Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivät 30-31.Imelää portamentoa

Belogorsk – Habarovsk 670 km
Khabarovsk – 0 km, paitsi vettenpäällä

Mä en tiedä soittamisesta, nuoteista, laulamisesta tai mistään musiikin tekemiseen liittyvästä yhtään mitään. Siis en yhtään mitään. Toisaalta, mä tiedän vaan jostain triviaaleista asioista jotain, kuten esimerkiksi kuinka monta maalia Reijo Leppänen teki kaudella 1977-78 (10, senkin tosin varmistin verkosta) tai miksi Stalinia kutsuivat hänen lähimpänsä. Se ei ollut Koba, vaan Soso tai Soselo. Ton mä oikeesti tiesin. Ilman Google tarkennusta.

Otsikko liittyy Georg Otsiin ja päivän ajoon. Elokuvassa Georg Ots Rakkaani, herra Ots on sovittamassa hänelle (niin rakasta) Don Giovannia Estonia Teaterille ennen menoaan silmäleikkaukseen. Georg puhuu kuinka kaunista Mozart on. Jos siihen lisää portamentoa, niin se muuttuu imeläksi. Mä oon varma, että jos tää maisema saisi portamentoa, niin se muuttuisi imeläksi. Jos mä saisin portviiniä pullotolkulla, niin sama tapahtuisi mulle. Nyt ei ole portviinin aika, vaan aika ajaa.

Mä lähden kymmeneltä hotellin pihalta. Muut kaverit ovat menossa tutustumaan Belogorskin nähtävyyksiin. Niitä ei ole. Ajatus viettää päivä täällä olisi Gigantin sloganin mukaan vaan niin tyhmää. Mä hymyilen koko matkan pois kaupungista. Tää ihan sama kuin viettäisi päivän Vekarajärvellä tai Niinisalossa. Ei just mitään nähtävää. Habarovsk on sentään kaupunki. Mutta toki Belogorskissakin on kuvattavaa. Varuskuntakaupunki. Leninin lisäksi siellä on panssarivaunuja, miehistönkuljetusvaunuja ja pst-tykkejä. Mies ei paljon muuta tarvitse. Ikuistan ne muistikortin silikonille. Ja sitten tie vie.

Tie on ihana. Maija Vilkkumaa laulaa siitä hyvin. Se kiemurtelee ja se on tyhjä. Mä kiljun riemuni voimalla kovaan ääneen. Siis huudan, mutta jos ketään ei ole ympärillä, niin kuuleko kukaan? Mä kuulen. Mun omia korvia sattuu, mutta se riemu, mikä lähtee keuhkoista on vaan niin ihanaa. Mulla poikkeuksellisen hyvä olla. Osittain se johtuu siitä, että kun kääntyy etelään, niin sää taas lämpenee. Mittari näyttää 24 astetta. Ruska on poissa. Puut ovat vihreitä. Täynnä lehtiä. Mun ipod ei toista no onkos tullut kesä nyt talven keskelle. Sieltä tulee Ison talon Anttia ja Rannanjärveä. Pikkuisen absurdia keskellä Amur Oblastia.

Mä oon laittanut ipodiin soimaan satunnaistoiston. Mulla rupes, ehkä ekaa kertaa, tulemaan Kent ja Lars Winnerbäck vähän korvista. Eikä niin vähän. Tämän toistovalinnan ongelma on se, että mulla on Ipodilla 8000 kappaletta. Osa niistä jäätävää kuraa. Kurabiisejä voi tulla peräkkäin useita. Se on typerämpää kuin sade pilvettömältä taivaalta. Saan siitäkin Jumalalta muistutuksen. Kaikki on mahdollista. Onneksi vain lyhyen aikaa.

Mä kuuntelen musiikkia koko ajan ajaessani. Se peittää Guzzin äänet. Tällä hetkellä niissä pikkuisen häikkää. Pakoputki vuotaa. Tämä ei ole harlekiinikirjan jatko-osa, vaan tiiviste on löystynyt. Tämä tarkoittaa sivuääntä ja tehojen tippumista. Mun rakas ei ulvo leijonan lailla, vaan leijonan äänen sekoittuu marsun vikinää. Mun uskottavuus ei ehkä sen takia ole ihan tapissa. Eikä keltaiset ajolasit nosta sitä merkittävästi. Ei väliä, venäläinen perhe haluaa ottaa mun kanssa kuvan bensa-asemalla.

Vaikka en siis osaa soittaa, niin mä olen aina kuunnellut musiikkia paljon. On ollut aikoja, milloin se on ollut niin totaalista, että millään muulla ei ole ollut väliä. Vuonna 1989 mulla oli Renault 5 tl. Cure oli myös euroopan kiertueella. Niin oli myös minä, Nikke ja Rellu. Turku – Lontoo – Berliini sillä keksinnöllä oli stretch. Mulla oli vuokrattuna vhs videokamera. Ei mikään steadycam, vaan olkapäällä raahattava hieman kevyt sinkoa pienempi putki. Singolla osui. Kameralla ei. Mä löysin sen nauhan siitä reissusta tänä keväänä. BB – talon myötähäpeä on pientä siihen verrattuna. Sanotaanko niin, että musta ei tullut uutta Fashbinderiä tai Riefensthalia sen perusteella. Mutta mulla on kauniita zoomausharjoituksia Berliinin metroasemien teräs tolppiin. Ne on vaaleanvihreitä. Kuten sitä Clutchless in Aktobe elokuvaa, niin ei tätäkään teosta pidä jälkipolville julkaista. On kuitenkin yksi päivä historiassa, minkä perusteella mä olen esiintynyt levylaulajana ja musiikkivideossa. Ne on nimittäin oikeasti julkaistu. Se päivä on 23.2.1991.

Vuonna 1991 olin vakavasti otettava oikeustieteen opiskelija. Ongelma oli se, että yliopisto ei todellakaan ottanut mua vakavasti. Mulla ei ollut tuohon aikaan moottoripyörää, joten en saanut vuodessa aikaiseksi yhtään ajokilometriä. Mä olin myös sen vuoden Lexin klubimestarina. Se tarkoitti sitä, että en myöskään saanut opintoviikkoja aikaiseksi. Suuresti arvostamani professori Ari Saarnilehto totesi, että mä olen lanseerannut uuden käsitteen Turun yliopiston annaaleihin, nimittäin opintosekunnin. Opintoviikko oli mulle liian pitkäjänteinen suoritus. Ei niitä sekunttejakaan paljon tullut ensimmäisiin vuosiin, mutta kivaa oli. Valtaosan ajasta täytti festarit ja bändit.

Mä vietin paljon aikaa Väinön kummisedän Juhan kanssa. Juha oli vuotta vanhemmalla kurssilla. Samoin Juhan paras kaveri Ilkka Salmi. Ilkan vanhemmat olivat mun vanhempien opiskelukavereita. Ilkasta tuli Supon päällikkö. Ilkka myös opasti mua, että vasta toisella vuosikurssilla voi käyttää oikiksessa kravaattia.

Mä muistan ottaneeni Ilkan kravatista kiinni, kääntäneeni sen ympäri ja todenneen, että ainakin mun kravatit on silkkiä. Ei polyesteriä. Ilkka ei käyttänyt lempikravattiaan enää koskaan. Eikä käynyt mun ja Juhan kanssa festareilla.

Festareista olisi vaikka mitä kerrottavaa. Parasta on, etten tee sitä. Kuitenkin hienoimmat festarit missä me olimme, olivat ”turpa kii, älä mussuta”- festarit. Ne pidettiin Juhan lähiöasunnossa Teräsrautalassa. Mä ja Juha. Meillä oli festarijuliste, jossa kossupullo, ja kaljateltta. Kaljateltta oli Juhan parvekkeelle pystytetty soputeltta, jossa oli kaksi koria kaljaa. Juha kasvoi aikuiseksi. Mun osalta sitä vielä odotetaan.

Tää vähän rönsyilee, mutta antaa sen jatkua. Mä ajan juutalaisten autonomisen itsehallintoalueen lävitse. Sellainenkin löytyy monien venäjän piirien ja alueiden joukosta. Tällä oikeasti mielenkiintoinen historia. Perustettiin sionismin takia ja tarkoituksena oli tehdä vastaava utopia-alue juutalaisille Neuvosto-Venäjän sisällä. Joskus heitä oli siellä enemmän, nyt ei juurikaan. Joka tapauksessa tulon alueelle huomaa niin, että asvaltti on ympärileikattu ja loput, mitä on jäänyt jäljelle on viety siirtokuntiin Israeliin. Jäljellä on helvetillistä perunapeltoa. Ikävää mun ajon kannalta, mutta kaunista täällä on. Vuoria ja vihreyttä. Varmasti Talmudista löytyisi tämäkin paikka ja lähempi kuvaus sen merkityksestä.

Ajan pitkin JAO’ta mikä on tämän alueen virallinen nimi ja yht’äkkiä (harlekiinikirjamaisesti) kuulen oman ääneni kuulokkeista. Ei perkele. Mä olin unohtanut. 23.2.1991 Pojat olivat keikalla Kårenilla. Helmikuussa ei viedä ulkopaikkakuntalaisia tyttöjä Aurajoki uinnille, mutta silloin voidaan kiivetä lavalle bändin kanssa laulamaan. Se on yleensä ohitse heti sen esityksen jälkeen ja painuu unholaan paitsi jos se miksauspöydän nauha päätyy jotenkin levyksi.

Mä muistan kyllä sen illan. Oltiin Juhan kanssa ensin Humalistonkadulla olevassa puutalossa katsomassa Häiriköitä. Talo on nyttemmin lanattu pois, mutta siellä oli katossa videonauhuri. Se nauhotti koko keikan. Mä en tiedä miksi se nauha on mulla. Mutta siitä oli kaiketi tarkoitus tehdä konserttitaltiointi. Voi olla, että se jäi puuttuvan nauhan takia tekemättä. Jos Häiriköiden kundeja yhtään lohduttaa, niin ääni ei ole ihan dolby digital tasoa. Mutta keikka on hieno. Pääasiassa siinä näkyy mun nahkatakin selkäpuoli.

Joka tapauksessa kun Häiriköt olivat lopettaneet niin me mentiin taksilla Kårenille ja käveltiin yleisön lävitse ja mentiin suoraan lavalle. Tähän auttoi se, että bändi tunsi meidät. Ruisrockissa Poikien rumpali Manu asui mun luona. Leningradinkadulla. Ei Kölnin Rinteellä. Laulaja Miika oli tosin sitä mieltä, että meidän kone kävi inan liian kovaa ja yhden encoren jälkeen meidät ohjattiin nätisti pois. Mä en lyönyt lipulla, mutta se tunne kun vuonna 2019 kuulet konserttiäänityksestä kesken kaiken itsesi laulamassa Poikien Eka kerta – biisiä on aika pysäyttävä. Varsinkin täällä. Varsinkin nyt. Se ei ole imelää. Se on kamalaa. Temptation island Finland kamalaa.

Myötähäpeä siivittää mut Habarrovskiin. Mä olisin halunnut mennä katsomaan täällä lätkää. Ei onnistu. Joukkue on jossain Euroopan puolella. Harmi. Se ei haittaa kun pääsen ylittämään Amur joen ylittävän sillan. Mä en tiedä miten sitä kuvaisin, mutta Amur on jokena valtava ja paikallinen Most aika hieno. Se vaan jatkuu. En pysähdy, kuten viime kerralla sillalla. Tästä voisi tulla seurauksia. Ihan oikeesti seurauksia. Mä tuun kaupunkiin. Ei mikään Irkutsk, mutta hieno. Mä löydän hotellin. Suihku ja syömään.

Totean yllätyksekseni, että pääkadun nimi on Ulitsa Lenina. Toinen pääkatu on Karl Marksa. Varmaan ainoat Venäjällä. Mä saan ruokaa ja etsin shisha paikan. Niitä ei onneksi tarvitse etsiä pitkään, sillä vesipiiput on täällä in. Tarjoilijana nuori venäläinen kundi. Haluaa puhua englantia, jota hän puhuukin todella hyvin. Haluaa matkustaa. On turhautunut Putinin Venäjään. Paljon on hyvää, mutta vapaus, svoboda, puuttuu. Sitä huudettiin vuonna 1917. Myös. Kovaa ja tunnetuin seurauksin.

Me puhumme paljon. Kerron mopomatkasta. Kaveri ei usko, että olen 50- vuotias (haa, Väinö ja Wille). Väittää että olen 30 tai ehkä 33. Tämä ei myöskään ole harlekiinikertomus. Mä otan ton kohteliaisuutena. Tällä parralla. Ehkä tippaan isommin, ehkä en. Poltettuani keuhkoni pihalle kaveri haluaa tuoda mulle baarin puolesta lahjan. Tätä ei ole tapahtunut ennen. Mä yleensä oon lahjoittanut baareille rahaa roppakaupalla. Löydän hotellini reippaan parin kilometrin iltakävelyn jälkeen. Aika mennä nukkumaan.

Mun ajatukset pyörii sen ympärillä, että pitäiskö mopo jättää tänne ja hakea se keväällä. Voisi ajaa vähän eri tietä. Japanin halki. Mä mietin. Tänne tulen uudestaan vielä useasti. Lopulta toi kaikki on liikaa. Mä nukahdan ja herään sateeseen, joka onneksi häipyy. Mä lähden turistikierrokselle Habarovskiin.

Jos ollaan brutally honest, niin täällä ei ihan hirveästi ole nähtävää. Museot on kiinni maanantaisin kuten muualla. Jokiristeily ei ole. Mä en harrasta niitä. Paitsi nyt. 90 min pitkin Amuria. Loistavaa. Sillalle ja takaisin. Kuvaan kuin heikkomielinen. Amur on hieno. Risteilyn jälkeen mulla on nälkä. Löydän Dubai meets Khabarovsk – tyylisen itämaisen ravintolan. Taginea. Shishaa. Mutta ennen kaikkea hyvää ruokaa. Ja viiniä, minkä etiketissä on Dennis Rafkin. Mä saan kirjoitettua. Päivää vielä jäljellä. Mä tartten puhtaita vaatteita. Lähden etsimään niitä.

Mulla on matkaa enää pari ajopäivää jäljellä. Mä mietin keinoja sen jatkamiseen. 900 kilometriä ei tunnu missään. Hesarissa eilen poliisimoponainen kertoi ajavansa jopa 450 km päivässä. Ei näitä voi kuitenkaan verrata. Mä oon jotenkin menettänyt mittasuhteiden(kin) määrän. 1000 km on vieressä. 4000 km on vain viitisen päivää… sateessa. Turkuun on matkaa linnuntietä 9399 kilometriä. Mun on aika alkaa miettiä paluuta arkeen. Onneksi ei vielä. Mä tartten hiukan portamentoa vielä.

Print Friendly, PDF & Email

Comments (6):

  1. Janne Rajala

    16.9.2019 at 11:34

    Mitäs me Petteri sitten tehdään kun sun matkablogi loppuu? Tää on ollut ihan huikee seurattava.
    Toinen iso kysymys on et mitäs sun mopolle tapahtuu Vladivostokissa? Jännä et tuli vasta nyt mieleen…
    Otat käsimatkatavaroihin lentokoneeseen? Vai tuleeko kenties kontissa takaisin Suomeen?

    Vastaa
    • theguzziboy

      16.9.2019 at 11:40

      mä rupeen kirjottamaan chronicles of a corporate dog blogia. dilbertin absurdius kohtaa turkulaisuuden…

      toi oikeasti pläneissä. mä vakavasti mietin mopon jättämistä tänne, mutta kyllä se kontiin menee. tulee suomeen joskus vuoden lopussa. sitten se saa vähän pamperingiä ja keväällä se taas lähtee reissuun. toisaalta mun pitää varmaan löytää työyhteisö, jossa tähän mopo+kirjoittaminen suhtaudutaan suvaitsevammin kuin lopputileihin… mutta kyllä tässä vielä useampi kirjoitus tältä matkalta tulee.

      Vastaa
  2. Sakari Kotola

    16.9.2019 at 14:42

    Minulla on sama ongelma kuin Jannella. En ole katsonut Game of Thronesia, muttta olen seurannut matkasi kulkua. Minulla Facebook hälyttää kun sinulta tulee päivitys. GoT:n seuraajat huolestuivat sarjan loppumisesta ja minä matkasi loppumisesta.

    Vaikka Helsinki ei ole Turku, niin voisi Helsingissä pitää jossain vaiheessa illan teemalla moottoripyörällä Turusta Vladivostokiin. Samalla voisi kyllä muutenkin parantaa maailmaa vanhojen tuttujen kesken.

    Vastaa
    • theguzziboy

      16.9.2019 at 15:08

      Sakari, olisi tosi kivaa. näin me varmasti tehdään. maailma muuttu parantamalla. ainakin aina hetkeksi, joten varmuudella tää tehdään.

      Vastaa
  3. Jan

    16.9.2019 at 21:17

    Muistomerkit vaikuttavat vain komistuvan itään päin mennessä tai sitten kuvaajan taitosi kehittyvät vielä nopeammin kuin mitä matka etenee. Varmasti ilo törmätä papa Dennisin kuvaan, tuonee lämpöisiä muistoja kesätöistä dazumal ja kerronkin saman tien lapsille lisää. Hyvää loppurutistusta, Vladivostokin Hesburgerista onkin sitten helppo aloittaa varovainen paluu arkeen!

    Vastaa
    • theguzziboy

      17.9.2019 at 14:07

      Khabarovskin sotamuistomerkit johtavat patruunan mitalla muita paikkoja. 200 km jäljellä. On melkein tyhjä olo. Välillä on hampurilaisia ikävä. Pystynkö heseen jää nähtäväksi.

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: