Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivät 32-33. Elä kuin viimeistä päivää


Khabarovsk – Spassk-Dalny 537 km
Spassk-Dalny – Vladivostok 247 km

Olisi typerin teko mitä voisi tehdä. Elä kuin toiseksi viimeistä päivää on parempi. Mä poltin eilisen Habarovsk päivän aikana mun keuhkot shishalla loppuun, joten niiden osalta päivät on täysin käytetty. Mutta se kannatti.

Mä juttelin nuorten, siis parikymppisten, venäläisten kanssa kaikesta – politiikasta, työstä, mopoilusta ja vähän mistäkin. Tuntui oudolta, sillä mä en tuntenut itseäni vanhaksi. Eikä ne ehkä, kohteliaasti, pitäneet mua niin ikäloppuna. Ja mä olin varmaan halvempi englannin tunti niille kuin ketään muu.

Kerta kerran jälkeen tulee esiin tyytymättömyys nykyistä valtakoneistoa kohtaan. Se mitä me nähdään ja kuullaan uutisissa on todella totta. Parikymmentä+ ikäiset haluavat muutosta ja muutosta ennen kaikkea ilmapiiriin. Paatos ja voimankäyttö on tullut täällä tienpäähän. Nuoret tuntuvat olevan myös rohkeita ja päättäväisiä muutoksen suhteen. Kumpikin tarjoilijakaveri oli ollut mielenosoituksissa mukana. Mä en ikinä ole ollut mielenosoituksissa muuta kuin katsojana. Voisin mennä, jos sillä saisi muutosta Turun Palloseuran nyky toimintaan.

Päivän lähtö venähtää puolelle päivin. Siihen isoin syy on se, että mun pyykit tulevat pesulasta vasta silloin. Mä puen puhtaan ajopaidan päälle. Hämmentävä kokemus. Tää ei haisekkaan öljylle ja lialle. Vielä. Mopo pakattu. Viimeisiä viedään. Todella konkreettisesti.

Keli on taas loistava. Mä ajan ulos kaupungista. Navigaattori ja reaalimaailma eivät ole synkässä. Venäläiset rakentavat uusia teitä sitä vauhtia, että on parempi uskoa kylttejä kuin navia. Se kannattaa taas. Kolme kaistaa yhteen suuntaan vie mut ulos Khabarovskista aika rivakasti ainoastaan loppuakseen kuin seinään 35 km päässä kaupungin keskustasta. Sen jälkeen takkuilee. Ja takkuilee todella. Tie muistuttaa suomalaisia kantateitä, joita ei ole hoidettu vähään aikaan. Yhtenäinen Venäjä voisi oppia paljon Kepulta suhmuroinnista kotipitäjän tiehankkeisiin. Olisi nimittäin ollut ihan mukavaa. Varsinkin siinä yhdessä kohtaan, jossa sepeliä oli levitetty varmaan lentokoneista koko 10+ km tien pätkälle. Jos tää olisi tullut vastaan aluksi, niin en tiedä kuinka paljon olisi silloin huvittanut jatkaa. Nyt vaan mennään. Vaikka on pimeä. Siis todella pimeä. Ja tien kuopat tulevat esiin pari metriä ennen kuin niihin ajaa. Mä kuvittelin, että et voi osua niihin kuoppiin mitä et näe. Mä olin sen osalta todella väärässä. Huumori todella koetuksella.

Spassk-Dalney näyttää kyrillisin kirjaimin oudolta. Se näyttää sitä myös luonnossa. Juuri ennen kaupunkia on Verschase –
niminen hotelli. Sitä ei löydä varausjärjestelmistä, mutta se seisoo tien vieressä kutsuvana. 2000 ruplan yökutsuvana. 30 Eur on pieni hinta siitä, että jää henkiin. Tosin hotellissa ei lupauksista huolimatta ole toimivaa wifiä. Mä saan kuitenkin ruokaa, lämpimän suihkun ja siistin huoneen. Iso koira vahtii mun mopoa lukitun tallin edessä ja mulla ei mitään muuta tekemistä kuin nukahtaa ajoissa. Kerrankin.

Mulla on haikee olo kun herään. Tämä päivä ei tunnu viimeiseltä ajopäivältä. Takana vasta 13000+ kilometriä. Kelit ovat olleet välillä vaikka mitä, mutta ei kai tämä voi loppua? Vielä.

Päätän kuitenkin valmistautua asiaankuuluvalla tavalla. Puhtaat alusvaatteet, lialla tärkätyt ajovaatteet sekä hiuksiin vahaa ja partaan myös. Viime kerrasta on aikaa. Noiden kaikkien, paitsi likaisten ajovaatteiden osalta. Onneksi mun ei tartte pestä mun hampaita. Niiden kiillottaminen riittää.

Mä saan viimeisen venäläisen tienvieriaamiaisen. Laihaa kahvia, kaksi paistettua kananmunaa ja jotain, joka näyttää balkan ja lauantaimakkaran lapselta. Ei toivotulta sellaiselta. Ainut vihreä mitä on näkyvissä on jouluvaloissa talon seinällä. Vihannekset eivät selvästikkään ole in täällä päin.

Mä haen mun rakkaani tallista. Mä olen ruvennut puhumaan mun mopolle. Pliis. Oikeesti. Huomaan välillä jopa taputtavani sitä tankista jonkun tietyön tai hyvän ohituksen jälkeen. Silloin se kehrää nätisti. Samalla tavalla kuin Akseli Koskela Täällä Pohjantähden alla osassa yksi, kun Akselin äiti, Alma, sanoo Jussi Koskelalle, että kyllä toi hakkaaminen saa nyt loppua. Akselikin tekee kuulemma paremmin kun sitä kehuu.. .se sellai hykertelee itsekseen.

Mä muistelen, että Jussi Koskela ei ollut pehmoisä vastauksessaan. Jotain maailman hakkaamisesta se puhui. Mä yritän olla erilainen. Kiva mopo, hyvin tehty. Samalla mä mietin meneekö mulla hyvin, mutta mä ymmärrän ainakin John Wayneä nyt paremmin. Se puhui hevosille kauniisti. Se on hyvä asia. Mä ymmärrän myös miksi jarrun painaminen tässä kohtaa ja nyt on myös hyvä asia.

Tien vieressä on nimittäin hylätty kasarmialue. Ei ihan Huovinrinteen kokoinen, mutta ei mikään pieni. Talot kasvavat heinää, paikka sortunut ja vaan jätetty sinne. Suuren Isänmaallisen Sodan muistomerkkinä on Mig-15. Se todella luovaa, sillä Mig-15 oli ensimmäisen kerran kunnolla käytössä Korean sodassa. Sen vuosikymmenen ei alkanut numerolla neljä, mutta tuskimpa sillä täällä on merkitystä. Mig’in perään on vedetty tolppa ja kone on julmassa nousussa sen päällä. Aseet paikallaan. Osia alumiinistä on tippunut, mutta tää on vaan perkeleen hieno. Saiskohan tän ostettua omalle pihalle? Vähän mua pelottaa tuleeko alueelta jotain tyyppejä, joten kuvatessa pidän mopoa käynnissä ja nokka kohti menosuuntaa. Ketään ei kuitenkaan tule. Saan kuvata rauhassa. Ihan fiiliksissä.

Pian sen jälkeen on myös aika pysähtyä ottamaan viimeinen venäläinen huoltoasemakahvi. Näitä ei tule ikävä. Ei vaikka ne monasti ovat pelastaneet mut, mutta maku on vaan niin paha. Ketjusta riippumatta. Nyt mä istun kahvilan pihalla ja ihmettelen, että miten mun mopo voi heilua. Voi se, jos tuulee. Tosin silloin tuulen tarvitsee olla tosi kova. Se on sitä nyt.

Ja se vaan yltyy. Vastatuuleen ajaminen tällä tiellä ei ole kivaa. Ympärillä pelkkää lakeutta. Mä oon laitamyötäisessä. Tai vastatuuli laitamyötäisessä. Mä olisin paljon mieluummin valkoviini laitamyötäisessä. Ehkä illalla, en nyt, ja sitä ennen tarvitsee päästä perille.

Tien vierillä on muistoja ja muistutuksia siitä, että aina ei päästä perille. En ole halunnut kuvata niitä matkan aikana tai kirjoittaa niistä, sillä se voisi olla huonoa karmaa. Muistopaikkoja on valitettavan paljon. Kauniita kukka-asetelmia, muistokiviä ja yhdessä kohtaa jopa moottoripyörän keula laitettu muistomerkiksi.

Mä tiedän läheltä ja vähän kauempaa miten kaikki voi loppua. Miten ei aina pääsekään perille. Sitä kaikkea ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Täällä puoliskolla Venäjää riski on vielä isompi kuin muualla. Yli puolet autoista on tuotu Japanista ja Koreasta. Ratit ovat toisella puolella. Ohitustilanteissa ei nähdä vastakkaista kaistaa kunnolla vaan on tultava todella ulos. Välillä tulee pahoja hetkiä. Siis todella pahoja. Mä olen nähnyt tällä reissulla kolme kunnon kolaria tähän mennessä. Yhdessä näytti siltä, että valitettavasti tien viereen tulee uusi muistomerkki.

Tie vie mua kuitenkin vääjäämättömästi kohti Vladivostokia. Kylteissä lukee Vladivostok 30 km. Vähän aikaa sitten kylteissä luki Paimio 30 km. Seuraavan mä muistan kuitenkin ikuisesti – tie tulee mäkeä alas ja siinä se sitten on – Tyyni valtameri. Mä olen päässyt mopolla Tyynen valtameren luo. Tuntuu uskomattomalta. Mä olen niin fiiliksissä. Pakko kuvata. Pakko, vaikka on silta.

Kaupunki on edessä. Mä en pysähdy. Mä halun nyt ja heti päästä Tokarevin majakalle. Tokarev on hieno pistooli, mutta majakkana se on vielä jotain muuta. Tie kiemurtelee kaupungin halki. Ruuhkaa. Onneksi alla mopo. Mä hyökkään väleistä, ajan vastaantulevien kaistaa ja liikun kuten mopolla liikutaan muualla kuin suomalaisissa kaupungeissa. Mun täytyy päästä tästä tavasta eroon. Sakon uhalla. Sillä ne sakot on todellisia tällä ajotyylillä.

Tie menee mäkeä ylös ja mäkeä alas ja lopulta se laskee rantaan. Mopo parkkiin ja pari sataa metriä kävelyä ja siinä se sitten on. Tän mokoman rähjän takia tänne on ajeltu. Olo on kuin Petroskoin valtaajalla. Tien tänne raivasin minä. Kytkimellä tai ilman. Valkoinen tönö. Aallot hakkaavat vieressä. Tuuli on sietämätön. Mä luulen, että se irrottaa likaa mun vaatteista. Hajua se ei ainakaan irroita. Kaukana siintää Vladivostok Most. Silta. Mutta tää majakka, pieni, sympaattinen keksintö keskellä lahtea. Symbolisoi maailman päätepistettä. Mä huudan riemusta. Mun tekisi myös mieli itkeä. Tunneryöppy on valtava. Kelaan läpi koko matkan. Mitkä kaikkea on tapahtunut, mitä kaikkea mä oon saanut kokea, minkälaisia paikkoja olen nähnyt, minkälaisia ihmisiä olen saanut tavata. Sanat ovat hiukan hakusessa. Samoin tunteet. Reissu oli välillä kova, mutta ei mahdoton. Tekisinkö mä tän uudelleen. Ihan koska vaan. Kuvaan. Otan KA’lle simpukoita muistoksi rannalta. Nekin isoja. Kuten aallot. Täällä mä nyt oon.

Mä etsin hotellin. Baby pääsee parkkiin piikkilangan taakse. Se on likainen, tarttee öljyä ja huolenpitoa. Mä tartten kylmän oluen. Tosin se saa odottaa. Huolitsija on määrä tavata kello 17 ja tehdä tarvittavat paperit mopojen laivausta varten. Vieno toive on se, että pyörät saataisiin konttiin huomenna. Tätä kirjoittaessa se on vielä auki. Kontteja ei voitu purkaa laivoista tänään tuulen takia. Mä en siis kuvitellu, että se oli paha. Se oli useamman beufortin paha.

Paperit on kuitenkin nyt tehty. Samoin kamat pakattu. Osa pyörän mukana Suomeen, osa mun kanssa junaan. Mä päätin ottaa Vladivostok – Moskova junan. En lentoa. Siinä tulee vähän vaihtoja, koska junat ovat täynnä. Ainakin teoriassa kaikki pitäisi mennä helposti. Juniin tuskin tulee kytkinrikkoja. Ja jos tulee, niin ainakin kaverit osaavat venäjää. Ilman Google kääntäjää.

Mun tekisi mieli kirjoittaa, että mopo-osuus matkasta on nyt tässä. Mä en kuitenkaan tee sitä, koska ihan mitä vaan voi tapahtua kun huomenna taas ajetaan. Tän kirjoittaminen ja jakaminen on ollut melkein yhtä hauskaa kun ajaminen. Kumpikin on tarvinnut toisiaan.

Kun lähdin tätä kirjoittamaan, niin mä en tiennyt mitä odottaa, sillä mä en ole tehnyt mitään tällaista ennen. Mä oon todella kiitollinen siitä kaikesta palautteesta mitä mä olen saanut näiden sepustusten osalta. Se on tuntunut todella hyvältä. Mä työstän niitä vielä pitkään. En ikinä myöskään olisi uskonut, että lukijoita voisi olla näin paljon. Siis todella paljon. Blogi olisi ollut myös dos-maista komentorivimössöä ilman Katian apua. Iso kiitos.

Mutta joo, tää matkanteko tältä osin on nyt kuitenkin tässä. 35+ päivää, 13500+ kilometriä. Sivuja enemmän kuin osasin kuvitella. Mä haluan kirjoittaa vielä mitä tää matka antoi mulle, sillä mä opin paljon. Ennen kaikkea itsestäni. Useamman tuhannen kilometrin verran. Se on hyvä ja sen oli korkea aika tapahtua. Mä tarvitsin tän kokemuksen. Mä toivon myös, että mä oon pikkusen parempi, tai ainakin erilainen, Petteri kuin lähtiessä.

Mä katon ikkunasta Vladivostokin siltaa. Mulla on hyvä olla.

Print Friendly, PDF & Email

Comments (15):

  1. Batman&Ninja

    18.9.2019 at 14:58

    Huh! Melkoinen savotta. Hattu päästä. Eikä edes gessu alla vaan Italian ihmeellä..Itte oon asunut Venäjällä 12 vuotta ja kulkenut ajailiki enkä20 vuotta, mutta siellä en ajaisi metriäkään prätkällä, sen verran monta läheltä pitkä on ollu muillakin kulkuvälineillä.

    Vastaa
  2. Kalle Euro

    18.9.2019 at 17:05

    Aikamoinen reissu! Kiitos teksteistä. Oli hauska lukea, miten naapurin poika valloittaa maailmaa!!!

    Vastaa
  3. Chrisu

    18.9.2019 at 18:03

    Mahtava keikka Petteri!! On ollut hauska seurata sun matkaa blogin kautta. Jos ajat mopoo yhtä hyvin kun kirjoitat niin taidat olla aikamoinen kuski. Hienoa että pääsit ehjänä perille. Tsemppiä kotimatkalle.

    Vastaa
  4. Jan

    18.9.2019 at 18:17

    Hieno tarina, ja kiitos, että olen saanut seurata sitä! Loput sitten livenä, toivottavasti mahdollisimman pian!

    Vastaa
  5. Toni

    18.9.2019 at 20:57

    Kiitos matkakertomuksesta. Tähän huikeaan tarinaan tulee varmaan palattua usein, on se niin hyvin kirjoitettu. Älä vaan anna sen poistua netistä.

    Vastaa
  6. Cristina Andersson

    18.9.2019 at 21:04

    Kiitos näistä kirjoituksista! Upea matka!

    Vastaa
  7. Mika Allen

    19.9.2019 at 10:00

    Hieno Reissu …. omat muistot vuodelta 2015 (Vlad-Turku) tulivat elävästi mieleen …

    Vastaa
  8. Jorma Vartiainen

    20.9.2019 at 00:36

    Aivan uskomattoman hieno, henkilökohtainen ja omalla äänellä kerrottu matkakertomus!! Molodez, Petteri!

    Vastaa
  9. Pekka Koivu

    20.9.2019 at 12:07

    Upea reissu kaikkinensa ja mahtavan hieno tarina. Johan alkoi taas kaasukättä kuumottamaan, joskos vielä jonkun meren rantaan ajaisi Aprilialla

    Vastaa
    • theguzziboy

      23.9.2019 at 10:44

      Kiitos. Oli kyllä paradta. Pyörä esiin vaan. On tää niin hienoo

      Vastaa
  10. Markoolio

    20.9.2019 at 20:40

    Onneksi olkoon perille pääsystä ja kiitos hienosta matkablogista!

    Vastaa
    • theguzziboy

      23.9.2019 at 10:43

      Kiitos paljon. Nyt junassa. Katson vierestä reittiä ja näin neljäntenä päivänä ihmettelen, että kuka ihmeessä halusi ajaa tuolla… Paras reissu koskaan

      Vastaa
  11. Seppo

    26.9.2019 at 09:20

    Kauas on pitkä matka ja siinä ehtii näköjään ajatella paljon. Kiitos, kun olet jakanut näitä ajatuksia myös meille, jotka olemme täältä koti sohvalta seuranneet sun matkaa.

    Vastaa
    • theguzziboy

      26.9.2019 at 16:03

      Kiitos. Matka hieno. Kotoa pääsee pyörälle ja mä lähden aina mukaan.

      Vastaa
  12. Merja P.

    28.9.2019 at 11:22

    Huikeaa👍🏻

    Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: