Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivä merkityksetön. Siperia opettaa. Tai ainakin muistuttaa

Juna Permin ja Moskovan välillä

Mä istun junassa. Seitsemättä päivää. Vladivostok jäi Tyynenmeren rannalle viime perjantaina. Saman meren rannalle jäi myös mun rakkaani. Suljettuna pimeään kontiin seuranaan kuusi teutoonia ja yksi japanilainen kaksipyöräinen. Guzzi on tehnyt kaksi konttimatkaa ennen tätä reissua, mutta seurana on aina ennen ollut nelipyöräisiä tai muuttokuormia. Ei bokseri pyöriä. Mä olen varma, että kaikki menee hyvin. Ainakaan lika ja mutakerroksen alla ei ole kylmä. Ei voi olla. Pyörä saapunee Suomeen vuodenvaihteessa. Ajokeleistä en tiedä. Mä saan sen jonkun kuorma-auton perään lumikasasta. Enää siihen ei tarvita kazakstanilaista lantakasaa.

Junamatkustaminen Venäjällä on aina kokemus. Tähän mennessä se ei koskaan ole ollut paha. Työelämäaikanani junareissut Venäjälle olivat lyhyempiä ja kosteita. Auringonpaisteesta huolimatta. Viime aikoina ei niinkään. Mä voin kaikella sydämelläni suositella näitä pitkiä reissuja. Näissä on jotain kadotetun maailman paluuta.

Mä en tee ekstreme matkustusta kolmannessa platskarta luokassa. 32 – petiä ilman yksityisyyttä. Haju vastaa armeijan kuivaushuoneen hajua sateisen marssin jälkeen kuitenkin sillä erolla, että junassa ei ole tuuletusta, toisin kuin kuivaushuoneissa. Näiden vaunujen möly ylittää ratakiskojen kalkkeen. Musta ei vaan ole siihen.

Kuten ei ehkä myöskään olisi kakkosluokan vaunuihin. Niiden hyttikoko vastaa Mariellan autokannen alapuolella olevaa. Neljä petiä. Välissä tilaa 20 sentimetriä. Etiketti tiukka, mutta selkeä. Alasängyssä ei nukuta päiväsaikaan koska yläsängyn matkustaja voi istua siinä. Yläsängyssä nimittäin ei mahdu istumaan. On olemassa enemmän tai vähemmän sivistyneempiä keinoja ilmoittaa unen tarpeesta ja kaverin poispotkimisesta sängyltä, mutta niiden toimiminen on epävarmempaa kuin junan vessojen. Jep . e toimivat suoraan raiteille.

Ykkösluokka on suhteellinen kaikkiin muihin luokkiin. On totta, että ero junan muihin osiin on valtava, mutta eivät nämä mitään Oriental Expressejä ole. Hytissä on kaksi sänkyä. Joskus viereen tulee toinen. Joskus ei. Mun tuurini tällä saralla on parempi kuin kytkimien osalta. Mä oon saanut olla yksin.

Junat ovat yleensä täynnä. Siis todella täynnä, mutta noin kuusinkertainen hintaero luokan yksi ja kolme välillä pitää todennäköisyyden hyvänä yksinmatkustamiseen. Tietysti se tarkoittaa sitä, että seuraa ei ole, mutta tällä hetkellä mun seurankaipuu ei ole samaa luokkaa kuin mun unen kaipuu. Mä nimittäin nukuin ensimmäisen legin Vladivostokista Krasnoyarskiin aika hyvin. Tämä on siis noin 4000+ kilometriä ja neljä päivää. Mopoajelu vaatii veronsa.

Mä vaihdoin junaa Krasnoyarskissa Rossijasta Jeniseihin. Rossija, 001, oli loppuunmyyty. Tämä juna, 055, on inan vanhempi, mutta käytännössä samanlainen. Ravintolavaunun lisäksi parasta antia on suihkuvaunu. 150 ruplaa, pari euroa, antaa lämpimän suihkun. Ja ihmismäisen olon. Samaa eivät tee uppopaistetut piirakat, joita voi ostaa asemilta.

Kupittaan jäähallissa oli joskus maailman paras sinappi. Ja lihikset. Typhoonissa ollaan kaukana niistä. Venäläisissä peruna ja kaalipiirakoissa on kyllä jotain, mutta ei nyt kuitenkaan samaa makua. Mun elimistö huutaa jotain terveellistä. Sitä vaan ei saa mistään.

Mitä junassa tehdään? Katsotaan ulos ikkunasta, nukutaan ja luetaan. Mä katson ikkunasta ulos. Tunti toisensa jälkeen. Tutut kaupungit vaihtuvat toisiksi. Vladivostok, Habarovsk, Novosibirsk, Irkutsk, Krasnoyarsk, Omsk. Lista on loputon. Niiden vieressä menee tie. Tota tietä mä oon ajanut.

Junamatka tuntuu pitkältä. Melkein loputtomalta. Vasta nyt tajuaa kuinka pitkä ajomatka on oikeasti ollut. Tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä. Neljätoistatuhatta kotoa. Se ei koskaan tuntunut siltä. Ei edes pahimmassa sateessa, kylmyydessä tai niinä epätoivon hetkinä, kun piti löytää joko bensaa tai yösija. Mutta pitkä se oli. Täynnä unohtumattomia maisemia. Kokemuksia. Värejä. Tunteita. Tuntemuksia. Ajatuksia. Naurua. Huutoa. Iloa.

Mun ajatuksena oli kirjoittaa ja vetää yhteen mitä koin. Mä en tiedä pystynkö siihen tai onko se edes tarpeen. Viitisenkymmentä päivää pois kotoa. Tienpäällä. Naamassa jäätävä pandakuvio laseista ja avonaisesta kypärästa. Kymmeniä hyönteisiä naamaanlävähtäneinä. Saatanan kipeitä. Sadetta. Kuraa. Tunne lämpimästä tuulesta kaulan sisällä. Iltaruskoja. Auringonnousut mä pääsääntöisesti nukuin. Lukuisia tuntemattomia ihmisiä. Huoltoasemakohtaamisia. Konerikko. Avunsaantia. Kilometrejä kilometrien jälkeen. Ei niitä voi mitenkään vetää yhteen. Ne on kirjoitettu näihin sivuihin.

Jos tämä kaikki pitäisi kuitenkin laittaa yhteen tunteeseen tai yhteen lauseeseen, niin se varmaan olisi kiitollisuus. Kiitollisuus siitä että sain ajaa, kokea, elää ja tuntea tämän. Kaiken. Mun kyvyt ei riitä siihen sanailoitteluun mitä sen kuvaaminen parhaimmillaan voisi olla. Mä oon yhä hämmästynyt siitä kaikesta ystävällisyydestä, avoimuudesta ja välittämisestä mitä mä sain kokea täysin tuntemattomien ihmisten toimesta. Uteliaisuus auttaa. Samoin avoimuus. Mutta tuurin merkitystä, sattumaa, ei voi myöskään alimitoittaa millään tavalla. Mä tarvitsin tämän kaiken ja mä todella sain enemmän, paljon enemmän kuin sen, mitä mä lähdin hakemaan.

Yhteen asiaan kuitenkin vielä palaan ja se on tekeminen. Ei puhuminen. Kaikkea ei pidä toteuttaa, mutta on asioita ja tekoja, jotka puheina jäävät puolitiehen. Osa, ei kaikkea, niistä kannattaa viedä loppuun, sillä me emme todellakaan tiedä mikä aika meille on varattu niiden tekemiseen. Mä oon paskempi filosofoimaan kuin Jonne Virtanen pelaamaan Tepsin paidassa tällä kaudella, mutta kaikille jotka mun näitä kirjotuksia ovat lukeneet, niin mä toivon, että te voitte kokea oman Turku – Vladivostokinne. Kyllä, sen jälkeen tulee tyhjyys, mutta se menee ohi ja ne tunteet palaavat.

Multa on kysytty millä tän reissun voi tehdä? Tarvitaanko ryhmää vai voiko mennä yksin? Näihin ei ole yhtä vastausta. Jos pelkää, että onko Venäjällä turvallista, voiko täällä ajaa yksin, niin vastaus on yksiselitteinen kyllä voi. Todellakin kyllä. Mä en koskaan, enkä kertaakaan, ole pelännyt täällä.

Toki löytyy hankaluuksia jos niitä haluaa, mutta mitään huonoa ei ole mulle tapahtunut. Tiet ovat pääsääntöisesti hyviä ja pienellä, noin päivän suunnittelulla voi valita reitin, missä nähtävää ja koettavaa. Ei pelkästään ajettavaa.

Jos todellakin haluaa ajaa mantereen laidasta laitaan, niin ainut pyörä millä sen voi tehdä on matkaenduro. Senioripyörä (1600 BMW tai vastaava) ei vaan sovellu tähän. Se jää kiinni viimeisestä kolmesta prosentista. Ne ovat ne tiet ja tietyöt, joita ei voi ylittää muulla kun matkaendurolla. Renkaat ja jousitukset joutuvat vaan liian koville.

Mun takarengas on kestänyt hienosti 14 000 km. Eturengas kestää vielä useamman tuhatta kilometriä, mutta ne renkaat ovat 50-50 renkaita ja sellaisia ei saa matkapyöriin.

Tämän reissun voi myös tehdä autolla, mutta silloin Lada Niva tai muu maasturi on käytännössä ainut vaihtoehto. Henkilöauto jää vaan johonkin kiinni jossain vaiheessa.

Junamatkailu on aina ihanaa, mutta jos haluaa tehdä matkan venäläisyyteen ja siihen kaikkeen, mitä tämä hieno maa voi tarjota, niin sitä pitää tehdä myös kiskojen ulkopuolella. Kiskoilla olo ei pelkästään riitä.

Meidän suomalaisten, tai ainakin minun, suhtautuminen venäläisyyteen on ollut ongelmallista. Ei ole yhtä eikä oikeaa. On yleistyksiä ja värityksiä – yksityistapauksia ja värittömyyttä. Mun suhtautumiseen on vaikuttaneet mun isoisien ja -setien kokemukset sodasta. Sekä elokuvat ja kirjat. Ryssä, perkele, yritätte tappaa, pahasta… mua riipaisee kun ajattelen mun kyvyttömyyttä erottaa ihmiset ja politiikka toisistaan. Se helpottaa, että mun ikäluokkaa ja vanhempia on opetettu samaan heidän puolelta. Mä en ole ainut ignorantti. Totuus (absolutinen?) on kuitenkin se, että me olemme samaa. Toisin kuten kaikenmaailman bäckmanit tai gisalevat yrittävät vaikuttaa. Samaa melankolista slavilaista tunteellisuudentohkaan vaipuvaa ihmispoloisuutta, mitä Dostojevski, Solzhenizyn ja lukuisat muut kuvaavat Tsehovin kepeyttä paremmin.

Mä kirjoitin jossain, että täällä tapaa jotain sellaista mitä me Suomessa olemme menettäneet. Sen etsiminen ja löytäminen on tämän päivän maailmassa poikkeuksellista ja ainutlaatuista. Google translatorilla tai ilman, tämä maa ja ne ihmiset pitää kokea. Mulle parempaa keinoa siihen ei ole kuin moottoripyörä. Ja aika. Mun matkani tänne on ollut ennen kaikkea matka sellaiseen, mitä mä en tiennyt enää olevan, nimittäin välittämiseen.

Kaiken tämän jälkeen mun elämänhallintani kaipaa elämän huostaanottoa. Mä en tiedä tekeekö sitä mikään viranomainen, mutta nämä tiet ja kiskot kuluvat kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tältä osin ja ainakin nyt. Pakoon pääsemätön paluu arkeen odottaa. Mitä se arki pitää sisällään ja missä on, on vielä inan pikkusen hakusessa.

Tämä blogi tulee kuitenkin tältä osin nyt tiensä päähän. Ei kytkinrikon takia vaan pääteaseman. Turku – Vladivostok palaa taas Turkuun. Ainakin hetkellisesti. Kirjoittaminen tulee jatkumaan hiukan eri muodossa ja Guzziboy palaa kyllä tien päälle. Loppuvuonna, keväällä, kesällä, syksyllä… ei voi tietää, mutta sen voi tietää, että itään se palaa. Ja läppärin kaa.

Rakas KA. Sä olet tätä kirjoittaessa 16- kuukautta vanha. Mä en koskaan osannut kuvitella, että maailmassa voisi olla mulle Väinöä tai Willeä rakkaampaa, mutta nyt en enää tiedä. Tämän kaiken kirjoittaminen alkoi osittain siitä, että Ruissalon eteisen oven vieressä on kuva mun iso-isoisästä, Toivo Ludvig Arosta. Joka kerta kun tulen ovesta sisään, niin näen hänet. Jos nimi olisi enne, niin se ei aina toimi tai ole hyvä sellainen.

Toivo oli mun Hertta-mummini isä, joka toimi Turun telakalla viilarina ja ammattiyhdistysosaston puheenjohtajana. Hänet ammuttiin Hennalassa vuonna 1918. Mulla ei ole hänestä muuta muistoa kuin kaartinkuva, jossa hän poseeraa veljensä kanssa. Tai on, valtiorikosoikeuden pöytäkirja, mutta sitä en välttämättä olisi halunnut nähdä.

Mä en tiedä miten hän eli, mitä hän koki, tunsi ja mistä hän unelmoi, mutta mun sankarit ovat aina olleet niitä, jotka ovat olleet valmiit antamaan kaikkensa aatteelleen ja unelmilleen.

Musta jättää aika joskus, toivottavasti ei pian, mutta joskus kyllä. Sulle mä haluan jättää kaiken tämän kirjoituksen siitä, mitä mä koin, mitä mä näin ja mitä mä tunsin tällä matkalla vuonna 2019. Silloin olin niin onnellinen, että sanat eivät tee siihen oikeutusta.

Mä en halua olla sulle pelkkä valokuva ja muisto, vaan mä odotan niitä yhteisiä hetkiä mitä meillä on edessä. Mä olin se Herra Isoisä joka eli poltteella ja ennen kaikkea TEKI.

Mä rakastan sua niin paljon. Nyt ja aina.

Print Friendly, PDF & Email

Comments (7):

  1. Chrisu

    26.9.2019 at 23:47

    Kiitos Petteri näistä kokemuksista, tuntuu melkein siltä että itsekin olisi ollut matkalla Venäjän halki!! Toivottavasti nähdään pian. Soittele kun olet Helsingissä.

    Vastaa
  2. yrityshyvaJukka

    27.9.2019 at 21:20

    Kiitos tarinastasi. Jos minäkin uskallan joskus……

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.9.2019 at 14:03

      Anna palaa!!! Se tuntuu vaan niin hyvältä.

      Vastaa
  3. Andrej de Godzinsky

    28.9.2019 at 07:07

    Mikä matka! Ja sanasi herättävät paljon ajatuksia, tätä oli hieno seurata, kiitos!

    Vastaa
    • theguzziboy

      28.9.2019 at 14:04

      Kiitos. Mä oon yhä yhtä hymyä. Ja kiitos että seurasit.

      Vastaa
  4. Lea

    28.9.2019 at 14:23

    Kiitos matkakertomuksestasi, Jokainen lause on luettu, onnea jatkoon!

    Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: