimerkiksi se, että alkuperäinen osa on liian kallis tai sitä ei ole (pakotteista?) tai muista syistä saatavilla. Venäläisessä vaihtoehdossa ei tunneta takuuta eikä välttämättä ISO normien mukaista laatua, mutta sen hinta on yleensä suht’ edullinen. Venäläisessä vaihtoehdossa osa siis tehdään itse jossain paikallisessa pajassa. Se toimii kuitenkin yllättävän hyvin, kaiketi, koska teillä ja kaduilla liikkuvissa ajopeleissä on niitä viljalti. Voi olla, että uusien mopojen toleranssit pieniin osakokojen heittoihin ei ole ihan samaa luokkaa kuin vanhojen neuvostoautojen, mutta tämä on silti varteenotettava vaihtoehto, mikäli tilattu osa ei ikinä saavu perille. Periaatteessa tämä voisi toimia, sillä kytkinlevyn pinta on ainoa asia mikä tarvitsee uusimista. Vladivostok on ”vain” 8000 km päässä, joten todennäköisyys sille, että ratkaisu kestäisi on ihan hyvä, mutta jotenkin vaihtoehto Normaali on mieluisampi. Mä en tässä vaiheessa tiedä vielä kaikkea, koska mulla ei ole DHL’n seurantanumeroa. Kun vihdoin saan sen niin mietin, että jos sittenkin se neuvostoversio.

Ennen DHL episodia saan lisää tietoa guzzisteilta ympäri maailmaa. Toisin kuin luulisi italialaisen mekaniikan suhteen, Guzzien moottorit ovat todella kestäviä. Ne eivät juurikaan hajoa. Sama pätee vaihdelaatikoihin ja muihin osiin. Mulla on tällä hetkellä kaksi muuta Guzzia Stelvion lisäksi. Sen lisäksi olen yhdestä aiemmin luopunut. Mikään näistä ei ole ikinä hajonnut alle tai antanut mitään ongelmia. Kaikki vaan on toiminut. Tähän on tietenkin tullut nyt muutos ja saan kuulla, että ”tietyissä vuoden 2012 mallisissa Stelvioissa on kytkin ongelmia. Ne korjattiin 2013 sarjoissa”. Voi vain arvata, että mun 2012 pyörä on osa tuota ongelmasarjaa…. lohduttaa. Satan’s lite. Toivottavasti ainakin se osa, joka on tulossa on myöhempää valmistuserää kuin mun alkuperäinen.

Me jätämme mekaanikon ja mopon raadon. Mä lähden takaisin hotellille tarkoituksena vaihtaa uuteen majapaikkaan. Mä tartten edes jotain vaihtelua. Aktobe tulee ulos korvista. Samoin tän hotellin ympäristö, Mä ehkä jopa kaipaan vähän neuvostohenkistä Aktobe Hotellia. Siellä ei ole oikeasti mitään. Aulassa on nykyisin rakennustelineitä, baari on suljettu, mutta se ei ole ihan yhtä sterilli kuin Dastan. Kamat kasaan ja kohta olen ensimmäistä kazakkitaksikokemusta rikkaampi. Mopokamat mahtuvat juuri ja juuri autoon. Takaboksissa on kaksi vararengasta, joten mun vieruskavereina on sivulaukut. Kuskilla ja mulla ei oo yhteistä kieltä. Hän tietää kuitenkin, että Finlandia, hockey. Harashoo. Kazakstan boxing harashoo. Penkkiurheilu yhdistää kielimuurista huolimatta.

Mun huone on tupla viimekertaisesta. Tilantuplaus maksaa 13 euroa per yö lisää. Tähän sisältyvät mm. kultaiset verhot ikkunassa, pyökkiviilutut lastulevyhuonekalut, jotka on asetettu kaikille seinille ja uusittu kylppäri. Meikkauspöytä on hienoa ylellisyyttä. Mä harjaan (pieneliöistä) rönsyilevää partaani tovin. Tärkeintä on kuitenkin joka toisen hotellioven ulkopuolelle asetettu wlan tukiasema. Verkko toimii pikkusen eri tavalla kuin erikerroksen single huoneissa.

Mä olen saanut Hollannista meiliä. Siinä on seurantanumero DHL paketille. Mä näppäilen luvun sisään ja paketti on oikeasti lähtenyt perjantaina. Matka on jatkunut Amsterdamista Leipzigiin ja sen odotetaan saapuvan Almatyyn tiistaina. Tässä vaiheessa ei tietoa koska se on tarkotus toimittaa mulle, mutta alkuperäinen aikataulu oli keskiviikko/torstai. Mä olen pitkästä aikaa levollinen. Jopa suihkusta tulee vettä paineella. Mä yritän suunnitella loppumatkan reittiä ja aikataulutusta. Nukahdan tietämättä, että huomenna show jatkuu elokuvalla, jota mä en olisi halunnut muistella…

Aktobe (yhä, taas ja varmaan ikuisesti)
Päivät menettäneet merkityksensä
Kävelykilometreja toistakymmentä

Quodrilogia osa 6.

Tämä blogi sisältää tuotesijoittelua ja juonenpaljastuksia.

Castaway, Tuuliajolla, on Wikipediaa lainaten, amerikkalainen elokuva parinkymmenen vuoden takaa. Elokuva seuraa autiolle Tyynenmeren saarelle lento-onnettomuuden seurauksena haaksirikkoutunutta Fedexin työntekijää, joka yrittää säilyä hengissä koneesta pudonneilla Fedexin paketeilla. Pääosaa näyttelee Tom Hanks, Oscareita elokuva ei voittanut, Golden Globen kylläkin.

Clutchless in Aktobe – Kytkimen kaipuu, on uusi suomalainen tuotanto vuodelta 2019. Elokuva seuraa moottoripyöränsä hajoittaneen noin keski-ikäisen miehen käänteitä Kasakstanin maaseudulla hänen yrittäessään saada DHL- pakettinsa toimitettua perille voidakseen jatkaa matkaansa kohti Vladivostokia. Pääosaa näyttelee noin keski-ikäinen suomalaismies (body double kohtaukset nuori Brad Pitt). Elokuva ei taatusti tule voittamaan yhtään mitään, mutta se harkitaan julkaistavaksi kaitafilminä ja betamax kopiona.

Mä olen seurannut herkeämättä DHLän seuranta sivuja. Paketti lähtenyt Amsterdamiin. Seuraava leimaus Leipzigissa. Saksa on hyvä ja tehokas. Leipzig – Frankfurt lämmittää erityisesti, sillä pysähdys on ollut pikainen. Frankfurtin jälkeen seuraava stoppi on Almaty ja se on Kasakstanissa. Loistavaa. Mä alan uskoa, että tästä voisi tulla jotain. Almaty merkinnät seuraavat toisiaan, mutta mitään ei oikein tapahdu.

Kytkinlevy lähetettiin DHL Expressinä tavallisen DHL paketin sisään. DHL lupasi, että paketti saapuisi tämän viikon torstaiksi perille. Tavallinen DHL olisi kestänyt tupla-ajan. Hinta ei ollut tupla vaan neljä x. Toivottavasti kytkin on tehty kullasta ja mirhamista, jotta voin myydä sen koruksi jollekin Stan-maan diktaattorille rintakoruksi. Sitten tapahtuu, ja se mitä tapahtuu, ei todellakaan huvita. Ensimmäistä kertaa ilmoitetaan DHLän sivuilla oletettu toimitusaika. Se on maanantai, syyskuun 2. päivä. Jep. Mä oon täällä siis ikuisesti.

Tuuliajolla – Kuluu neljä vuotta. Chuck on laihtunut, hänen partansa ja hiuksensa ovat kasvaneet pitkiksi, ja hän on pukeutunut lannevaatteeseen. Chuck on myös tullut taitavaksi kalastajaksi ja tulentekijäksi. Kaiken lisäksi Chuck käy useita keskusteluja ja väittelyjä Wilsonin kanssa. Saaren rannalle huuhtoutuu eräänä päivänä osa siirrettävän wc:n seinää. Chuck ryhtyy seuraavaksi rakentamaan lauttaa ja käyttää rannalle huuhtoutunutta osaa sen purjeena. Lautan valmistuttua Chuck suuntaa kohti avomerta ja pääsee purjeen avulla saarta ympäröivien aaltojen läpi. Kun Chuck on ajelehtinut merellä jonkin aikaa, hän joutuu myrskyyn, joka miltei repii hänen lauttansa palasiksi. Myöhemmin Wilson putoaa lautalta ja katoaa, mikä saa Chuckin suuren surun valtaan. Myöhemmin ohiajava rahtilaiva löytää merellä ajelehtivan Chuckin ja ottaa tämän kyytiin.

Kytkimen kaipuu – Kuluu neljä vuotta. Petteri on pöhöttynyt ja alkoholisoitunut vodkan juomisesta. Sashlik on aiheuttanut hänelle myös kihdin. Hänen pitkä partansa ja hiuksensa muistuttavat jättikokoista Haisulia. Hän tuoksuu myös esikuvaltaan. Vahvasti. Hän ei pukeudu enää. Petteri on tullut taitavaksi Kasakkikielen puhujaksi ja hän on melkein oppinut kyrilliset aakkoset. Suurlähetystö ja avustusjärjestöt kieltävät tuntevansa miestä. Vladimir ei vastaa enää puheluihin. Eräänä päivänä etsiessään tyhjiä pulloja Petteri löytää virkkuukoukun ja lankaa. Sillä hän päätää deliriumissaan virkata/kutoa/nyplätä (?) itselleen uuden kytkinlevyn. Saatuaan levyn valmiiksi Petteri lähtee työntämään pyöräänsä. Suomesta katsottuna väärään suuntaan. Myöhemmin ohiajava ambulanssi ottaa hänet kyytinsä ja toimittaa hoitoon.

Mä päätän soitaa DHLälle. Tää vaan ei käy. Torstai ja maanantai ovat eri päiviä, vaikka aika on menettänytkin mulle merkityksensä. Mä löydän DHL Kasakstanin numeron ja soitan keskukseen. Pienen tovin ja puheluyhdistelyn jälkeen löytyy henkilö, joka puhuu englantia. Mun onneksi erittäin hyvin. Mä saan heti selvityksen miksi mitään ei tapahdu. Paketti on tullissa. Kukaan tai mikään taho ei ole ohjeistanut DHL’ää tekemään tulliselvitystä. Mä kysyn virkailijalta, että jos selvitystä ei tehdä, niin paketti ei liiku-kö? Näin on.

Onneksi tilanne ei ole katastrofaalinen. Mä nimittäin olen jo selvittänyt, että Air Astana lennättää mut 460 Eurolla edes takaisin Almatyyn. Kone lähtee keskiviikkona. Palaa torstaina. Tosin mihin mä siellä menisin on vielä tässä vaiheessa epäselvää, mutta se on merkitystävailla oleva detalji.

Löytyy myös toinen ratkaisu, joka on inan toimivampi kuin mun (venäläinen?) ideani. DHL voi tehdä tulliselvityksen mun puolesta. He tarvitsevat passi- ja viisumi kopion, selvityksen tavarasta valtakirjoineen ja tietysti rahaa. Money. Pengar. Geld. Mulle ilmoitetaan summa. 3500 Tengeä. 8,14 Euroa. Päivä on menetetty kahdeksan euron takia. Niimpä niin. Alkaa tapahtumaan. Mä saan hotellin respassa dokumentit skannattua ja lähtemään sähköisesti. Olen saanut myös linkin, mistä voin maksaa DHL’lle heidän palveluksistaan.

DHL’n sivut on englanniksi. Osaksi. Mutta onneksi google kääntää ne ja tiedän mitä mihinkin pitää laittaa. Täytän meiliosoitteen, nimen ja rahtikirjannumeron. Maksu menee ulkopuolisen pankin sivustojen kautta. Nyt oikeasti olisi hyvä osata kyrilliset aakkoset, sillä nämä sivut eivät käänny. Vain yksi harharetki. Nimi ja numero olivat väärinpäin. Lopulta saan ne oikein, mutta näyttöön tulee ilmoitus – emme ota vastaan tämän maan luottokortteja. Sama ilmoitus tulee myös mun UAEn kortista. Sivusto ottaa vastaan ainoastaan kasakstanilaisia kortteja, joita mulla ei nyt ole hirveän montaa. DHL ei tee mitään ennen kuin maksu on lähtenyt.

Soitan Vladimirille. Hän vastaa parin kerran jälkeen. Pahoittelee, hänen kortillaan ei ole katetta. Ei käytä luottokortteja, koska rahanarvo heittelee niin paljon. Vain pankkikortteja. Ne eivät käy maksuvälineinä nyt.

Mä laitan epätoivoisia viestejä DHL’lle. Voinko maksaa kun paketti tulee? Voinko mennä pankkiin maksamaan? Vastaukset on ei ja ei. On vain yksi mahdollien vaihtoehto. Mennä DHL’n toimistolle maksamaan suoritus. Tässä on hyvä kertoa Aktobesta seuraavaa: While Aktobe Region is the second-largest region in area in Kazakhstan, it has the lowest population density of 2.6 people per square km. Täällä siis kaikki on isoa ja suurta. The population of Aktobe is 371 546 people and the the city area is 400 km2. Porukkaa on ja etäisyydet myös sen mukaisia. Mä todella toivon, että DHL-n toimisto ei ole kaupungin toisella laidalla. Eikä se ole. Mä laitan osiotteen Google Mapsiin ja toimisto sijaitsee 350 metrin. EI kilometrin, vaan metrin päässä mun hotellilta. Tää ei yksinkertaisesti voi olla totta. Mä olisin voittanut ratakierroksella Markku Kukkoahon ja Ossi Karttusen ihan koska vaan sillä äänivallia uhmaavalla vauhdilla, jolla kiidän toimistolle. Kukaan ei puhu tietenkään englantia, soitto DHL virkailijalle (joka jo vastaa Hello Petteri ennen kuin mä esittäydyn), hän kertoo paikalliselle virkailijalle tarvittavat tiedot. Kortti sisään. Maksu suoritettu. Kaikki on kunnossa. Paitsi tietenkin se, että paketti ei ole täällä.

Illaan viimeinen viesti DHL’ltä on se, että paketti lähtenyt Almatystä 00:44. Toimituspäivä ei ole sivuilla muuttunut, mutta DHL virkailija sanoi toimituksen tapahtuvan tänään, Ins’Allah. Samaa sanaa käyttävät myös paikalliset. Moskeijat eivät ihan heti kaupungista lopu. Olo on dubaisen kotoisa. Tai paremminkin jonkun Sharjahilaisen peräkylän kotoisa. Dubailla ja Aktobella ei juuri ole toistensa kanssa tekemistä. Samanlainen pimeys tulee kuitenkin yhtä nopeasti.

Tuuliajolla- Palattuaan takaisin ihmisten pariin Chuck saa tietää, että hänet on julistettu jo vuosia sitten kuolleeksi.

Kytkimen kaipuu – kuka palaa, mihin palaa, miten palaa – Elokuvateattereissa lähellä Sinua syksyllä 2022.

Aika mennä nukkumaan. Todellakin.

ps. Strömsö ja Aktobe eivät ole toistensa kummikaupunkeja. Mitä täpähtuu Strömsössä jää selkeästi Strömsööhön. Mitään onnekasta ei siirry tänne. Mutta mä kerron siitä tänään kun kirjotan lisää.

Aktobe
Kilometrit eivät lisäänny. Eikä vähene.
Niitä on Turkuun yhä 2850 km. Vladivostokiin paljon enenmmän.

Mä en ole ajatellut kirjoittaa kallepäätälomaisesti 26-osaista Iijoki-sarjaa Aktobesta, vaan tyydyn yksiosaiseen kirjoitukseen kaupungista, joka pitkään tunnettiin nimellä Aktyubinsk. Mä olen varma, että jos sen nimen kääntäisi suomeksi, niin se tarkottaisi jotain sellaista kuin: kaupunki, josta kukaan ei poistu tai kaupunki, minne Hollannista lähetetyt tavarat eivät koskaan saavu.

Mä kiertelen aamupäivän kaupunkia. Tai osaa sitä. Täällä ei ole käytännössä mitään nähtävää. Tripadvisor’in viisi PARASTA asiaa mitä tehdä Aktobessa pitää sisällään moskeijan, patsaan, nukketeatterin, Ilek joen varrella sijaitsevan lomakohteen ja spaan nimeltään Sugar dream… miksi meitä aina kiusataan niin monilla valinnoilla?

Mä päädyn patsaan luo. Siinä on kaveri, joka ratsastaa miekan kanssa. Abul Khair Khan. Ennen siinä samalla jalustalla seisoi Lenin. Takana oleva paikallishallinnon talo on saanut myös upgraden neuvostoajoista. Edessä on puisto. Täällä tuulee. Aurinko on poissa. Edessä oleva puisto kiinnostaa mua yhtä paljon kuin korkeimman hallinto-oikeuden dokumentoimattomat päätökset 1980 – luvulta. Poistun. Mulla alkaa olla perkeleen tylsää. Todella tylsää.

Päätän soittaa DHL’lle. Sama henkilö vastaa ja mulla on vaan pikainen tiedustelu koskien sitä, että Almatyn jälkeen ei ole mitään päivityksiä eikä siinä ole mainittu mihin paketti lähtee, mutta kaverin puolesta vaan kyselen, että kai se on tulossa Aktobeen? Kone raksuttaa ja saan vastauksen. On tulossa, hieman myöhässä ja se toimitetaan sitten maanantaina. WHAT????? NOOOOO. Njet, njet, mä kerron, että mulle luvattiin se torstaille. Tai viimeistään perjantaille. Torstai tai perjantai ei ole maanantai. Ponimai? Virkailija kertoo mulle ystävällisesti, että torstaille se ei ehdi. perjantai on pyhä. Putiikki kiinni. Zakrytyi. Vapaapäivä. Vyhodnoi. Toimitus tulee sitten maanantaina. Ponimai itse, senkin tyhmä Tsuhna!!! Sitten varmaan venäjäksi vielä vahvistuksena, että tämä on tällä förttis ströbö. Heippa. Älä soita meille, me soitetaan sulle. Linjalle laskeutuu hiljaisuus. Mä en ole uskoa korviani. Sieluni kylpee epätoivon meressä. Prkl, tässä maassa mitään merta edes ole.

Käyn kalenterin kimppuun. Mikä juhlapyhä? No joo, nythän on Hijra, islamilainen uusi vuosi. Kyllä se mun olisi pitänyt tietää. Mietin kuinka hyvä asia olisi se, että kaikki maailman maat viettäisivät vain kristittyjä juhlapyhiä ja suomalaisia vapaita. Sillon tietäisi aina koska mikin paikka on auki tai kiinni. Yksinkertaista. Toisaalta mulla ei oo ollut ongelmia viettää islamilaisen kalenterin mukaisia vapaapäiviä Dubaissa ja olla pois konttorilta, vaikka muut tekee töitä. Nyt mä en oo töissä, enkä Dubaissa, joten tää on ihan hanurista.

Hijra on dry night, kuiva ilta, milloin alkoholin tarjoilu on kielletty. Tai ainakin ennen oli Dubaissa. Onneksi se ei ole sitä täällä. Mun tekis mieli riipaista. Ja kunnolla. Meen turkkilaiseen ravintolaan. Vesipiippua. Punaviiniä ja sushia. Sisämaavaltioissa kalan syöminen raakana on just se juttu… se toimitetaan tänne varmaan DHL Expressillä. Georgialainen punaviini maistuu notkealle punajuurirahkalle. Mä en juurikaan käy viininmaistajaisissa kuten varmaan huomaatte. Joka tapauksessa sitä ei tee mieli juoda paria lasia enempää. Tai no ehkä kolmea. Selaan samalla iltalehteä. Siinä juttu syksyn uutuus jäätelömauista – Turkinpippuri ja Vihreät kuulat. Kuulostaa ihan hyvältä. Mä päätän lähestyä Abbaa ja ehdottaa, että ne tekisivät sillijääteloä. Oikeesti sillijäätelöä. Tää on musta briljantti idea. Voiko olla parempaa makua kuin Matjeesi vanilija??? Kuka ei voisi olla ostamatta? Sipuli-silli tuutti? Muikku pehmis, silakka – salmiakki Kingis puikko? Mitä makuja. Markkinat rajattomat. Fine, mä en sitten myöskään kirjoita varmaan ruokablogeja jatkossa.

Mulla alkaa olla turhautuminen suht’ korkealla. Mä tiedän, että tässä pitää vaan olla kärsivällinen ja odottaa. On hirveän vähän mitään, mitä voisi tehdä, joka vaikuttaisi positiivisesti paketin saapumiseen. On monta asiaa millä saa ja todella saisi oman fiiliksen vielä huonommaksi. Mä päätän olla kokeilematta niitä. Sen sijaan rupean tekemään reittisuunnittelua. Kaverit, joiden kanssa periaatteessa pitäisi ajaa yhdessä, ovat siirtymässä Mongoliaan. Vladivostokissa pitäisi olla syyskuun puolivälin jälkeen. Mä en tiedä miten sinne pääsisi parhaiten. Google Maps, auta mua.

Reitin suunnittelu on periaatteessa aika yksinkertaisita hommaa. Otetaan lähtökaupunki ja valitaan määränpää. Paperilla ja screenillä kaikki tiet melkein samoja ja mopolla voi helposti painaa 500, 700 tai 900 km päivässä. Ainakin jos ei sada, ei oo vastatuulta tai tie on jotain muuta kuin mitä kartta kertoo sen olevan. Siis parempi. Reittisuunnittelu on ihan samanlaista kuin tulevaisuuden kassavirtojen ennustaminen. Ylioptimistista. Niin varmaan nytkin. Mullä ei ole kuin yksi 1030 km ajopäivä taulukossa. Vapaapäiviä tässä on jo vietetty, ei niitä tarvita. Mä oon kuullut makuuhaavoista, en istumahaavoista. Satulassa istutaan, ei maata. Ja oon valmistautunut tähän matkaan hyvin. En kuntoilemalla ja lankuttamalla, vaan istumalla perseelläni sohvalla kaikki päivät usean vuoden ajan tekemättä mitään. Nyt siis se kalorien kulumattomuus tulee mun pelastukseksi. Tosin mä muistan kyllä miltä Siperian tiet näytti junan ikkunasta, mutta hei, se oli toukokuussa, ehkä ne on ehtinyt tehdä uusia tällä välillä. Varmaan päivämatkoja voisi tarkastella vielä hiukan uudelleen.

Mä teen useamman suunnitelman. Yhteistä niissä kaikissa on se, että Kasakstan jää nopeasti taakse ja äiti venäjän paratiisiin mennään niin nopeasti kuin päästään. Kasakstan ei lähde susta, mutta mä lähden Kasakstanista niin nopeasti kuin ikinä pääsen. Vanha sanonta. Ei niin hirveän tunnettu. Mä haluan yhä sinne Mongoliaan. Edes sen verran, että olisin siellä käynyt mopolla. Se kuitenkin eri kuin junalla. Mannerheim kartoitti Mongoliassa reittejä Kiinaan tsaarin pyynnöstä. Mulla on siitä tiiliskivimäinen kirja. Siellä pitäisi olla myös kuva, missä Carl Gustaf ratsastaa alasti Mongoliassa. Mä en tiedä miten venäläiset tai mongolialaiset rajavartiat suhtautuisivat tällaiseen historian uudelleen elävöittämiseen, jossa mä tulisin Carl Gustafin asussa, Guzzin selässä ratsastaen, arotuulen lailla, maahan sisään ja jatkaisin ilman rihmankiertämää kohti Ulanbataaria. No, ei tartte miettiä. Muu varmaan onnistuisi, mutta kun se mopo ei liiku ilman kytkintä. Ja Guzzi yhä päreinä ilman satulaa ja muita osia.

Mä saan reitit tehtyä. Vähän helpottaa. Mulla lopulta pari kolme vaihtoehtoa ja kaikki pitävät sisällään kuitenkin paljon nähtävää. Jos mä pääsisin liikeelle viimeistään sunnuntaina, niin mitään ei olisi vielä menetetty. Ja voihan yölläkin ajaa.

Huomenna on siis pyhäpäivä. Oiskohan se Tripadvisorin suosittelema nukketeatteri auki? Mitähän siellä esitetään? Kysymyksiä kysymysten perään, mutta ei vastauksia. Päivä murmelina jatkuu taas huomenna.

Mä selaan netistä kuvia Aktuybinskistä ennen ja nyt. Nää ihania. Vanhoissa kuvissa paistaa aurinko. Uusissa ei. Jos mä osaisin oikeasti kirjottaa, niin mä tekisin fiktiivisiä kirjoja Neuvosto-Suomesta. Miltä elämä olisi siellä tuntunut, maistunut ja miten se koettiin. Onneksi sitä ei tarvitse miettiä. Ei ainakaan nyt.

Aktobe – ei tietenkään muutosta mihinkään.

Ruusuja hopeamaljassa on Erkki Junkkarisen toinen levy ja se julkaistiin vuonna 1975. Se oli ensimmäinen suomalainen levy joka sai platinaa. Tähän päivään mennessä sitä on myyty 115 000 kappaletta levyinä ja c-kasetteina. Se on ihme, sillä levy on täyttä kuraa. Jäätävää kuraa. En usko, että sitä voisi kukaan kuunnella Aktobessa tai muuallakaan ilman merkittävää määrää vodkaa. Tänään ei juoda vodkaa eikä siksi, tai siitäkään huolimatta, kuunnella Erkki Junkkarista. Mulle tuli vaan assosiaatio ton levyn nimestä. Jos mopon kamoissa olisi mukana hopeamalja (en ymmärrä miksi ei ole), niin olisin kuvannut mun kytkinlevyn siinä. Kytkinlevyjä hopeamaljassa olisi nimittäin ollut juuri oikea nimi sille paketille mikä mulle saapui, vakuutteluista huolimatta, eilen iltapäivälllä.

Mä menin aamulla DHL’n toimistolle. Yrittänyttä jne jne. ei edes venäjäksi. Sama nainen. Sama vastaus. Näytti kalenteria. Mä luulen, että hänen silmissään oli myötätuntoa. Vajakki ulkomaalainen, ei ymmärrä, että perjantai ei ole lauantai. Ei vaikka kuinka kerrotaan. Mä taas en ymmärtänyt miksi putiikki on auki, vaikka sen sanottiin olevan kiinni. Ihan sama lopputuloksen kannalta. Mä jatkan Aktobe touriani.

Lenin prospektia on tullut kuljettua enemmän kuin tarpeeksi. En viitsi ottaa edes enää yhtään valokuvaa. Lämpötila on laskenut yhdeksään asteeseen. Feels like -4. Stadionin jälkeen on Traveller’s coffee. Mä meen sisään. Näyttää samalta kuin miljoonat muut starbucksit, seattlecoffeet, waynesit, esperessohouset ympäri maailmaa. Hyvä. Ainakin tietää mitä on tulossa. Mä istun alas ja rupean selvittämään mitä mun nettistalkkauskohteet on tehnyt. Näätäily on lempihommaani. Samoin muutaman Putinin trollin tekosten seuraaminen unohtamatta muutamaa muuten vaan rajamailla liihottavan kirjoittajan hengenlumousten lukemista. Osuukohan toi viimeinen omaan nilkkaan? Aika kuluu. Olen taas päivitetty kaikesta. Puhelin soi. Paikallinen numero. Vastaan.

Kaveri soittaa DHL’ltä. Puhuu hiukan englantia. Muutaman sanan. Mut mä ymmärrän. Hänellä on mun pakettini. Mä en oikein usko, että tää voi olla totta. Toimitusosoite on Vladimirin alkoholi-imperiumin osoite. Mä pelkään, että paketti hukkuu matkalla. Pyydän, että se toimitettaisiin Aktobe Hotelliin. No problem. Viiden minuutin päästä hotellin respa soittaa. Mulle on paketti.

Jos DHL’n tullimaksussa kiisin Kukkoahon ratakierrosajan kanssa, niin nyt matkalla kahvilasta hotelliin löydän sisäisen Ari Paunoseni. Toisin kuin Paunosella, viidentoista sekunnin jälkeen keuhkoni ja sydämmeni irtautuvat ruumiistani katsomaan mitä helvettiä olen tekemässä. Liikuntaa. Nopeatempoista ja sykettä nostavaa. Nielaisen. Verta. Ja sappinestettä, kunnes lopulta olen respassa. Edessäni on kauneinta mitä maailma voi juuri nyt tarjota. Sisällöstä en vielä tiedä, mutta tätä on odotettu. Paketti auki. Sisällä on kytkinlevy. Näyttää juuri oikealta. Haarukan tiivisteet. Pari muuta tiivistettä. Kaikki mitä tilasin ja toivoin saavani, on käsissäni.

Soitto Vladimirille. Puhun MG 42 -nopeudella. Kaveri ei pysy perässä. Mun sanat sinkoavat sarjatulella. Uudestaan ja uudestaan, vyötä vaihtaen, kunnes viimein Vladimir ymmärtää mistä on kyse. Hän soittaa mekaanikolle. Ei vastaa, mutta sanoo soittavansa mulle heti kun saa kaverin kiinni. Ja lopulta hän saa ja viesti ei ole hyvä. Viikonloppu, ei pysty tekemään mitään. Lähdössä perheensä kanssa pois kaupungista. Maanantaina. Pitäisi olla yleismaailmallinen laki, joka kieltäisi mekaanikkoja menemästä naimisiin. Silloin ei voisi olla perhematkoja. Tän pitäisi olla normi ainakin niissä maissa ja kaupungeissa, missä tarvitaan moottoripyörämekaanikkoja.

Kazakstanissa hyvä keskipalkka on 400 USD kuukaudessa. Nyt on pelattava kortiti oikein, sillä jos pyörä on valmis vasta ensi keskiviikkona, niin mä olen jojona ja ranteet auki, Vladivostok haaveet luovuttaneena. Mun on pakko päästä liikkeelle. Moporemontin hinnasta ei ole mitään käsitystä. Mekaanikko ei ole sanonut mitään. Mä vaan toivon, että hintä ei tule puhkaisemaan lompakon lisäksi vatsakalvoani tai aortaani. Mutta ennen sitä on mopo saatava kasaan ja se onnistuu vaan jos joku tekee sen. Suostutteluun tarvitaan Setä Samulia ja vanhaa kunnon Yankee Dollaria.

Mä vein mun pojat Väinön ja Willen Kiinaan seitsämäisen vuotta sitten. Mä rakastan Kiinaa ja ajattelin, että poikien olisi hyvä nähdä tulevaisuuden työnantajiensa maa, sillä todennäköisesti jompikumpi, tai molemmat, ovat jossain vaiheessa kiinalaisilla töissä. Tämä tuskin koskee mua, koska olen työelämästä syrjäytynyt. Jos joku kuitenkin tietää hyviä kiinalaisia yrityksiä, tai minkämaalaisia tahansa, niin laittakaa mulle viestiä. Joka tapauksessa kiinalaisilla on oma tapansa käydä kauppaa. Ensin ilmoitetaan, että tämä on joko first copy, almost orginal, very good (vely guud) copy tai kaikkia näitä kerralla. This is leal, no fake kannattaa jo unohtaa. Sitten annetaan hinta, joka on pöyristyttävä. Avataan oma peli vastaavalla polkuhinnalla ja siitä sitten väännetään. Kiinalainen ei koskaan myy tappiolla eli jos sulle tulee tunne, että teit hyvän diilin, tai jopa elämäsi diilin, niin kaveri nauraa koko matkan pankkiin. Jos hinta on liian halpa ja et liikahda siitä, niin kauppaa ei tule. Yksinkertaista.

Mä oon tehnyt tota teatteria miljoona kertaa. Joskus onnistuen, joskus en. Ainakin mä oon raahannu Kiinasta järjettömät määrät kamaa. Kerran kuitenkin kävi niin, että olimme ladanneet poikien kanssa kymmenisen t-paitaa tai vastaavaa tiskiin ja aloitimme hintakeskustelut. Sopivia kokoja haettiin vielä naapurikauppijailta, mutta olimme todella kaukana toisistamme ja mitään edistystä ei tapahtunut. Mä totesin, että tää oli sitten tässä ja lähdin kävelemään kundien kanssa pois. Pian mun takaani kuuluu juoksuaskelia ja metri viisikymmentä+ senttiä kiinalaista nuortanaista hyppää teräsjousena ilmaan ja eteenpäin, ainoastaan iskeäkseen mua päähän taskulaskimella. Isku tulee aika kovaa takaraivoon, mutta mua huvittaa kyllä ihan kunnolla sen tytön raivo ja pyhä viha. Pojat nauravat kippurassa ja tyttö kiroaa mut alimpaan helvettiin. Kovaäänisesti. Ja pitkään. Nyt ei kannata pelata peliä samalla tavalla. Mä en halua niskaani kytkinlevyä. Enkä pyörää osissa. Mä haluan sen kuntoon mahdollisimman nopeasti.

Mä soitan Vladimirille. Käy ilmi, että Marat-isä on jo yrittänyt suostutella. Ei onnistu, perhe haluaa jonnekin jne. Mä pyydän, että Vladimir vielä soittaa mekaanikolle ja sanoo, että jos teette viikonlopun töitä, niin mä maksan ylimääräisen 100 USD siitä hyvästä. Vladimirin mielestä mä oon seonnut. Tarjous on selkeästi kova. 300 km moponkuljetus ei maksanut lähelläkään tuota. Kuluu pieni tovi, Vladimir soittaa – moporemontti aloitetaan heti lauantai aamuna. Kiitos Dollari. Kiitos Amerikka, vaikka nykyamerikassa ei Trumpin aikana mitään hyvää olekaan. Tosin näin ei ollut aina ja mun ensimmäinen mopo, Honda MB5 oli kuuminta mitä voi kuvitella vuonna 1983 Indianapoliksessa, mutta siitä joskus toiste.

Mulla hyvä fiilis. Tää viikko on ollut henkisesti kuitenkin yllättävän kova. Eihän mulla oikeaa hätää ole. Hotellissa voi nukkua, ympärillä ei ole piikkilankaa. Ravintoloista saa ruokaa ja musta pidetään huolta. Siitä huolimatta oon häkkilintu ja mä käyn läpi turhautumisen kaikkia kuviteltavia tasoja. Mä ylitän aina uudet Sergei Bubkan lailla. Tää hajottaa. Mulla ei mun omaa konetta. Ei pääsyä omiin tiedostoihin. Kirjoitan vieraalla pc – koneella. En saa mitään järkevää tehtyä. Voin vain odottaa ja kävellä samoja katuja, syödä päivästä toiseen samaa aamiaista ja odottaa. Mä olen moottoripyöräreissulla. En asettumassa Aktobehen. Mä haluan ajaa. Ja kovaa.

Erkki Junkkarisen aikalainen Mari Laurila levytti 60-luvun (KA, kun luet tätä, niin 60 – luku tarkoittaa 1960-lukua. Ei 2060 – lukua) kappaleen Aja hiljaa, isi. Kappale on tasan yhtä hirvee kuin Ruusuja hopeamaljassa ja ehkä jopa mahdollisesti vielä pahempi. Koska esittäjä on kolme vuotta vanha, niin biisi on mitä hirveintä mää’intää. Lähelle vastaavaa suoritusta on päässyt ainoastaan Janos Valmunen kuolemattomalla Bussipysäkillä biisillään. Ehkä tässä yhteydessä voin tunnustaa, että mä olin rakastunut Janoksen siskoon Ramonaan. Tämä tapahtui suikkilan ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Mä olin kuusi. Siitä on 44 -vuotta aikaa. Ramonaa en ole unohtanut ikinä. Tän hirviöbiisin haluaisin, mutta se ei onnistu. Aja hiljaa, isi on ihme pikaliimalla kiinni siinä mun aivokuoren lohkossa, mihin säilötään biisejä ja sanoja. Se soi nytkin mun päässä. Biisin avulla tehtiin myös varmaan ensimmäisiä suomalaisia tuotteistuksia.

Meidän naapurilla oli Volvo. 242. Toinen oli mielestäni punainen, toinen vihreä. Volvon vaihdekepin vieressä oli valokuva pienessä kehyksessä. Kehyksessä oli joko Markun tai Timon tai molempien kuva. Kehyksessä luki ”Aja hiljaa isi nyt vaan, sitten illalla leikitään”. Volvot vaihtuivat Mitsubishi Galantiin. Mä luulen, että kuva ei seurannut. Mä olen päättänyt kun saan pyörän alleni, niin mä en aja hiljaa, koska jos ajan hiljaa, niin en pääse ikinä leikkimään KA’n kanssa, vaan vietän päiväni täällä Aktobessa. Mä en myöskään laita valokuvakehystä mopon koelautaan. En vaikka se olisi kultainen. Tai tehty kytkinlevystä.

Mä toimitin tänään kytkinlevyn ja muut osat mekaanikolle. Mopo on parhaillaan tätä kirjoittaessa työnalla. En mä huomenna vielä pääse tien päälle, mutta jos maanantai aamuna olisi se hetki.

Mä pyydän, että jos tulee jotain outoa, niin soittakaa. Jos ei mitään outoa, niin soittakaa silti. Mä tartten kunnon lenkin. Happea ja hikeä Kierrän ympäri Aktobeta kamera kädessä, reppu selässä. Tulen hotellille. Ei viestejä. Soittoja, mutta mä en tunne numeroita. Mä päätän olla soittamatta Vladimirille enää tänään. Mä en yksinkertaisesti kestäisi huonoja uutisia viimeiseksi illalla. Mä tuudittaudun ajatukseen, että Guzzi rakentuu palapalalta kasaan ja mä olen taas liikkeellä. Mä hyräilen ennakoivasti PMMP’n matkalaulua: Kamat kyydissä on, etupenkkipaikasta riitaa…

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Aktobe – Tseljabinsk 752 km
tien päällä. Ei mielikuvituksessa tai reittisuunnitelmassa.

Karjala kuumeeseen huumantui kuudesta kahdeksaan tuhatta suomalaista 1920 – ja 1930 luvulla. Neuvostoliitto veti suomalaisia mangneetin lailla itseensä ja ihmisiet pyrkivät sinne keinolla millä hyvänsä. Jopa maanpäälisestä paratiisista Turusta. Agitaattorit kertoivat työläisten ihmemaasta, jossa puissa virtasi, jollei suoranaisesti hunaja, niin ainakin ravintoloissa vodka. Mun mopossa virtaa vihdoin bensa.

Eilen illalla mopo oli vihdoinkin siinä kunnossa, että sen sai hakea. Itse asiassa se ei koskaan ole varmaan ollut noin hyvässä kunnossa kuin se on nyt. Kardaanista lähtien kaikki oli puhdistettu, kone käyty läpi, pikku asioita fiksattu tavalla, jota ei koskaan oltu tehty ja mä täysin vakuuttunut, että koneeseen oli tullut lisää tehoa. Ainakin siltä tuntui kun ajoin ilalla hotelliin ilman laukkuja. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt ilman Vladimirin mekaanikkokontaktia. Kaveri ei koskaan ollut edes nähnyt Moto Guzzia, mutta purki ja kokosi sen ja osien määrä oli sama kummassakin tilanteessa. Hämmentävää.

Mä olin reittejäpähkäillessä päätynyt, että Venäjälle pitää päästä kuin punaiset aikanaan. Olin vakuuttunut, että tiet ovat siellä päällystetty jollei nyt jalometalleilla, niin ainakin hyvällä asvaltilla. Kazakstanin tiekartta antoi mulle vähän kylmiä väreitä ja totesin, että seuraavan viiden päivän tavoite, 4000 kilometria, onnistuu paremmin siellä kokonaan kuin osaksi Kasakstanissa. Nyt kun olen päässyt hotellille Venäjällä, voin todetta, ei onnistu. Kaiken lisäksi täällä sataa ja on perkleen kylmä. Mua on huijattu kuin Stalinin aikalaisia.

Aamun lämpötilä oli raikas +6 asetetta. Viime kerrasta mopon päällä oli siis lämpötila laskenut 31 astetta. Ei tarvinnut miettiä motocross takia, vaan kahta villapaitaa. Aktoben ulosmenoväylä oli tukkoinen kuin Turun kauppatori TPS’n mestaruusjuhlissa (ennenkuin joku aloittaa, niin tarkennetaan aika vuosituhannen vaihteeseen..). Sietämätön aamuruuhka kasakkiohituksilla. Tosin mua ei paljoa haitannut. Davai, davai. Tää on taas niin kivaa. Kone käy ja kilometrit vaihtuvat.

Mä saavun tienristeykseen. Voisin jatkaa kohti Karabutakia, eli paikkaa missä mopo hajosi, tai ottaa suunnan suoraan pohjoiseen ja kohti Venäjää. Helppo valinta. Pohjoiseen. Kaikki sujuu hienosti. Maisema muuttuu kivikkoisemmaksi ja arojen sijaan tullaan vuorille. Maisemat ovat todella hienoja. Pysähdyn. Otan kuvia. Ajan. Pysähdyn. Kuvia. Ajan. Repeat. Mä ihan fiiliksissä kunnes joudun toteamaan, että päästäkseni oikeasti Venäjälle mun on ajettava pitkin kasakstanilaista panssariuraa 20+ kilometriä. Taakse ei voi kääntyä ja eteenpäin pääsee, ilman telaketjuja, 20 km/h jos sitäkään.

Näissä tilanteissa yksinajaminen ei aina ole plussaa. Autoja on tullut todella harvakseltaan vastaan viimeisen 45 min aikana ylipäätään ja nyt ympärillä on vain tyhjää aroa. Ainoa, mikä ottaa aisteihin on tuuli. Ja kylmyys. Heinät eivät nosta sun pyörää ylös jos kaadut. Rengasrikko ei olisi yhtä kiva yllätys kuin Suosikin kirjeenvaihtopalstalta tullut foto. Onneksi sentään voin pohtia tätä ajoa multipersoonani kanssa itsekseen. Musiikki on parempi ottaa pois ja nyt mennään.

Mä oon ajanut suht pahoissa paikoissa, mutta tää on oikeasti sietämätöntä. Mun sisuskalut jäävät puoliväliin. Onneksi pyörä toimii ja vaikka kamaa on paljon, niin ainakin liike oli enemmän eteen kuin taakse. Välillä kyllä se on paljon enemmän ylös-alas kuin mitään muuta. Mä en voi kutsua tota pätkää tieksi. En sitten millään. Kynnetty pelto on tasaisempi. Pommituksen jäljiltä.

Jatkossa mä en ikinä enää valita mistään missä ajan. Lupaan sen. Tää kesti toista tuntia. Paheni koko ajan. Vieressä rakennettiin uutta tietä, mutta kaikkiin, edes jotenkin mahdollisiin siirtymäkohtiin oli tehty kaivannot ja maakuormaesteet, joten uudelle tielle ei ollut mitään asiaa. Paitsi niillä telaketjuilla. Kuvia on vaikea ottaa ja niissä kohtaa kun pystyi pysähtymään ja räpsimään, niin ne erosivat hankalista kohdista kuin moottoritie kaivoskäytävästä.

Tunnin plus päästä se on ohi. Olo kuin Porlammin motin voittajilla. Vieressä menee tuhatpäinen lehmälauma. Tää niin absurdia kuin olla vaan voi. Hetken päästä ollaan Venäjän rajalla. Mä pysähdyn ottamaan kuvaa. Ikuistan poistumiseni Kasakstanista. Kaveri tulee ulos autosta. Kohta mun puhelimessa on hänen veljensä osoita Magnetogorskiin jos haluan mennä kylään tänään. Kaikki tämä kymmenessä minuutissa. Ilman yhteistä kieltä. Vähän käsieleitä, sanoja sieltä täältä ja hymyä. Hymy auttaa myös venäjän tullissa. Tulliviranomainen täyttää mun puolesta maahantulokortin (ihan käsittämätöntä) ja Ivan Dragon kokoinen kapteeni toimittaa mut Arnold Schwarzenegger aksentilla tervetulleeksi Venäjälle. Mä tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Tai sitten en.

Mä luulen, että Venäjä ja Kasakstan käyvät yhä bilateraalista kauppaa samoin ehdoin kuin Suomi ja Neuvostoliitto joskus ennen. Kaikki kräppi ja sonta, mitä suomalaiset teki upposi sinne ja me saimme öljyä ja energiaa tilalle. Venäjä tuo Kasakstaniin ihan mitä vaan ja kasakit maksavat venäläisille kuoppaisella asvaltilla. Tai ainakin se muodostaa nähtävästi ison osan kaupasta, sillä paljon sitä on tänne tuotu. Venäläiset ovat myös mestareita yhdistämään hyvää ja kasakstanilaista asvalttia keskenään niin, että ne sekoittuvat toisiinsa 100 metrin välein. Hyvin kätevää. Ja munuaisia ravistuttavaa.

Venäjän valtio on myös päättänyt, että tänne tulijat on desifintioitava. Trump halusi hajottaa hurrikaaneja ydinpommilla. Paikallishallinto täällä käyttää myrskypilviä ja selkeästi heillä on kytkin, jossa asennot ovat – Taivas kiinni, taivas auki. Joku painaa nappia ja vettä alkaa tulla. Siis todella tulla.

Sadeasussa ajaminen on ihan ok. Sadeasun pukeminen tien päällä sateessa ei ole. Haalari näyttää päällepuettuna ajokamojen päällä samalta kun joku olisi pistanyt michelin miehen neonkeltaiseen makkarankuoreen. Ei ihan sama fiilis kun opiskelijahaalareissa Hämeenkadun aprossa. Sade pääsääntöisesti loppuu noin neljän minuutin kuluttua siitä kun haalarit on päällä. Niin nytkin. Jos ottaa haalarit pois, niin sade alkaa pian uudestaan. Jos et, tulee aurinko. Mä haluan aurinkoa ja ajan haalarit päällä. Ihmiset katsovat. Normaalia enemmän.

Ilta alkaa olla pitkällä. Matka etenee, mutta ei toivotulla vauhdilla. Liikkumiseen vaikuttaa neljä asiaa: pyörä, ajotaito, keli ja tie. Sitten tietysti vielä tuuri. Pyörä toimii. Ajotaito nyt ainakin on sellainen, että tänne on päästy. Tie paranee, mutta ei merkittävästi. Keli muuttuu taas. Mun tuurilla se on sateinen. Viimeisen 180 km pätkällä ei käytännössä ole yhtään paikkaa tien vieressä mihin voisi jäädä yöksi. Voi toki olla, että mun navigaattori neuvoo vääriä reittejä, mutta täälläpäin isoja teitä ei oikein ole, joten luotan navigaattorin ehdotuksiin, koska rekkaliikenne on, sanotaanko riittävä.

Viimeiset 75 km tullaan todella hiljaa. Koska mun äitini lukee tätä, niin totean vain kelin olleen vähän ikävä, mutta ei mulla mitään hätää ole. Eikä mulla todellakaan ole. Litimärkäys ei ole vielä karibialaisen myrskyn luokkaa ja valoilla näkee sentään eteensä. Kuinka pitkälle? En viitsi mennä mittaamaan, mutta olen pidemmällekin joskus nähnyt. Uiden olisin päässyt kovempaa. Vihdoin edessä on Jekaterinburgin moottoritie. Ajan sitä 300 metriä. Vieressä on motelli ravintolalla. Olen jotain 20 km Tsheljabinskin keskustan ulkopuolella. Tähän on hyvä jäädä.

Nopea iltapala ja uneen. Tai siis koomaan. Ehkä mä olen todella väsynyt, sillä unet ovat normaaleja levottomampia. Herään unesta, jossa olen ampunut peuroja pistoolilla entisen anoppinikanssa hänen vanhassa asunnossaan. Viimeinen peura ammutaan portaihin. Oikeasti, mä en tiedä miten tätä selitetään muulla kuin ei millään… nyt aamulla olo kuitenkin loistava. Pian ylös, vienosti tuoksuvat ajokamat päälle ja kohti Omskia. Tai ainakin niin pitkälle kun päästään. Eihän matka ole kilometreissä kuin 930 km…

Tseljabinsk – Ishm 680 km
Ishm – Omsk – Barabinsk 710 km

Tseljabinskin urheiluseuran nimi on Traktor. Sen syntyhistoria on seuraava. Kaverit perustivat urheiluseuran, joka pelaa jääkiekkoa. Pelien lisäksi on päästävä harjoituksiin. Ainut kulkuneuvo, mikä näillä teillä toimii on traktori. Siitä tuli urheiluseuralle nimi. Vielä 1960- luvulla seuran nimi oli Tseljabinsk telatraktori, mutta viime vuosikymmenien parannustöiden ansiosta tela- etuliite on voitu pudottaa pois. Mä haluaisin telatraktorin. Sellaisen Komsomolets – mallisen, jota käytettiin sodassa tykkien vetämiseen. Parolan panssarimuseossa on sellainen. Oikeasti haluaisin Valtran. Sellaisen, jossa on kuomu, sillä tää sade tekee mut hulluksi.

Mä oon Venäjällä ollessa vakuuttunut siitä, että ei ole kuivaa aikaa. Nyt ei puhuta alkoholista, vaan säästä. On olemassa sateiden välisiä hetkiä, mutta me emme koskaan elä sateiden jälkeistä aikaa. On vain niiden välisiä hetkiä. Täällä ne on harvassa. Mä uhmaan kelien jumalatarta (pakko olla nainen – kuka muu kuin nainen haluaisi pilata täydellisen ajonautinnon ja olon, jossa saat nauttia yksiksesi…) ja ajan ilman sadepukua. Mä yritän osoittaa mun teorian sadepuvuista oikeaksi. Ei se toimi, mutta onneksi tie on sentään hyvä. Tseljabinskin jälkeen sadekin loppuu (hetkeksi) ja mulla tosi hyvä fiilis sen jälkeen kun olen laittanut vuoren ajotakin sisään. Voi vaan miettiä kuka haluaa ajaa syyskuussa Siperiassa moottoripyörää. Niitä voisi olla parempiakin, lite, vuodenaikoja tähän hommaan.

Maisema on kaunis. Tai siis monotoninen. Kasakstanissa oli se yksi iso pelto, joka jatkui ja jatkui. Aro tuntuu ihmeelliseltä. Silmänkatamattomiin samanlaista maisemaa. Siperia on kuin iso Kuopio. Tai mä en tiedä onko Kuopion alueella paljon soita, mutta täällä on. Metsät ovat koivuista lehtipuuta ja joka paikassa on järviä ja lampia. Ja peltoa. Eli varmaan kuin Kuopiossa. Kaikki paikat on täynnä koivua. Siis oikeasti ihan täynnä koivumetsää. Suon ympärillä, keskellä suota, soiden takana. Ihan joka paikassa. Pitäisi ottaa enemmän kuvia, mutta on vaan pakko ajaa. Goprota ei voi käyttää, koska linssi olisi samassa kurassa kuin mun pyörä ja lasit. Mä en tiedä enää mikä on tän pyörän oikea väri, mutta mä en aio maalata kotiin mitään värikartan värillä kura, sillä mä olen aika täynnä sitä. Kirjaimellisesti. Onneksi välillä sataa, niin se tarttuu vielä enemmän kiinni.

Sade ja mopot on aika huono yhdistelmä. Sade tekee tiet liukkaaksi ja liukkaus ja mopot eivät ole hyvä yhdistelmä. Vielä kettumaisempaa on se, että mopoissa, toisin kuin autoissa, ei ole tuulilasinpyyhintä. Tai kypärän visiirinpyyhintä. Ainoa pyyhin on hanska. Märkä hanska ei ole kiva. Se on kylmä. Mä ajan kypärän visiiri auki sateella, sillä mä haluan nähdä tiekuopat kunnolla. Ajolasit estää veden tulon silmiin, mutta ne eivät estä kipua, jota 100 km/h ajossa vedenpisarat aiheuttavat naamaan. Ne on pieniä neuloja. Tätä voi simuloida kotona laittamalla neulatyynyn täyteen neuloja. Sen jälkeen voi hieroa tyynyä suun ja poskien ympärille. Tuntuu nimittän just tolta. Tätä voisi tietenkin mainostaa kasvon syväpuhdistuksena ja sitä se onkin. Ainoastaan todella kivulias versio siitä.

Kahvitauoilla tapaan aina ihmisiä. Pyörä on magneetti. Yhteistä kieltä ei ole, mutta se ei haittaa. Juteltavaa on aina. Finlandia – Vladivostok aiheuttaa joka paikassa yhä saman reaktion. Pridurok. Sen mä tiedän. Se tarkoittaa hullua. Nyt mä saan kalenterin lahjaksi. Kalenterissa on Felix Dzerzinskin kuva. Kaveri perusti Tsekan. Tseka, Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan, tunnetaan myös OGPU’na, NKVD’nä ja KGB’nä myöhemmiltä nimiltään. Kuvassa on myös alkuperäinen Bolshoi dom, iso talo, Moskovassa. Ehkä tämä on enne mun kohtalosta. Tai kalenteri kuvaa aikaa, joka mun osalta kuluu umpeen tän reissun aikana.

Joissain paikoissa myös kalenteria on käännetty taaksepäin. Tai aika on vaan pysähtynyt. Neuvostoliiton loppumisesta on jo 28 vuotta, mutta hämmästyttävän monessa kylän tai kaupungin vaakunassa on yhä sirppi ja vasara -tunnus. Mua harmittaa aina ohi ajaessa, että miksi en pysähdy kuvaamaan niitä kaikkia, sillä ne on tosi makeita. Paljon hienompia kuin Suomen typerin kaupungin vaakuna tai slogan, mikä toivottaa sut tervetulleeksi kaupunkiin, joka on ehdottomasti Suomen turhin. Harmi vaan, että slogania ei enää ole tienvierellä, mutta 1980 – luvulla se oli. Kyse on tietysti Raisiosta ja heidän upeasta tienvierisloganista, ”Raisio – town of today”. Mitä helvettiä se tarkoitti? Mä kuljin sen ohi useasti viikossa mennessä koripalloharjoituksiin Ihalan koululle. Ihmettelinkö sitä silloin, en muista, mutta jälkikäteen se tuntui tosi typerältä. Niinkuin Raisiokin. Yhä mutta nämä sirpit ja vasarat edustavat toista aikaa. Mä kirjoitan jossain vaiheessa lisää mun Neuvostoliitto kiinnostuksesta ja ehkä nostalgiastakin, mutta illan pimetessä mä keskityn etsimään itselleni yösijaa ja löydän sen Ishm’in kaupungista.

Hotelli sijaitsee Karl Marx – kadulla ja myös täällä, aika näyttää pysähtyneen, paitsi hotellin ravintolassa, jossa on syntymäpäiväjuhlat. Mulle ehdotetaan huonepalvelua ravintolan sijaan ja se sopii. Vihdoin, ennen kuin kello lyö 23, mä saan lopultakin ruokaa. Terveellinen aika syödä päivän ensimmäinen ateria aamiaisen jälkeen, mutta ihan sama, sillä mä söisin nyt ihan mitä vaan. Ja syönkin. Kilon lihaa. Ja sitten uneen.

Esko Aho on jännä kaveri. Miten on mahdollista, että Kannuksen elinkeinoasiamies päätyy Kepun puheenjohtajana Suomen pääministeriksi ja lopulta Venäjän suurimman pankin hallitukseen? Se on oikeasti aika hienoa.

Esko Aho on myös hauska kaveri. Mulla oli ilo tehdä hänen kanssaan hommia epäsäännöllisen säännöllisesti Nokialla. Eskon jutut olivat hauskoja. Vaikka hän halusi aina päästä presidentiksi, siis tasavallan presidentiksi, piti hänen tyytyä Sitran yliasiamiehen titteliin, joka kääntyi presidentiksi. Samoin Nokialla hän oli EVP, mutta ei kuitenkaan Mäntyniemessä, vaan Keilaniemessä. Joka tapauksessa Esko Aho istuu Sperpankin hallituksessa. Mä menen nostamaan käteistä. Laitan mun Handelsbankin kortin sisään ja kone ehdottaa kieleksi suomea. Siis oikeasti. Ja kyllä, saan rahat nostettua suomen kielellä. Sama automaatti antaa myös lisätä saldoa mun MTS’n numeroon. Myös suomeksi. Uskomatonta. Valikossa on myös muita kieliä, mutta että suomeksi. Pistän tän Esko Ahon hyvään piikkiin.

Mä lähden Ishmistä ja ajan Omskiin. Näyttää tutulta. Juna ajoi viereistä rautatiesiltaa pitkin toukokuussa. Mä olin myös asemalaiturilla. Nyt mä ajan kaupungin halki. Pysähdyn puiston laitaan. Otan kuvan joesta ja patsaasta. Lenin. Niitä vielä löytyy, mutta ei joka paikasta. Omskissa Lenin katsoo kohti jokea. Eteenpäin. Mäkin ajan eteenpäin, sillä mun pitää ehtiä Barabinskiin, jonne on matkaa 350 km tai jotain.

Tie sinne on parasta, mitä mä Venäjällä olen varmaan ajanut. Tai ainakin nyt se tuntuu siltä. Leveä, hyväkuntoinen ja elämme sateiden välistä aikaa. Ainakin osittain, sillä kolme kertaa kuitenkin taivas räjähtää. Matkalla meinaa räjähtää myös rekka. Vastaantulevalla kaistalla rekka ohittaa rekkajonoa. Mun kaistalla rekka lähtee ohittamaan niin ikään rekkajonoa. Onneksi tie on leveä, sillä on kohta, missä piennar+kaista+kaista+piennar pitää sisällään neljää rekkaa… eikä siis yhtään läheltä piti. Mä olin varma, että ne niittaa. Mä vilkutan valoja useampaan otteeseen naapurin pojille, kun he tekevät ohituksia niin, että mä oon ihan pientareen reunassa kiinni ja mun vieressä on kaksi kulkuneuvoa. Vaikka hakkaan kypärääni merkiksi, niin tuskinpa kavereita kiinnostaa. Nitshevo. Mua kiinnostaa, mä haluan päästä perille. Ja lopulta pääsen.

Barabinsk on kaupunki Novosibirskin lähellä. Asukkaita täällä on 30 tuhatta. Mä olen ollut täällä myös aiemmin, sillä Trans Siberia pysähtyy täällä. En mä sitä olisi tiennyt ellen olisi katsonut Wikipediasta. Balabinskin mä muistin, Barabinskia en. Tosin jatkossa en tätäkään kuitenkaan unohda koskaan.

Mopolla ajaessa mennään pitkälti fiiliksen mukaan. Päivämatkat muodostuvat sellaisiksi kuin keli ja tie antavat myöden. Mä oon tullut Aktobeesta 2000 km. Se on näillä teillä aika hyvä suoritus kolmeen päivään raja- ja muut hässäkät huomioiden. Koska mennään fiiliksen mukaan, niin yöpaikka ei aina ole selvillä etukäteen. Tien vieressä on motelleja, mutta ne eivät ehkä kuitenkaan ole aina se juttu. Booking.comissa ei myöskään laajalti ole näille paikoille tarjontaa, vaan pitää lähinnä toivoa, että huoneen saa jostain. Ikinä mä en ole jäänyt ilman. Paitsi nyt se kohtalo meinaa toteutua.

Täällä on pari hotellia. Menen ensimmäiseen, jossa venäjää puhuva nainen ilmoittaa mulle heti njet ennen kuin ehdin edes saada google kääntäjän auki. Pienen keskustelun jälkeen saan selville toisen hotellin. Etsimme sitä yhdessä, sillä täti ei osaa / halua kirjoittaa mulle latinalaisin aakkosin toista hotellia. Lopulta se onnistuu ja mä lähden Noy’ta kohti. Kello on 22 ja on pimeää.

Mä oon oppinut, että aurinko laskee länteen. Mä ajan itään. Pimeä tulee aiemmin ja aikavyöhykkeistä on vain harmia ilta-ajon suhteen. Mä tulen Noy’hin ja dievushka respassa hymyilee kauniisti. Njet on kuitenkin tyly vastaus huoneiden osalta. Mä oon aika epätoivoinen. Minne? Ei voi tietää. Hän on yhä todella ystävällinen, mutta täynnä on täynnä. Ei, ei ole muita paikkoja.

Aulaan tulee kolme kundia. He ymmärtävät mistä on kysymys. Alkaa pohtiminen. Kysytään kuitenkin ensin moposta. Kerron Vladivostokiin. Suomesta. Seriously (kuullostaa venäjäksi samalta kuin englanniksi). Da, vastaan. Mä kyselen onko valtatien vieressä motelleja. Ei tiedetä. Mä oon aika rikki. Viereinen kaveri antaa mulle puhelimensa. Soittaa veljelleen, joka osaa englantia. Ja kaveri alkaa tulkkaamaan. ”Saat mun huoneen. Mä voin nukkua mun kaverin kanssa samassa huoneessa”. Mä en usko korviani. Siis kuka tekisi ventovieraalle noin? Ei, eivät halua mitään. Ei mitään. Kiva kun voivat auttaa. Mä halaan kaverit ja kiitän. Mä en nimittäin tiedä mitä mä olisin ikinä tehnyt muten. Tai tiedän, olisin lähtenyt tien päälle. Mutta ei tarvitse. Kaveri antaa oman huoneensa mulle. Mä en enää ryssittele ketään venäläistä koskaan. Paitsi ehkä jotain rekkakuskeja, mutta mä oon niin liikuttunut siitä kaikesta ystävällisyydestä mitä mä olen saanut täällä kokea. Joskus on hyvä, että en ole hapannaamainen ja sulkeutunut introvertti, mutta silti. Kuka meistä tekisi tän toiselle? Ainoastaan venäläinen.

Saan suihkun. Ruokaa ja pääsen kirjoittamaan. Mä istun sängyllä ja vaan mietin. Kaikki on taas todella hyvin. Mulla loistava päivä. Selvitty taas kaikesta ja voin kohta mennä nukkumaan ja pääsen taas ajamaan aamusta. Tää on vaan niin hienoa.

Siis miksi kepu pettää aina? Jos joku luulee, että Esko Ahon automaatista siirtämäni 300 ruplaa olisi muuttunut puhelimeni datasaldoksi, niin se ei ole. Mulla mitään mobilidataa ole. Todellakaan. Olishan se pitänyt tietää. Kepu todellakin pettää aina. Myös Venäjällä.

Barabinsk – Kemerovo 580 km
Kemerovo – Krasnoyarsk 529 km

Tästä tulee varmaan kaksi tai kolmeosainen tai enemmän osainen kertomus. Ei voi vielä tietää. Vähän erilainen, ehkä, kuin muut kirjotelmat tähän mennessä.

Barabinskin aamut ovat usvaisia. Lämpötila on 7 astetta. Sumu, usva ja mopoilu eivät ole hyviä yhdistelmiä. Vieläkään. Mutta odottaminen ja kilometrien taivallus eivät myöskään sovi yhteen, joten lähden liikkeelle. Ilja, mun pelastaja, tulee vielä sanomaan moi. Otamme kuvat ja vaihdamme numeroita. Mä pakkaan mun romuja, Ilyalta tulee viesti: miksi olet täällä? Mä vastaan lyhyesti ja lupaan antaa pidemmän vastauksen myöhemmin. Tämä reissu on ollut aina mun haaveeni. Nyt mä toteutan sitä. Se on ollut muutaman kerran katkolla. Kiitos sulle, se jatkuu. Ainakin yön levänneenä.

Siis mitä mä täällä teen? Miksi mä lähdin ajamaan tätä mopoa ja miestä kuluttavaa savottaa? Siihen ei ole olemassa (yllättäen) yhtä vastausta, vaan aika monta. Mä yritän kirjottaa ne auki.

Mä en lähtökohtaisesti usko unelmiin. Mulla on mielitekoja ja asioita mitä haluan toteuttaa, mutta ne eivät ole unelmia. Unelmat kuullostavat aina isoilta. Melkeimpä tavoittamattomilta. Mä haluan tehdä asioita. En unelmoida niiden tekemisestä. Näin ei ole aina ollut. Kaikki muuttui viime syksynä.

Mä sain Dubaihin viestin mun parhaalta ystävältäni. Uutiset olivat huonoja. Hän sanoi sairaastuneensa vakavasti. Ei tiedä mitä tapahtuu, mutta syöpä. Menossa tutkimuksiin ja katsotaan miten käy. Se pysäytti mut. Kaveri on viidenkymmenen pohjoispuolella, mutta ei paljon. Mä olen nähnyt aiemmin miten elämä voi muuttua nopeasti ja perusteellisesti. Mä olin 15 kun mun isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli inan yli 40 v. Nyt 40 v tuntuu aika nuorelta. Silloin se tuntui todella vanhalta. Kaikki jäi kesken. Nyt myös 50+ tuntuu todella nuorelta. Tämä on elämän parasta aikaa. Miksi ja miten se voisi loppua kesken? Yht’äkkiä? Niin paljon asioita vielä edessä. Juttuja tehtävä, paikkoja nähtävä. Asioita koettava. Ihmisiä tavattava. En tiedä onko koskaan oikeaa aikaa lähteä, mutta edessä se kuitenkin on. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pian.

Vuotta myöhemmin mun kaveri on käynyt leikkauksessa ja tällä hetkellä kaikki on onneksi hyvin. Mies niin terve kuin voi näissä olusuhteissa olla. Me olemme puhuneet paljon. Kaikesta. On monta asiaa, mitä pitäisi tehdä. Myöhemmin. Aina myöhemmin, mutta entä jos sitä ”myöhemmin” ei tulekkaan?

Mun mummini eli pitkän elämän. Yli 90 vuotta. Viimeiset vuodet eivät olleet hyviä, sillä mummi sairasti pitkään. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän puhui aina siitä, kuinka mukavaa olisi käydä katsomassa Laura-serkkua Yhdysvalloissa. Sanoin aina, että mene. Sä oot tehnyt matkan useasti ennen. Jos haluat, niin joku meistä tulee mukaan. Ei nyt, mutta ehkä ensi vuonna oli aina vastauksena. Ensi vuotta ei koskaan tullut.

Mä taas olen itse laiminlyönyt kaiken töiden takia. Aina joku management meeting oli tärkeämpi kuin muut asiat. Dealit piti tehdä, koska oli pakko just nyt. Mulla call, ei nyt voi… Laiminlöin kaikki muut, paitsi työnteon. Ei pidä ymmärtää väärin, mä nautin siitä. Se oli mun elämän sisältö. Mä sain järjettömät kicksit kaikesta mitä tein, mä en kokenut uhraavani mitään, mutta se johtuu siitä, että elin oman kuplani sisällä. Muut, läheiset ja vähemmän läheiset, näkivät kuitenkin toisin. Mä en voinut hyvin. En fyysisesti enkä henkisesti. Sitten mä päätin muuttaa sen.

Mä olin joskus 2011/2012/2013 (kuvaavaa, että en edes muista koska) jossain myyntikokouksessa Barcelonassa. Myyntikokoukset on hienoja. Right. Kerätään kaverit samaan paikkaan ja luodaan henkeä. Se on tärkeää ja sen arvoista. Parasta näissä on nähdä työkavereita, jotka oikeasti ovat sun ystäviä. Ainakin niin kauan kuin sulla sama badge. Onneksi kaikkien kanssa ei ole kuitenkaan niin, vaan ystävyys jatkuu badgejen vaihtamistenkin jälkeen.

Meillä oli puhumassa nykytermein seniori kansalainen. Hän kertoi kaikkea mitä oli tehnyt. Ajanut kilpaautoa, lentänyt lentokoneita ja kaikkea muuta. Tässä ei periaatteessa pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta kaveri oli tehnyt tän kaiken sokeana. Varmaan opetuksena hänen esityksessä oli se, että kaikki on mahdollista. Se on bull shittiä. Kaikki ei todellakaan ole mahdollista, eikä edes pitäisi, mutta muistan menneeni juttelemaan hänen kanssaan esityksen jälkeen ja kerroin jotakuinkin seuraavaa: mun haave on aina ollut mennä junalla Siperian halki, mutta kun kuuntelin esityksenne, niin mä halun tehdä sen moottoripyörällä. Juna kuulostaa liian nössöltä. Tai varmaan sanoin sen hätäpäissäni, sillä junalla matkustaminen kaiken sen rinnalla mitä hän oli tehnyt kuullosti niin arkipäiväiseltä.

Vuodet kuluivat. Viime vuonna mä olin 220+ päivää tien päällä. Siis töiden puolesta. Mopolla en juuri ajanut päivääkään. Voin aika huonosti, vaikka (mukamas) rakastin sitä mitä mä tein. Tänä keväänä mulla oli ensimmäisen kerran elämässä aikaa. Siis todella aikaa. Mä päätin, siis tein tietoisen päätöksen, ottaa siitä kaiken irti. Mä päätin toteuttaa haaveitani tai miksi niitä tuntemuksia pitäisi kutsua.

Mä olen kerran toteuttanut jotain sellaista, minkä kuvittelin olevan haaveeni. Jotain sellaista, mitä en koskaan voinut edes kuvitella saavani. Liittyi autoon. Musta. Merkissä on hyppäävä ori. Se opetti mulle paljon. Kaikkia haaveita ei pidä toteuttaa. Ei vaikka voisi. Hyvät haaveet eivät liity tavaraan. Mä kuvittelin, että tämä auto olisi hienointa mitä mulla ikinä olisi ollut. Huomasin, että en osannut nauttia siitä. Miksi tää ei olekkaan seuraava malli? Uudempi? Ihan idioottimaista. Mä en todellakaan nauttinut siitä, mitä mulla oli, vaan murehdin ja tavoittelin jotain sellaista, mitä mulla ei ollut. Auto vietti pääosan aikaa tallissa. Lopulta siitä luopuminen oli parasta mitä tapahtui, okei, niitä ääniä on ikävä, mutta ei muuta. Mä tajusin, että parhaat haaveet ja unelmat liittyvät tunteisiin ja kokemuksiin. Yksin tai yhdessä. Toukokuussa mä otin junan Helsingistä Pekingiin. Kaikenpuolin ihmeellinen ja unohtumaton kokemus.

Tän vuoden alkukevään mä vietin katsoen youtube videoita. Ennen ne olivät hölmöjä. Nyt parasta koskaan. Ihminen voi viettää katsoen monta päivää putkeen jyrsintävideoita. Ennen kuin tää riistäytyy käsistä, niin kyseessä todellakin on jyrsintävideot, jossa näytetään mitä kaikkea yläjyrsimellä voi tehdä. Sillä voi tehdä mitä vaan. Mulla on nyt Triton yläjyrsin jyrsintäpöydällä. Mulla on myös itsetehtyä, tosin vinoa, lattia- ja koristelistaa kolmatta sataa metriä. Se ei lopu mun eikä mun lasten eikä lastenlasten aikana. Ei vaikka haluaisi. Jos jollain on tarve vinoon listaan, niin sitä saa multa. Samaan aikaan, videoiden lomassa, mä näin myös ilmoituksen moottoripyöräreissusta Helsingistä Vladivostokiin. 37 päivää. 13500 kilometriä. Muistan hihitelleeni ääneen, että kuka urpo voisi lähteä tälläiselle reissulle. Siis pliis. Oikeesti.

Mä oon kierrellyt mopolla suht’ pitkiäkin reissuja. Jäämerellä, Karjalassa, Euroopassa. Ajoin mopolla myyntikokoukseen Prahaan kun muut lensi. Yhteistä niille on aina ollut se, että mä oon nauttinut niistä suunnattomasti. Tähän ei liity mitään ‘vapauden kaipuuta easy rider kuraa’ vaan se tunne, kun tuuli puhaltaa naamaan, tie on alla ja sä oot niin siinä, mitä sä teet. Tosin sade vähän vesittää tunnetta. Ja naamaan läjähtävät ötökät. Tätä voi testata esimerkiksi pyytämällä jotain heittämään sepeliä neljän metrin päästä naamaan tai pyytämällä jotain ampumaan puhallusputkella kuivia herneitä huulen ympäristöön, mutta se tunne on vain jotain sellaista, mitä ei voi kokea muuta kuin ajamalla. Mä inhoan mopoiluun liittyviä lieveilmiöitä, harley davidson kalsareita ja reppuja, Ducati hiusharjoja ja eau de toiletteja, mutta perusmopoilu on vaan niin kivaa.

Parhaimpia hetkiä mä koen tällä reissulla kun vastaan tulee toinen mopoilija. Heimolainen. Hän tiettää miltä musta tuntuu, vaikka me ei puhuta tai edes tavata. Käsi nousee tervehdykseen, heiluttaa ja taas matka jatkuu. Kypärän takana on voinut olla kuka tahansa. Mutta me moikataan. Me koetaan samaa. Mopoillessa tulee ajateltua myös vaikka mitä, mutta siitä myöhemmin.

Kevät kului, mutta ajatus tästä reissusta jäi jotenkin mieleen. Tee, älä aina puhu. Sulla on kerrankin aikaa ja mahdollisuus. Älä ole mummi. Joskus kohtalo voi päättää, että sä et pääsekään, mutta jos voit, mennä niin mene.

Ramadan oli tänä vuonna toukokuussa. Olin kotona Dubaissa ja menimme Katian ja ystäväpariskunnan kanssa shishalle ja drinkeille. Ramadan ja Dubai on nykyisin erittäin liberaali yhdistelmä. Ystäväpariskunnan mies ajaa mopolla. Me puhutaan mopoista. Mä muistan elävästi istuvani La Pointessa, katsomassa merta ja totean: mä lähden tekeen sen reissun. Katia toteaa ”varmasti, dear”. Mun kohkotukset on sellasia, että niihin kannattaa yleensä todeta juuri noin, sillä ne menee, tai on ainakin ennen mennyt, aina ohitse. Nopeasti. Ilman seuraamuksia. Tilalle tulee jotain muuta. Ilta on ohi, mennään kotiin ja mä kaivan läppärin esille. Katson matkaohjelmaa ja esitettä. Totean vakuuttuneeni siitä, että tämä on urpointa mitä kukaan voi ikinä tehdä. Ja laitan meiliä järjestäjälle.

Tulee vastaus. Matkaa suunniteltu parisen vuotta. Porukka kasassa. Mahtuu, mutta koska lähtö parin kuukauden kuluttua, niin tee päätös äkkiä. Viikot kuluvat. Mä haluan, mutta uskallanko? Uskallanko oikeasti? Voinko oikeasti? Juhannukseen mennessä pitäisi tehdä päätös. Viisumit on hankittava, pyörä huollettava ja kaikkea mitä siihen liittyy. Pitäisi varmaan mennä myös töihin. Mä käyn sisäistä painia. Mä en osaa ilmajokelaisia painitermejä, mutta mun sisäinen vyörytys on kovaa. Mä oon matossa, mutta en sillassa. Mä todella, todella haluan tehdä tän. Mä en oo valmistautunut tähän oikeasti yhtään, mutta mä päätän tehdä sen. Mä päätän lähteä. Mä rakastan tätä. Mä päätän, että mä en jossittele. Mä en puhu. Mä teen sen. Osa yksi loppuu tähän. Mä jatkan tästä huomenna.

Mutta on tien päälläkin tapahtunut vaikka mitä. Mä olen man on a mission. Mä oon päättänyt mennä Aktobesta Irkutskiin. Pikaisesti. Matka on vaan 4000 kilometriä. Irkutskissa mä voin vielä päättää menenkö Mongoliaan ja saanko kaverit kiinni vai onko tour de Russia mun juttu. Venäjä on aika iso. Vähän isompi kuin Turku.

Mä saavun iltapäivällä Novosibirskiin. Novosibirk tuntuu sanana sellaiselta, että se kirjoitetaan jääpuikoin. Birsk saa viimeistään aikaan horkan ja iho muuttuu kananlihalle. Kaupunki on iso. Siellä on myös iso Leninin patsas. Sinne saapuessa tietenkin myös sataa. Kuten Venäjällä aina. Mulla on tehtävä. Etsiä MTS’n konttori, sillä haluan mobiilidataa. Oikeasti mobiilidataa. En vaan eskoahoautomaattisiirtoja, vaan toimivan puhelimen. Mä saan sitä. Google translator auttaa.

Ajan sieltä eteenpäin. Tarkoitus on yöpyä Kemorovossa. Kemorovo näyttää kyrillisillä aakkosilla kivemmalta. Kemopobo. KA’lle pitäisi hankkia nalle, jonka nimi on Kemopobo. KA’n isää, mun poikaa Willeä kutsuttiin, monen muun lisäksi, pienenä boboksi.

Tänään tien vieressä myydään täytettyjä eläimiä. Myös karhuja. Yleensä tienvierillä on babushkoja myymässä sieniä, hunajaa ja kukkia. Mä en pysähdy ostamaan niitä. Mua harmittaa, miksi mä ajan pysähtymättä tuon ainoan kolmen täytetyn eläimen myyjän ohitse. 70 km ennen Krasnojarskia. Järki sanoo, että täys kasvuinen täytetty karhu ei mahdu mun mopon kyytiin. Eikö mitenkään? Ei mitenkään, järkeilen itselleni. Mua huvittaa 50 km ajatus karhun kanssa ajamisesta. Jos mulla olisi sivuvaunullinen Ural… ei ole… prkl… pitäisikö kääntyä huomenna takaisin? Saan myös viestin matkasuunnitelman muutoksesta. Kaikki muuttuu taas jälleen kerran.

Krasnoyarsk – Nizhneudinsk 543 km
Nizhneudinsk – Irkutsk 520 km

Mä pääsin Irkutskiin. Siperian Pariisiin. Toivottavasti ei kuitenkaan sinne. Ranska olisi hieno maa ilman ranskalaisia. Ei perunoita. Tai pastilleja. Ihmisiä. Pariisi on vaan huono kopio Berliinistä. Ranskalaisilla ja puolalaisilla sama ongelma. Kumpikin sitä mieltä, että he ovat maailman napa. Saksalaiset ovat kuitenkin ehkä osoittaneet kummallekin maalle jotain. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole saksalaisen historian selvitys sen naapurimaiden valossa, mutta siihen liittyy maantieto ja aika. Siis on hyvä palata hieman taaksepäin. Noin 40+ vuotta.

1970 -luku oli hienoa aikaa. Paitsi musiikin ja vaatteiden osalta. Valokuvia ajalta on onneksi vähän ja pääsääntöisesti nekin ovat koulukuvia. Kaikilla on koulukuvissa kaulassa avain. Mulla ei ole. Mulla on ruskea-puna-keltainen poolo. Siinä roikkuu valkoinen majakka. Ostettu Ahvenanmaalta. Paita varmaan keinokuitua. En muista miltä se tuntui, mutta hyvältä se ei näytä. Jos meidät puettiin parhaimpiimme koulukuvauksiin, niin miltä näytimme arkena? Karmea ajatus. Voikohan siitä saada vielä korvauksia? Pitäisi. 70- luvun musiikkiin en edes mene. Se niin syvältä olevaa kuraa. TV sarjat eivät kuitenkaan ole. Archie Bunker on yhä Äijä. Isolla.

Joka tapauksessa 1970- luvulla lapsena kasvaminen turkulaisessa lähiössä oli kivaa. KA, silloin ei ollut Netflixia ja Pipsa-possua. Oli kerran vuodessa, jouluaattona, tsekkoslovakialaisia myyrä piirrettyjä ja Pikku kakkosessa itä-saksalaisia Nukkumatti animaatioita. Osa niistä mustavalkoisia. Mutta silloin aikaa vietettiin pihalla. Ja lukien kirjoja. Ja se oli kivaa.

Mä skippaan nyt pihapelit ja keskityn kirjoihin. Mä oon aina lukenut paljon ja mulle on luettu paljon. Mun vanhemmat lukivat mulle joka ilta iltasadun. Se oli päivän paras hetki. Mä oon siitä kiitollinen. Tarjonta oli sen aikaisia maailman kirjallisuuden klassikoita kuten Pertsa ja Kilu ja Enid Blytonin Seikkailu- sarjat. Viisikot olivat ihan hanurista. Grimmin sadut pelottivat, mutta Björn Larssonin kuvituksina ne varmistivat todella hirvittävät painajaiset.

Iltasadun jälkeen mä sain lukea itsekseni vielä hetkisen. Yleensä Aku Ankan taskukirjoja. Mulla oli mielestäni nerokas suunnitelma, millä mä sain taskukirjat kestämään pidempään. Silloin joka toinen sivu oli värillinen ja joka toinen mustavalkoinen. Mä luin vain joko värilliset tai värittömät sivut. Ehkä mä silloin ihmettelin, että miksi nää tarinat on outoja. Nyt kun kyseenalaistan mun senaikaisen toimintatavan, niin en ihmettele. Eikä toi malli exactly pidentänyt lukunautintoakaan. Musta ei tullut insinööriä. Yllätys.

Taskukirjojen lisäksi luin myös maailman parhaita sarjakuvia nimittäin korkkareita. Mulla oli niitä jätesäkillinen. Siis varmasti kolmatta sataa. Peruskorkkarit olivat parhaita. Perussuomalaiset eivät sitä ole. Joka tapauksessa hyviä olivat myös merten korkeajännitykset. niin myös ilmojen ja aavikon. Avaruuden korkeajännitykset olivat yhtä syvältä kuin 70 – luvun musiikki. Ainoastaan typerämpää olisi lukea Tex Willereitä. Mun kaveri kerää niitä tosissaan. Hän on muuten mukava, mutta rajoittunut. Kannattaa Tapparaa. Hopeanuolet olivat hyviä. Tex Willerit eivät. Mä katsoin Brahen antikvariaatin ikkunaa tänä kesänä. Korkkarit maksavat nykyisin neljä euroa kappale. Mun äiti heitti mun korkkarit joskus pois. Niistä olisi saanut siilinjärveläisen Eurojackpotin verran rahaa. Mä olen siitä inan kypsä. Yhä edelleen.

Kirjojen lisäksi mun rakkain esine oli karttapallo. Sen sisällä oli valo. Se toimi mun yövalona. Soveltui huonosti lukuvaloksi. Ei pitänyt myöskään painajaisia poissa. Joka tapauksessa kartasto näytti erilaiselta kuin nykyisin. Neuvostoliitto oli väriltään vihertävä. Se vei melkein 1/3 osan koko pallosta. Varsovan liiton maat olivat myös samansävyisiä. Eksoottisin oli liilan, tai persikan liilan, värinen maa. Sen nimi oli Mongolia. Todennäköisesti se ei ollut itsenäinen, vaan kuului joko Kiinan tai N-liiton etupiiriin. Ihan sama, muistan katsoneeni sitä ja ihmetelleeni mitä ja millaista siellä on.

Mä pääsin tänä vuonna käymään Mongoliassa. Juna ajoi sen halki. Joskus Tsingis Khan ja Kublai Khan ajoivat hevosillaan Euroopan halki aiheuttaen päänsärkyä eurooppalaisille. Siitä on aikaa 800 vuotta aikaa. Mongoliassa kaikki on brändätty Tsingis Khanilla. Siis ihan kaikki – hammastahnat, pesupulveri ja vodka. Viimeisin noista aiheutti mulle jäätävän pääsäryn tänä vuonna. Frederikin Tsingis Khan tulee aiheuttamaan päänsärkyä kaikille sukupolville tästä eteenpäin. Ikuisesti ja ainiaan. Mun passissa on toinen mongolian viisumi. Tällä kertaa se jää käyttämättä, sillä suunnitelmat muuttuivat.

Mä oon ajanut vähän yli kuuden päivän aikana 4000+ kilometriä vaihtelevissa oloissa ja teillä. Tarkoitus oli päästä Irkutskiin ja katsoa täällä ehdinkö vielä Mongoliaan vai pitääkö jatkaa kohti Vladivostokia. Mä ehtisin jos haluaisin, mutta mä teen kerran(kin) järkevän päätöksen ja jätän sen väliin. Tähän auttoi hyvä suosittelu.

Mä sain Mongoliasta viestin, että muut kaverit tulevat pois sieltä etuajassa, sillä tiet ovat ihan hirvittävät. Se ei yllätä mua, sillä junan ikkunasta ne näyttivät juuri siltä. Jos pyörien päällä ei olisi painoa ja kamat kulkisivat huoltoautoissa, niin ajoa siellä voisi koittaa. Nyt ei. Mä sain myös videon, jossa ylitetään puroa. Keskellä videota on pyörä kaatuneena purossa. BMW ist kein uboat. So not my thing. Nein.

Mä luulen, että mä oon tällä reissulla, koska halusin katsoa kuinka pitkälle voin puskea itseäni. Mua ei pelottanut fyysisesti tän matkan rasitus, vaikka se on hieman kyllä yllättänyt. Mua kiinnosti ajatus siitä, miten kuuppa kestää pitkää ajoa ja loputonta matkaa. Jos olisin tiennyt, että kuupan pitää kestää paljon haastavampia asioita kuin loputon ajo, niin en olisi uskonut, että kovimmat kestämiset liittyvät ajamattomuuteen ja odottamiseen.

Ehkä mä halusin vaan voittaa itseni. Samalla tavalla kuin maratonin juoksijat ja Atlannin ylipurjehtijat haluavat voittaa itsensä. Tosin se on niin helppoa tähän verrattuna. Tuuli ei lopu. Jos se loppuu, niin sitä tulee varmuudella taivaalta ilmaiseksi lisää. Sitä varten ei tarvita huoltoasemia ja varakanistereita. Sitä ei tarvitse myöskään ostaa venäjksi. Atlantilla ei ole kareja. Tai kuoppia, mihin kaatua pyörällä. Atlantilla ei ohiteta rekkoja. Siellä vaan ollaan. Ylityksen jälkeen saa käyttää punaisia housuja. Mä joudun näiden kilometrien jälkeen käyttämään tukisukkahousuja koko loppu elämäni. Mut joo, itseni voittamisestä tässä on kyse. Ei muusta.

Italiassa tehdään moottoreita, jotka tunnetaan kierroskoneina. Niitä on autoissa ja mopoissa. Yhteistä niille on se, että suurimmat tehot tulevat kun kierrokset ovat maksimissa. Irakissa ei tehdä autoja eikä kierroskoneita, mutta siellä syntyneet naishenkilöt kiihtyvät tarpeen vaatiessa nollasta sataan Lamborgineja ja Ferrareita nopeammin. Mä olen huomannut, että koneen pitämiseksi huippukunnossa, sitä täytyy testata usein. Todella usein. Italialaisista kierroskoneista tulee kova ääni ääriolosuhteissa. Niin myös irakilaisista. Italialaisten koneiden kierrokset laskevat nopeasti. Irakilaisten ei. Hermostuneina ne saattavat kotona kirkua uudestaan ja uudestaan 11 000 rpm falsetin voimin, ”miksi sä haluat mennä tollaselle ääliömäiselle reissulle? Kenelle sun pitää todistaa ja näyttää?” jos olisin mies insinööri ymmärtäisin, että kyse on huolestuneisuudesta. Ei muusta, mutta koska mä olen juristi, huono sellainen tosin, niin mä tietenkin hermostun. Kone leikkaa kiinni. Tarvitaan huoltotoimenpiteitä. Mä en todellakaan ole tekemässä tätä näyttääkseni kellekään muulle mitään. Mun kone ärjyy falsetissa. Mä teen tän itseni takia.

Mun kilpailuviettini on kuitenkin sietämätön. Mä en voi hävitä. Missään, kenellekään enkä koskaan. Se on muille ihmisille välillä sietämätöntä. Pahin esimerkki tästä on varmaan joulu 2003/2004. Väinö on kahdeksan tai yhdeksän. Mä oon ostanut lahjaksi hänelle (itselleni?) Stigan pöytälätkän. Mun lapsuuteni lempi pelin. Väne odottaa innostuneena kun peli kootaan. Hän pelaa lätkää. Siis oikeeta lätkää. Nyt hän pääsee kokeilemaan sitä myös pöydän päällä. Ekaa kertaa. Viiden minuutin jälkeen peli on 12-0. Mulla on niksahtanut. Nyt pelataan pöytälätkää. Prkl. Tätä pelataan tosissaan. Pieni poika huutaa mulle raivoissaan – ”miksi sun pitää nöyryyttää mua?”. Peli lentää seinille. Mua hävettää vieläkin. Anteeksi Väinö. Me ei olla pelattu sen jälkeen kertaakaan. Samaa tapahtui joskus aiemmin NHL 95 pleikkapelin kanssa. Tostai-iltana vaan yksi matsi. Sunnuntai iltaan mennessä ei oltu paljoa nukuttu… Tai ensimmäinen vuosi oikista. Pakollinen ruotsin tentti. Pelaan Red Baron simulaattoria. Tentti on kerran vuodessa. Lasten äiti soittaa lankapuhelimella tulenko tenttiin. Ei pysty, mulla 30 ilmavoittoa sodan ensimmäisenä päivänä. Teen tentin kuusi vuotta myöhemmin…

Tämä reissu on mulle siis jollain tavalla itseni voittamista jos se pitää kiteyttää yksittäiseen ajatukseen mitä mä täällä teen. Sitä se tähän mennessä todellakin on ollut. Eri tavalla kuin ajattelin, mutta mä palaan tähän kun kirjoitan mitä mulle tästä jäi kokemuksena. Mä myös rakastan ajamista ja Venäjällä oloa, mutta se ei ollut syy tehdä tätä näin. Niitä kumpaakin voi(si) toteuttaa eri tavalla ja ainakin pienimmissä kerta-annoksissa.

Mä olen myös tajunnut, että itsensä voittaminen on subjektiivistä. Se ei ole kilpailu. Ei ole parempaa tai suurempaa itsensä voittamista. Tässä asiassa ei voi kilpailla muita vastaan. Mun juttu on ajaa tonne Vladivostokiin. 4000+ km jäljellä. Todella paljon takana. Jollekin toiselle se on jotain ihan muuta. Näitä asioita ei voi myöskään vertailla. Tai ainakaan pistää paremmuus- tai arvojärjestykseen. Tärkeintä on kokeilla rajojaan, jos niin haluaa. Jollei halua, niin ihan sama. Ei tartte. Se on yhtä OK. Mutta mä haluan. Mä haluan katsoa onko musta tähän. Ainakin tähän mennessä on ollut. Olosuhteet olleet välillä mitä on. Samoin ”haasteet”. Mä oon aika vakuuttunut, että ei ole montaa asiaa mistä mä en oikeasti selviäisi. Mä en kirjota tätä egoboosterina, mutta mä oon löytänyt keinon testata mun omia rajoja. Ja se toimii. Tää on mun tapani. Jollekin muulle se on eri.

On ollut myös vapauttavaa kokea miltä tuntuu vastaanottaa apua. Pitäsi olla luonnollista. Ei mulle. Mä en pysty(kkään) itse fiksaan kaikkea. Tarvitaan myös muita. Yhtä tärkeää kuin antaa apua, on kyky ottaa sitä vastaan. Mulle ton jälkimmäisen oppiminen on vienyt noin 49 v ja 11 kuukautta. Edellisen olen onneksi osannut aina. Se, että ottaa apua vastaan ei teekkään susta heikkoa. Vaan vahvemman. Pitäisi olla yksinkertaista. Ei enfp+ alphoille. Me ollaan surkeita siinä.

Ihan samalla tavalla kuin mun rakas TPS, joka tällä hetkellä, karmealla ja ennen näkemättömällä tavalla koittelee mun kärsivällisyyden ja alphailun rajoja surkealla toimistotyöskentelyllään. Jos mä olen kykenevä oppimaan, niin miksi toi organisaatio ei tee sitä ikinä??? Tämä on vakavaa, sillä TPS on lätkää eikä mitään itsensä oivaltamista, vaan paljon elämää suurempaa. Tässä vaiheessa voisi vielä puhua intohimosta ja poltteesta. Mä kirjotan siitä seuraavaksi. Tää osuus loppuu tähän tällä kertaa.

Näitä asioita, ja paljon muuta, mä oon miettinyt tän ajon aikana. Turkuun on yli 6000 kilometriä. Huomenna mä turisteilen Irkutskissa kunnolla. Eilen mä olin Jenisein rannalla. Tänään Angaran. Näiden jokien näkeminen ja ylittäminen on mun juttu. Mä saan siitä kicksejä. Toisin kuin sen yhden perkeleen joen ylittäminen ponttoonisiltaa pitkin eilen. Surkee puro, mutta meinasi osoittautua ylitsepääsemättömäksi. Kirjaimellisesti. Mä en tiedä, vieläkään, miksi siihen sillalle oli pitänyt kipata tonni pehmeää hiekkaa? Sateessa se teki ylityksestä samaa kuin katsoisi paikan päällä Tappara – Kärpät matsia. Hakametsässä. Maanpäällinen helvetti. Jos joku voisi myös kertoa mitä järkeä oli joskus maantiedon tunnilla opetella Siperian jokien järjestystä, niin olisin kiitollinen.

Siperia kuitenkin opettaa. Ainakin tällä hetkellä se opetaa syömään sushia ja polttamaan shishaa. Hyvää kertausharjoitusta. Mun siirtymä savotta on ohi. Onneksi. Nyt ei enää tartte niellä kilometrejä tähän tapaan. Oonko pettynyt kun en päässytkään Mongoliaan ajamaan? Joo, ehkä, mutta oikeesti en. Miksi se, että en pääse johonkin mun lapsuuteni karttapallon alustalle mopolla pitäisi vaikuttaa negatiivisesti tähän reissuun? Viekö se näistä kokemuksista jotain pois? Tekeekö se tästä reissusta huonomman? Varmasti olisin kokenut jotain erilaista, mutta nyt mä olen kokenut toisenlaista erilaista. Mä luulen, että olen onnellisempi ajaessani venäläistä asvalttia kuin mongolialaista hiekkaa. En mä edes luule. Mä tiedän. Tää niin mun juttu. Sitä paitsi, Tsingis Khan aiheuttaa päänsärkyä. Toivottavasti tämä Taiga vodka ei.

Irkutsk. Kilometrejä ja mopoon päin katsomisia 0.

Mopojen koneet käynnistyvät starttimoottorilla ja bensalla. Mun kone käynnistyy yleensä melkein millä tahansa etanolilla. Tänään Guzzin kone ei käynnisty, mutta mun tekisi mieli käynnistää mun kone. Uudelleen. Jätän sen kuitenkin tekemättä. Mutta ajan sitä hallitusti eilisestä alas. Ok, pari loppukiihdytystä se vaatii ettei leikkaisi kiinni. Dinneri, punaviini ja tietoisuus siitä, että ei tarvitse ajaa, saivat mun sylinterit hakkaamaan eilen täydellä teholla. Tänä aamuna sylinterit voideltiin Buranalla.

Mulla on turistipäivä. Mä odotan oikeasti miltä tää kaupunki näyttää. Aloitan sen tutustumisen iltapäivällä. Mä nimittäin nukun pitkäliti yli puolenpäivän. Tuntuu vaan niin hyvältä saada nukkua huoneessa, joka on siisti ja lämmin. Mulla ei kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa. Lämpötila on yli 25 astetta. Elämä hymyilee kaikilla valkaistuilla hampaillaan todella kauniisti just nyt.

Mä tutustuin Irkutskiin ekan kerran varmaan vuonna 1984. Mä tein jonkun kirjaesitelmän Henri Troyatin kirjasta, joka käsitteli Dekabristeja. Kaverit laittoivat ekan kerran tsaarille hanttiin tosissaan. Heidät karkoitettiin Irkutskiin. Eilen Venäjällä oli paikallisvaalit. Putinin vastustajia kohdellaan hiukan toisilla menetelmillä kuin tsaarin vastustajia. Aina uusi aika ei ole parempi kuin vanha. Tämä kaupunki kukoistaa osittain karkoitettujen johdosta. Siperian yksi keskuksista. Yli 500 000 asukasta. Mun hotelli on vanhalla puolella. Osoite on Proletariska 7. Valtakadun nimi on Ulitsa Karl Marxa. Siihen risteytyy Ulitsa Lenina.

Mun lapsuudenkodin osoite oli Leningradinkatu. Leningrad oli Turun ystävyyskaupunki. Samoin Varna ja Rostock. Onneksi Irkutsk ei ollut. Jos Turku olisi ollut Irkutskin ystävyyskaupunki, niin olisimme lähettänyt virkamiehet tutustumaan tänne ja todennäköinen lopputulos olisi ollut se, että täältäkin olisi lanattu vanhat talot pois ystävyyden hengessä. Mutta keskustassa olisi KOPin kolmio. Onneksi näin ei ole.

Musta toi Leningradinkatu kuullostaa yhä paremmalta kuin sen kadun nykyinen nimi, Pietarinkatu. Meillä oli taloyhtiössä yksi mies, joka ei halunnut asua Leningradinkadulla. Piti saada toinen osoite. Virallinen. Sellainen sitten tehtiin. Ei ulkomailta voi lähettää postia (suomettuneeseen) Suomeen, jos osoite on Leningradinkatu. Kalskahtaa sosialismilta. Toinen virallinen osoite oli Kölnin rinne. Please. Ulitsa Leningradskaja on paljon siistempi kuin joku Kölnische Neigung. En usko kenenkään muun käyttäneen tätä osoitetta. Mulla on yhä katukyltti, minkä varastin kotikadulta. Siinä lukee Leningradinkatu, Leningrads gatan. Mun äitini ei ollut siitä iloinen. En selittänyt sitä sillä, että mun kone oli kyseisen teon aikana ajettu aika ylös. Ylemmäksi kuin Impivaaran uimahyppylava. Olisi ehkä pitänyt. Aresti olisi ollut varmaan lyhyempi. Ei voi tietää.

Mulla Turku on joka tapauksessa maailman paras paikka. Joka puolella maailmaa on oma Turkunsa. Tukholma on Ruotsin Turku. Lontoo Englannin. New York Amerikan. Dubai Emiraattien. Maailmalla ei ole Helsinkejä. Jos olisi, niin ihmisten olisi hyvä välttää niitä. Mä olin paikallisessa Helsingissä yötä täällä. Sen nimi oli Nizhneudisnk. Kadut kuravelliä. Ilma sameaa puuroa. Ihmisen on paras olla maailman Turuissa aina kun vaan voi. Nyt mä olen iloinen, että löysin sen Irkutskista.

Mä lähden katsomaan jokea. Angara on 1779 kilometriä pitkä. Aurajoki on 70 km pitkä. Venäjällä on kaikki isompaa. Joki on satumaisen kaunis. Se virtaa kovaa. Onneksi Aurajoki ei virtaa yhtä kovaa. Kerran kesä-Kårenin jälkeen päätimme näyttää ulkopaikkakuntalaisille tytöille, että Aurajoessa voi uida. Hyppäsin sinne veneestä lähellä Tuomiokirkkoa. Jalat painuivat mutaiseen pohjaan. Koskettivat pohjassa olevaa fillaria. Sieltä oli vaikea päästä ylös. Kun lopulta pääsin niin tytöt olivat lähteneet. Mun kone kävi hyvin silloin(kin).

Täällä joen vieressä on kirkkoja ja isoja rakennuksia. Niiden edessä seisoi joskus Lenin. Nyt siellä on laatta, jossa on Leninin kuva. Turussakin on Leninin patsas. Tai pää. Mun kaverit saivat kouluaikana selkkauksen aikaan lainaamalla patsaalle tuotuja kukkia. Ehkä he halusivat antaa niitä ulkopaikkakuntalaisille tytöille. Se ei päättynyt hyvin. Se päättyi poliisille. Suomi oli erilainen maa silloin. Mä en ajatellut antaa laatan edessä olevia kukkia kenellekään. On parempi jättää ne aloilleen. Sen sijaan mä saan lipusta päähäni. Vähän samalla tavalla kuin kiinassa laskimesta. Yritän päästä ohi kiinalaisesta turistiryhmästä. Ne blokkaavat koko kadun. Joukkoa johtaa venäläinen opas. Sanon kolme kertaa heidän takaansa, että please, can i pass. Ei reaktiota. Otan kaveria olkapäästä kiinni ja hellästi ohjaan häntä sivuun. Kaveri ei pidä siitä. Lyö mua sellaisella kiinalaisten turistien kaitsemiseen tarkoitetulla lipulla. Mua huvittaa. Mä käytän mun venäläistä sanavarastoani. Kokonaisuudessaan. Kutsun häntä pridurokiksi. Kiinalaiset osaavat venäjää. Rupeavat nauramaan. Kaveri käy aika kuumana. You just dont listen mä sanon. Vastauksena tulee no, i dont… mä jatkan eteenpäin. On kuuma. Varmaankin jo yli 27+ astetta.

Kaupunki on täynnä kauniita puurakennuksia. Osa hirveässä kunnossa. Osa taas ei. Kummatkin omalla tavallaan ihania. Mä voisin olla täällä pitkään. Ja päätän tulla myös takaisin. Varmasti. Löydän aukiolta myös oikean Leninin patsaan. Se on iso. Tämä Lenin osoittaa myös eteenpäin. Mä kävelen toiseen suuntaan. Olen ladannut google translatoriin tekstin, joka on osoitettu parturille. Mä nimittäin näytän aika hirveältä. Mopoilureissuihin ei kuulu parranajo. Kaupungissa kävelyyn pitäisi kuulua. Mä löydän parturin. Näytän tekstin ja parinkymmenen minuutin päästä mä näytän taas jollain tavalla siedettävältä. Mä ainakin tunnen itseni taas ihmiseksi. En ihmissudeksi. Naama on sudittu. Sivuhiukset ovat jääneet irkutskilaiselle lattialle. Kukaan ei katso mua enää pitkään. Onni on pienistä asioista kiinni.

Mä lompsin pitkin eri katuja. Kuvaan taloja. Puurakennukset on mun intohimoni. Mun oma kotini on vanha puutalo. Vuodelta 1845. Nämä talot ovat koristeellisempia. Kaupunki on ollut aikanaa todella vauras. Se näkyy. Intohimo ja polte ovat jänniä käsitteitä. Mulle ne ovat ydintä. Mä teen kaikkea poltteella ja intohimolla. Mun mielestä on sääli, että monet eivät tee niin. Elämä ilman intohimoa ja poltetta on surullista elämää. Miksi ei keski-ikäinen voisi olla yhtä intohimoinen kaikkeen ympärillä olevaan? Miksi sitä pidetään, jollei nyt sopimattomana, niin ainakin jonain sellaisena, mikä kuuluu muuhun kuin aikuisuuteen?

Mä suhtaudun intohimoisesti mun taloon. Mopoiluun. Mun musiikkiin. Turkuun. TPS’ään ja moneen muuhun. Mulle se on totaalista omistautumista. Silmien kiiluntaa. Musta on ok mennä TPS’n matsiin pelipaidassa. Tampereelle, Hämenlinnaan ja ihan mihin vaan. Mä olen iloinen, että pystyn heittäytymään niin totaalisesti siihen mitä mä kulloinkin teen ja kohkotan. Tietysti se menee välillä yli, mutta onko sillä väliä? Se kuluttaa, mutta so what. Pahempaa olisi vaan olla ja tehdä. Mekaanisesti.

Työelämässä se on joskus raskasta, sillä ammattimaisuuteen, professionalisuuteen, ei pitäisi kuulua tunteet. Miksei? Ihan karmeaa. Pitää polttaa ja antaa palaa. Kaikessa. Mun tunteet syntyy niistä. Mä olen sitä. Tää matka on sitä. Elämä on myös sitä. Pitää uskaltaa, näyttää ja tuntea. Se ei ole mistään pois. Sen puute olisi. Välillä mä ihmettelen miksi rakastan korporaatioita niin paljon kuin rakastan, vaikka en sovi niihin. Korporaatiot ovat konventionaalisia. Mä en.

Mä lensin Dubaista katsomaan Kentin viimeisiä keikkoja. Tänään hankin liput Aknestikin kahdelle paluukeikalle. En tosin kummallekin, sillä toinen on Torniossa, toinen Oulussa. Mä olin vuoden 2001 finaaleissa Oulussa. TPS paita päällä. Se ei päättynyt hyvin. Me hävittiin, mutta mä jäin Oulun Rotuaarilla henkiin. Mitähän nyt tapahtuu? En tiedä. Mutta mä aion kokea sen. Intohimolla.

Huomenna on taas aika pakata mopo ja lähteä liikkeelle. Mä näen muut kaverit. Mä odotan sitä, mutta mä olen päättänyt, että mä en aja joukossa loppumatkaa. Mä en vaan pidä siitä. Illat voin olla samassa paikassa, mutta en muuta. Mä haluan ajaa yksin. Se on mun juttuni. Mä aion jatkossa todellakin tehdä mun juttujani. Kaikessa. Irkutskin päivä on muuttunut illaksi. Mä syön stroganoffia. Maistuu paremmalta kuin joskus kouluruokalassa. Mä olen onnellinen. Hyvin onnellinen. Juuri nyt. Juuri tässä.