Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivät 28-29. Life is NOT like a box of chocolates

Tsernysevsk – Skovorodino 617 km
Skovorodino – Belogorsk 557 km

Forest Gump on hyvä elokuva. Se ei liity mun aamuun mitenkään muuten kuin sillä, että ”aja, Petteri, aja”, ja ajamaan mä lähdenkin. Mä nukuin poikkeuksellisen hyvin paikassa, joka oli siisti, faciliteetit eivät olleet jaettuja käytävällä ja todennäköisyys luteisiin ja muihin pieneliöihin oli mitätön. Jopa seinissä oli edes jonkinoloiset äänieristeet. Onni on pienestä kiinni. Taas kerran.

Onnellisuutta ei kuitenkaan edesauta märät ajokamat. Ne ei todellakaan ole kuivuneet. Jos haluaa kokeilla miltä märkä kypärä tuntuu päähän, niin mä yksikantaan suosittelen, että älä kokeile. Se ei tunnu kivalta. Tää on lievä ilmaus. Kypärän sisälle oli unohtunu mun hanskat. Ne on uudestisyntyneiden kristittyjen tavoin uppokastettu. Mä voisin uppopaistaa ne jos ne kuivuis sillä. Onneksi mulla neljät ajohanskat mukana ja yhdessä toisessakin parissa on myös turkisvuori. Se on tarpeen. Lämpötila on kuutisen astetta. Mutta tärkeintä on se, että taivas on sininen. Tai ainakaan se ei ole harmaa. Jos taivas on aamulla sininen, niin se ei myöskään tarkoita sitä, ettei se voisi muuttua myöhemmin harmaaksi. Just saying.

Mä yritän löytää sitä eilistä hienoa kaupunkiintulokylttiä, josta päätin ottaa tänään kuvan. Huono päätös. Sen seurauksena kiertelen pitkin Tsernysevskiä pitkähkön tovin. Löydän itseni tuon tuosta paikoista, mitkä eivät sovellu moottoripyöräilyyn vaan paremminkin panssarivaunu ajeluun. Mulla ei ole valitettavasti panssarivaunua alla. Mä en kuitenkaan kaadu, mutta mä en sano, että se olisi ollut kaukana. Lopulta löydän sen bussipysäkin missä eilen värjöttelin. Siitä vasemmalle ja kyltti löytyy. Neuvostoteksti toivottaa tervetulleeksi uudestaan. Ehkei kuitenkaan ihan heti.

Tien päällä on kivaa kun on kuivaa. Mä päästelen ihan tosissani. Liikennettä ei juurikaan ole. Paitsi rekkoja sekä maailman tyhmimpiä asioita. Mulla on ollut tällä reissulla aikaa miettiä vaikka mitä. Mä en oman oikeusturvani ja mahdollisten lukijoiden mielenrauhan takia kirjoita niitä ihan kaikkea ulos, mutta tän mä kirjotan, sillä mä tiedän nyt mikä maailmassa on tyhmintä.

Kaikkein tyhmintä maailmassa ever ovat jakeluautot. Ne on säälittäviä lölliksiä. Ne ei oo rekkoja eikä henkilöautoja, vaan typeriä wannabe inbetweenejä. Niissä on leveät kopit perässä, niiden takaa ei näe mitään ja koska ne ei kulje mihinkään, niin ne vaan tukkii kaiken. Rekat kulkevat. Samoin henkiläautot. Kaiken lisäksi jakeluautoilla on typerät nimet kuten Daihatsu tai Isutzu. Täysin hyödyttömiä ja tarpeettomia keksintöjä. TV-shoppimaisesti eikä tässä vielä kaikki, sillä ne perkellet selkeästi lisääntyvät nopeasti, koska niitä on joka Jumalan tiepätkällä. Eikä tää todella lopu tähän, sillä ne vielä liikkuvat pareina. Aina ja kaikkialla. Siis oikeasti, lopullisesti ja tappiin saakka maailman tyhmimpiä asioita.

Samaa kategoriaa on myös sade. Siinäkin on eri muotoja. Lämmin sade ei ole niin paha kuin jäätävä sade neljän asteen lämpötilassa. Mä saan sitä aamun hyvästä ilmasta huolimatta kuitenkin tänään ihan riittävästi. Tihkusade on siedettävämpää kuin all out vesisade. Tänään onneksi vain tihkua. Parasta sateessa on sen loppuminen. Ok, mä näen varmaan 25 kappaletta sateenkaaria, jotka on tosi nättejä, mutta mä ottaisin silti mieluumin sateenkaarien tekemiseen tarvittavaa aurinkoa kuin vettä.

Siperian ruska on sellaista, että sen kuvaamiseen ei oikein riitä sanat. Se ei ole vielä punaista, sellaista Alkon pullotettua Ruska puolukkaviiniä, vaan kelta- vihreää väritykitystä. Mitkään kuvat eivät oikein kerro miltä tää näyttää. Se tunnelma ei vaan välity yhdestä kuvasta, koska tää vaan jatkuu loputtomiin. Vähän kuin Lappi. Mä silti mieluummin täällä kuin Lapissa. Paitsi siellä varmaan lämpimämpää kuin täällä.

Alkuilta alkaa olla pitkällä. Ei vielä hämärää, mutta joku on päättänyt, että Skovorodinoon ei voi tulla asvalttitietä pitkin. Kaupunkiin kuuluu tulla hämärää kuoppahiekkatietä pitkin ja sen pituus on tarkaan seitsemän kilometria. Kuusi piste yhdeksän on liikaa. Yöpaikka löytyy mäen päältä. Mä en sano mitään, mutta olen ollut pahemmissakin. Huomattavasti pahemissakin. Kyllä täällä pärjää.

Aamulla parkkipaikka on tyhjä. Tai siellä odottelee yksi rapakuorrutettu Guzzi. Mä olen aika hyvin liikkeellä, sillä kello 10:30 mä olen ehtinyt kuvata Skovorodinon patsaat, sotamuistomerkit, hylätyt kasarmit ja vienosti ränsistyneet puutalot. Ja kaiken tämän sinitaivaan alla. Koska taivas on kirkas, niin aamulämpötila on neljän asteen paremmalla puolella. Myöhemmin kuulen, että aiemmin aamulla mopot olivat huurassa. Ihan sama, aurinko lämmittää ja mä ajattelen lähteä liikkeelle ilman villapaitaa. Se osoittautuu kerrankin ihan hyväksi päätökseksi.

Lauantai aamuna tie on poikkeuksellisen tyhjä. Mä olen huomannut, että tiettyjä venäläisiä liikennemerkkejä kannattaa noudattaa. Toiset ovat parhaimmillaan ohjeellisia. Seuraavia kannattaa kuitenkin noudattaa. Tarkasti ja huolellisesti: nopeusrajoitus laskee maksimi 90 km/h nopeasti 70 km/h ja sitten 50 km/h. Sen jälkeen tulee markki, jonka voi tulkita joko mun kreikkalais-veistokselliseksi six packiksi tai rehevän naisen bikineiksi. Kyse on siis kuopista. Kummassakin vertauksessa.

Kun mä olin pieni, niin pyysin usein mun isääni ajamaan kovaa kuoppaan, koska se pomppu oli kivaa. Mä en usko, että ne Peugeot 204’n jouset oli tehty kestämään niitä, vaikka vauhtia tuskin oli lainkaan. Toisaalta tuolien jousitus ja turvavöiden puute antoivat lisäboostia pomppuihin. Nyt tää on ihan eri hommaa. Guzzin haarukka menee pohjaan ja pyörä hyppää kunnolla, siis kunnolla ilmaan. Ei pelkästään mies penkistä, vaan pyörä tiestä.

Tätä ei tietenkään tapahtuisi jos pompussa ei antaisi lisää kaasua vaan hölläisi siitä, mutta kuka niin tekisi? Ihan nössöä. Tää on aikuisten Hoplop.Pari kertaa mua itseänikin pelottaa. Mutta hyvällä tavalla.

Mun selkää ei pelota, koska selkä ei näe mitään. Se kuitenkin tuntee ja sitä sattuu iskuissa. Sama koskee myös munuaisia. Mä en tiennyt, että munuaiset voivat yrittää ahtautua kaulasta sisään ja pyrkiä sieltä ulos. Nyt mä tiedän

Toinen merkki mitä kannattaa noudattaa, ja oikeasti noudattaa, on tietyömerkki, jossa nopeus tippuu 30 km/h. Silloin todennäköisyys asvaltin puuttumiseen on iso samoin kuin myös varmuus pitkiin asvalttirailoihin. Ne on todella v-mäisiä. Mä tiedän, että niihin ei vieläkään kaadu, mutta kyllä se aina vähän kirpasee vatsanpohjasta kun etuhaarukkaa seilaa railosta toiseen ja itse yrittää rytmittää ajoa ja pysyä pystyssä. Toki nopeutta voisi laskea. Niin mä kyllä yleensä teenkin. Ei muuta pelkotilaa. Ei pätkääkään.

Nopeusrrajoitukset sitä vastoin ovat tyhmiä. Mä en ihan tuplaa sallittua ajonopeutta, mutta ei paljon puutu. Keskinopeus pyörii 140 km/h ja 150 km/h välillä. Aurinko paistaa ja tie on kuiva. Nopeusrajoitukset on tehty muille keliolosuhteille. Pyörää kiitää samalla tavalla kuin teksti Mika Waltarin ensiteoksessa Valtatiet. Valtatiet joka on runokokoelma. Teos on kirjoitettu yhdessä Olavi Paavolaisen kanssa. Mulla on se. Ostin sen 30 v sitten jostain antikasta. Se oli hyvä ostos, sillä kyse on ensipainoksesta. Löysin sen Porista. Porilaiset eivät ymmärrä runoja tai osaa lukea tai sitten kumpaakin noista. Kuka muuten olisi luopunut siitä teoksesta?

Mika Waltari kuvaa intohimoisesti Euroopan modernismin syntyä ja sykettä, valtateitä sekä perinteitä rikkovaa, muuttuvaa uutta maailmaa. Mikä Waltari ei selkeästikään kirjoittanut teostaan keskellä Amurin soita ja metsiä noin neljäkymmenen kilometrin päästä Kiinan rajasta. Täällä metropoliettomuudessa on täysin eri ja oma tunnelmansa. Mikään ei ole muuttunut paitsi tie, joka on vedetty keskelle ei mitään.

Jos Mika Waltari oli Tulenkantajana oman sukupolvensa äänitorvi, niin mä voin olla sitten oman sukupolveni sumutorvi. Tänään torvelle ei todellakaan ole tarvetta sumun takia. Torvea tarvitaan merkiksi niille perkelleen jakeluautoille, että pysyisivät poissa. Mutta jos Mika Waltari osasi kirjoittaa useita kirjallisuutemme merkkiteoksia, niin miksen mä voisi yrittää myös? Toisin kuin Waltari, niin mä valitsen huomattavasti haastavamman kirjallisuuslajin kuin historialliset romaanit ja runot. Mä valitsen kioskikirjallisuuden ja nimenomaan naisille suunnattujen Harlekiini ja lääkäri sarjojen genren.

Näissä kirjoissa on päähenkilönä aina yksinhuoltaja sairaanhoitaja, joka koettuaan pettymyksen rakkauden tulessa on päätynyt etelän lämpöön hoitamaan palovammojaan. Hoitajien nimi on näissä kirjoissa aina Anne, Jenni tai Paula. Stoori on myös aina sama. Illan muuttuessa mustaksi plyyssi sametiksi, Anne istuu palmun alla omissa ajatuksissaan. Yht’äkkiä, näissä kirjoissa tapahtuu kaikki aina yht’äkkiä, Anne tuntee drinkkilasia pitämässä kädessään kosketuksen. Anne säpsähtää ja katsoo ylöspäin vain huomatakseen valkoisiin pukeutuneen lentokapteenin, Tonyn, joka Tobleronen värisin silmin riisuu Annea ja (taas) yht’äkkiä he kietoutuvat kuumaan suudelmaan lämpimän veden hyväillessä kuumia alastomia vartaloita… tätä sitten jatkuu kymmeniä ja kymmeniä sivuja. Lentokapteeni Tony vaihtuu merikapteeni Rogeriksi. Loma sisältää myös aina harharetken paikallisen tarjoilijan, Carlosin, kanssa. Lopulta tämä episodi päättyy ja jatkuu taas seuraavassa jaksossa.

Mä en kuitenkaan kirjoita mistään anne-pauloista vaan moottoripyöräilystä. On käsittämätöntä, että kukaan ei ole kirjoittanut sivu- ja sarja kaupalla siitä tunteesta, mikä syntyy moottoripyörällä ajamisesta. Tai vaihteiden vaihtamisesta. Tai siitä, miten kuljettaja ja pyörä muuttuvat yhdeksi mutka-ajossa. Jos jostain, niin tästä pitäisi tuottaa tekstiä babylonialaisen kirjaston verran.

Kuka ei haluaisi lukea kuvausta, jossa jäntevät ja vahvat vasemman käden sormet puristautuvat viilleän alumiinikahvan ympärille ainoastaan vetääkseen kahvasta pienen, mutta niin merkittävän nykäyksen verran. Samaan aikaan vasen jalka jännittyy teräsjouseksi. Jalkapöydän suonet painuvat ajosaapasta vasten nostaen kumipäällysteisen vaihdetapin ylemmäs ja ylemmäs. Oikean käden rento ranneliike toteuttaa loppuunasti hiotun ja ajastetun teon. Tämän seurauksena moottorin ulvionta muuttuu repiväksi mylvinnäksi rengaiden välittäessä liike-energiaa asvalttiin. Citius, altius, fortius- nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Tuhannet pienet hekuman purkaukset räjähtelevät palotilassa polttoaineen syöksyessä elektronisten kaasuttimien kurkkujen lävitse. Oktaanit ruokkivat mäntiä, joiden edestakainen jyskintä kierrättää kardaania kovempaa ja kovempaa… siis oikeasti. Niin paljon harlekiineja oleellisempaa tekstiä. Jollen olisi jo jättänyt päivätöitäni, niin tässä olisi paras syy tehdä se.

Yllä kuvattu perustuu tositapahtumiin, kuten Harlekiinitkin. Tämä tosin ei tapahdu rannalla vaan keskellä Amurin korpea. Mä päästelen menenmään mitä Guzzista irtoaa. En nyt ihan täysiä, mutta pyörä vastaa seitsemän vuoden ja 1200 kuution riemulla. Kilometrit vaihtuvat kuin harlekiinissa petikumppanit. Ongelma kovaa ajaessa on se, että bensaa todellakin palaa pikkuisen normaalia enemmän. Se ei ole ongelma jos huoltoasemia olisi joka paikassa. Täällä ei ole. Samaan aikaan totean, että oranssi bensavalo on palanut pidempään kuin olisi suotavaa.

Esson sloganissa laitettiin tiikeriä tankkiin. Idioiottimainen sanaleikki. Mä en halua mitään tiikeriä tankkiini, en edes Amurin, vaan mä haluan bensaa. Oktaaneista riippumatta. Ja mielellään paljon. Mopoillessa on yksi temppu, minkä voi toteuttaa kun edellä kuvattu tilanne on päällä. Tai on toinenkin, mutta se vaatii pyörän päältä pois hyppäämistä ja kyltin näyttämistä missä lukee Petrol. Mä en ole vielä siinä, vaan toteutan ensimmäistä, nimittäin nopeuden laskemista. Kun laskee nopeutta 140 km/h noin 70 kilometriin tunnissa, niin vauhti tuntuu kävelyvauhdilta. Se tuntuu myös tosi urpolta, kun äsken humahtaen ohitttamasi autot ajavat ilkikurisesti sun ohitsesi. Mä luulen, että jokainen kuski niissä autoissa hykertelee. Totuus kuitenkin on, että nopeuden laskulla tulee merkittävästi kilometrejä lisää. Ei loputtomiin, mutta merkittävästi lisää.

Mä huomaan ajaneeni jo kolmekymmentä kilometriä näin ja tiedän, että tää ei voi jatkua loputtomiin. Mä lupaan Forrest Gumpin Luutnantti Danin tavoin tehdä sovinnon rauhallisen ajon Jumalan kanssa jos tästä vaan selviän. Musta tuntuu, että kone nikottelee kuin joku harlekiinisarjassa. Loppu on lähellä. Tosin tässä se on onnellinen, sillä mäen päällä on oikeasti bensa-asema. Mä tankkaan ja unohdan lupaukseni ja päästelen loppumatkan samaa vauhtia kuin alkumatkankin. 557 kilometriin menee reippaasti vähemmän aikaa kuin mihin tahansa suoritukseen, joka kestää viisi tuntia.

Poikkeuksellisesti mä olen valoisalla perillä. Kello ei ole edes seitsemäätoista. Tässä ehtii vaikka mitä. Paitsi ei kuitenkaan illalliselle. Tarkoitus oli nähdä porukan kanssa alhaalla kello kuudelta. Mä olen paikalla kirjaimellisesti 18:01 toteakseni, että muut ovat jo menneet. Onneksi mä olen iso poika ja osaan hakea itselleni ruokaa. Illallinen muuttuu sushiboksiksi. Siinäkään ei aina tiedä mitä todella saa. Varsinkin jos lista on venäjäksi ilman kuvia. Venäläisessä sushissa saa aina selkeästi Philadelphia cream cheeseä. Mun mielestä ei todellakaan tarvitsisi saada.

Mun päätös siitä, että viettäisin ajamattomuuspäivän huomenna muiden kanssa Belogorskissa muuttuu alkueräiseen ajatukseeni, jossa mä lähden huomenna kohti Habarovskia ja vietän ajamattomuuspäivän siellä. Mä haluan nähdä sen kaupungin. Samalla jatkan loppumatkan itsekseni omilla aikatauluilla. Tosin mua alkaa ahdistaa se, että kohta nämä ajot on jo tehty. Tänään takana on yli kaksitoistatuhatta kilometriä. Puolisentoista tuhatta enää jäljellä. Sitten tää kaikki on ohi, vaikka tuntuu siltä, että eilenhän mä vasta tiputtelin laukkuja Lappeenrannan tielle.

Tänään alkaa myös TPS’n osalta Liiga ja sen osalta odotus on ohi. En muista koska mua olisi kiinnostanut se ajatus niin vähän kuin se kiinnostaa nyt. Aivan vierasta. Mä varma siitä, että se tunne kuitenkin muuttuu. Onhan TPS melkein yhtähienoa kuin mopolla-ajelu. Onkohan kukaan muuten kirjoittanut kioskikirjallisuutta jäähyistä, paitsioista ja pitkä päätyyn ja perään kiekosta? Mun tulevaisuuden suunnitelmat alkavat selkeämään pelottavaa vauhtia….

Print Friendly, PDF & Email

Comments (2):

  1. Juha Ruohonen

    14.9.2019 at 18:17

    Petteri, jälleen kerran huikeaa tekstiä. Kun joskus selviät Suomeen, pitää keskustella älyjuoman ääressä Palloseuran nykyisestä alennustilasta.

    Vastaa
    • theguzziboy

      15.9.2019 at 02:14

      Ehdottomasti. Siinä todella riittää puitavaa.

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: