Babushkin – Ulan Ude- nimetön rekkapysäkki 602 km
Nimetön rekkapysäkki – Tsernysevsk 527 km
Babushkinin aamu on kaunis. Samaa ei voi sanoa yöstä. Mä melkein olen valmis vaihtamaan käsitykseni venäläisyydestä ja venäläisistä. Tai ainakin siitä tyypistä, joka huudatti telkkaria kello kahteen yöllä. Tai siitä toisesta, joka viesteili samoille tunneille. Kaikki äänet tulivat lävitse seinistä. Ihan sama jos niitä seiniä ylipäätään olisi ollut olemassa. Mä oon miettinyt ajaessa mitä kaikkea tänne kannattaisi tuoda ja mitä bisnestä täällä voisi tehdä. Seuraava on top 3: taloihin kattoja, ulkomaaleja ja äänieristeitä. Mikään noista ei selkeästi ole kuulunut tuotantosuunnitelmiin. Ei ennen eikä nyt.
Huonoista unista huolimatta mä oon yllättävän pirteenä liikkeellä. Pyörä on pakattuna kello 07 ja liikkeelle ennen kahdeksaa. Viimeinen pistäytyminen Baikal järvellä. Se on aina yhtä kaunis. Babushkinin majakka ei taas sitä ole. Eikä rantaan jätetty junavaunu, mutta järvi on. Vähän jopa haikea olo – koskahan mä näen tän järven vielä? Vastaus tulee kun lähtee ajamaan. Neljän kilometrin päästä. Se tulee kerran vielä vastaan. Pilkottaa hetken ja sitten tie kääntyy sisämaahan.
Porukka jakaantunut kolmeen osaan. Ajetaan pienemmissä ryhmissä. Tie vaihtelee, samoin sää. Harmauden välistä tulee nimittäin aurinkoa. Siis oikeaa aurinkoa lämpöineen kaikkineen. Mulla alkaa olla kamoissa lämmin. Mä en muista miltä se on tuntunut aikoihin. Kokoontuminen Ulan Uden edessä. Muut jatkavat siitä yhdessä, mä ajan kaupunkiin. Leninin pää on nähtävä.
Ulan Ude on mulle niin tuttu. Tai ainakin sen ratapiha. Sen ulkopuolella mä en ole käynyt, mutta 25 min pysähdyksen kokemuksella kaupunki on mulle tuttu. Right. Väestö on selkeästi taas erilaisempaa kuin muualla. Aasialaiset kasvonpiirteet ovat vahvimmin edustettuina. Kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se löytyy netistä. Mä ajan vaan Ploschnad Sovetoville katsomaan päätä. En vieressä olevaa Subwayta. Käyn tosin kummassakin.
Leninin pää on käsittämätön. Se on sitä pienemmissäkin koissa, mutta tämä on kuin se olisi ostettu Aimo Uttulalata. Aimo Uttula on turkulainen herrainpukimo Humalistonkadulla. Myy vaatteita isoille pojille. Ikkunassa on kokovalikoima s – xxxxxxxxxxxxl. Tämä pää on malliston ulkopuolista kokoa. Mä en oo nähnyt mitään vastaavaa, mutta siinä se joköttää.
Kim Jong Il tuli junalla tänne vartavasten katsomaan patsasta. Mä mopolla. Se painaa 42 tonnia. Kim Jong Il pystytti Pohjois Koreaan useita isoja patsaita. Mä mietin mitähän mun naapurit ajattelisivat jos laittaisin vastaavan patsaan itsestäni meidän pihalle? Edes vaikka sata kertaa kevyempänä? Musta idea on loistava. Mietin pitäisikö ikuistaminen pronssiin tehdä matkaparralla vai siistimpänä? Valinnanvaikeuksia. Samoin kuin viereisessä Subwayssa. Mä vakuuttunut, että tää on yksi oudoimmista asioista mitä mä olen ikinä nähnyt. Patsas. Ei Subway.
Yksi kauneimmista paikoista missä olen ajanut on taas Ulan Uden ulkopuolella. Jo kaupunkiin tullessa joki kiemurteli vuorten vieressä. Oli kiire. En ottanut valokuvia. Nyt kun olen yksin liikkeellä, niin voin taas valokuvata. Onneksi. Kaupungin ulkopuolella samat vuoret jatkuvat. Niin ikään isommat ja pienemmät joet. Burjatia on kaunis, vaikka se kuullostaakin italialaiselta tuotteelta, joka aiheuttaa laktoosi-intolerikoille tuskaisia hetkiä. Mun villapaita aiheuttaa mulle tällä hetkellä myös tuskaisia hetkiä. Lämpötila on kivunnut reippaasti yli kahden kymmenen. Mä vaan ajan, pysähdyn ottamaan kuvia ja ajan. Täällä on vaan niin kaunista.
Sosialismin ja kommunismin idea oli ja on niin ikään kaunis. Toteutus jäi sitten hiukan toisenlaiseksi, mutta aikomus ja unelma paremmasta maailmasta ei ole koskaan pahaksi. Utopia asteella se toimii. Mä uskon, että ajatus paremmasta yösijasta kuin eilen on niin ikään kaunis. Mä olen saanut whatsappiin osoiteen, minne mun pitää saapua. Hotelli on siellä. Kaupungin nimi on Hilok.
Hilok on pieni provinssikylä, joka on kasvanut muita kyliä isommaksi, koska siperian rata pysähtyy siellä. Kylässä on Voksal. Hilok olisi voinut mun puolesta vastaanottaa edes hiukan kasakstanilaista aaltoasvalttia, sillä ”kaupungin” ””kadut”” ovat aika eksoottisia. Radan ylitys ei myöskään tapahdu autokaistaa pitkin. Puomit ovat pysyvästi alhaalla. jo Vuosia, mutta mopolla pääsee onneksi jalankulkijoiden tolppien välistä. Kukaan ei edes noteeraa sitä. Tapahtuu koko ajan. Suomessa tilanne voisi olla hiukan toisin.
Hotelli löytyy lopulta. Google Maps ja Maps me pyörivät kumpikin ympyrää. Tosin hotelli tai majoitus establishment on valinnut linjakseen kyltittömyyden. Miksi mainostaa, kyllä ihmiset tulevat. Ja tulevat siinä määrin, että hotelli on täynnä. Mä saan tästä tiedon kun pääsen hotellin wlaniin kiinni. Jostain syystä mun mobilidata ei aina toimi. Nyt toimii. Kaverit ovat lähteneet eteenpäin. Mä olen pyörinyt tässä noin tunnin. Nälkä. Jano. Mä jään miettimään mitä on tapahtunut. Oliko meidän varauksessa ongelmaa. Olisimpa silloin tiennyt, että tää vaan pahenee. Paljon.
Jätän Hilokin. Hyvillä mielin, sen jälkeen kun olen löytänyt bensaaseman. Varakanisteri on jo käytetty. 31 litran tankki vetää 29,7 litraa menovettä. Päivä muuttuu illaksi. Harmi, sillä ekaa kertaa alkaa näkyä ruska. Kuvat eivät tee oikeutta keltaloistolle. Mä ajan pitkin tietä ja sadan kilometrin jälkeen näen rekkapysäkin ja sen edessä mopoja. Katson ympärilleni ja totean, ei jumalauta. Ei, nyt ei edes Jumala auta… tänne me jäädään. Tsiisus.
Venäjän teiden varsissa on paljon cafe – nimisiä kahviloita. Niissä on osuuspankkimerkki. Sen lisäksi löytyy rekkaparkkeja. Niissä on vaihtelevia majoitustiloja. Mä olen ajanut niiden kaikkien ohi paitsi sen yhden, mikä pelasti mut Tseljabinskissä. Se oli uusi. Tämä ei ole. Mä olen varma, että monet neuvostoarmeijan kasarmit olivat siistimpiä kuin tämä. Senkin jälkeen kun ne olivat olleet autioina kymmenen vuotta. Mun huone on mielenkiintoinen kokonaisuus eri sisustusratkaisuja. Huoneessa on vessa, mutta laatoissa reikiä ja ovenkarmit ovat turhia. Selkeästi. Mä en myöskään muista viime vuosina (kolmekymmentä plus) käyneeni yhteissuihkuissa käytävän päässä. Eurolavan näköisen ritilanpäällä suihkuttelussa olin neitsyt. Ainakin ennen tätä päivää. Onneksi vesi on kuumaa. Alakerran ruokalan menu ei hae Michelin tähtiä. Ei valikoimaltaan eikä tarjoiluiltaan. Maku kuitenkin on taivaallinen. Mä syön kaalia ja jotain lihamössöä. Mä olisin voinut syödä kumpaakin raakanakin. Hirvee nälkä. Se kaikkoaa ja olo paranee. Jään parin kaverin kanssa istuskelemaan kunnes totean, että aika on mennä nukkumaan. Mitkään verkot eivät oikein toimi. Wifiä ei ole. Mitään ei voi siis kirjoittaa. Puhelimen laturi on jäänyt sivulaukkuun… en mä mitään virtaa puhelimeen tarvitse… empä. Tämää kostautuu mulle seuraavana päivänä. Kunnolla.
Huomenta Burjatia, hyvin sataa voisi Matti Esko aloittaa laulunsa. Aamutunnelma eri kuin alkuperäisessä laulussa. Rekkoja ympärillä yhtä paljon. Eilisen aurinkokylpy on muuttunut vesisateeksi. Ei siis miksikään tihkuksi, vaan kunnon sateeksi. Mä viivyttelen aamua. Toivon, että sade lakkaisi. Ei se lakkaa. Pakko tonne sekaan on lähteä. Onneksi on vielä sumua. Mä päätän kokeilla sadepuvottomuuden taikaa. Taas kerran se ei toimi. Jos laitat sadepuvun päälle, niin sade lakkaa. Jos et laita, niin sataa koko ajan. Mä haluan sateen loppuvan. Kyllä tää Guzzin goretex sen verran pitää vettä. Ei pidä. Lämpötila on laskenut 27 asteesta seitsemään. Vettä tulee vaakatasossa. Sadan kilometrin jälkeen päätän pysähtyä ottamaan kahvia. Ja laittamaan kuivapuvun päälle. Se osoittautuu päivän parhaaksi teoksi.
Chita ohitettu. Samoin taas yksi aikavyöhyke. Eroa Suomeen on kuusi tuntia. Ollaan siis aika idässä. Taivas pysyy harmaana. Vettä valuu. Jos eiliset ajolasit olivat niin täynnä itikan jälkiä, että ne olivat käytännössä läpinäkymättömät samoin kuin mun tuulilasini, niin nyt se ei haittaa. Tosin ei nytkään näe mitään. Syy vaan eri. Pyörä ei myöskään puhdistu se saa päälleen pölyn lisäksi kuraa.
Mulla uusi all time high kokemus. Ajaa ylämäkeä hiekkalastissa olevan dumpper kuorma-auton perässä. Hiekkaa tulee lavalta tasaisesti. Se yhtyy veteen. Lentää visiiristä sisään ja päätyy suuhun. Hampaat narskuu. Sylkeminen 100 kilometrin vauhdissa eteenpäin on huono idea. Totean sen kerta toisensa jälkeen. Onneksi pian edessä on uusi rekka. Tällä kertaa lastina on tukkeja. Kaarna on samaa kuin hiekka. Perseestä.
Maisema on kaunis, mutta mä en voi pysähtyä ottamaan yhtään kuvaa. Mä en tarkene. Mulla on kylmä, ketuttaa ja mä haluan perille. Matka vaan on loputon. Sateessa on aikaa miettiä vaikka mitä. Yleensä ne ajatukset perustuvat lämpöön ja kuivuuteen. Mä mietin jo miten pitkään mä olen suihkussa kun pääsen perille. Majoituspaikan kuva antaa uskoa paremmista öistä kuin pari viimeistä.
Kilometrit vähenevät. Pisarat ei. Onneksi tie on hyvä. Pari huonompaa pätkää koko matkan aikana. Muuten ensiluokkaista. Vuoria ylös, toisia alas. Eteenpäin. Viimeinen tankkaus. Mun puhelin on hyytynyt. Se latautui pyörän tupakansytyttimestä alkumatkalla. Ei enää. Mä lataan sen kun pääsen kaupunkiin. Hotellin nimeä mä en muista, se on puhelimessa, mutta kai powerbankeissä on virtaa. Käy ilmi, että ei ole.
Viimeinen kilometrejä on jäljellä yksi. Ajan kaupunkiin. Hieno neuvostovaakuna. Siitä pitää saada aamulla kuva. Sataa yhä kaatamalla. Puhelin ei jostain syystä lataudu. Tupakansytyttimeen tulee virtaa, navigaattori toimii, mutta puhelin on vaan mykkä. Mä yritän etsiä jotain katosta, missä värjötellä. Löydän bussipysäkin ja peruutan pyörän sinne. Katto pitää veden pois. Nyt vaan odotan, ett’ puhelin saisi virtaa niin tietäisin mihin pitää mennä.
Minuutit kuluvat. Puhelin on mykkä. Viereen tulee nainen, joka kyselee multa kaikenlaista. Mä en osaa vastata, kun en ymmärrä. Google translator on hiljaa pimeän puhelimeni sisällä. Jotenkin me saamme yhteisymmärryksen. Mä toistan hotellia ja njetiä ja da’ta. Nainen selittää, että hän tilaa taksin, ajat sitten taksin perässä. Idea hyvä, taksia vaan ei ole. Eikä tule. Lopulta naisen mies tulee autolla paikalle. He lähtevät ajamaan edellä, mä mopolla perässä. Venäläiset…
Parin kilometrin päästä paikka löytyy. Kukaan ei vielä puhu mitään yhteistä kieltä. Onneksi vieressä kävellyt mies osa englantia. Käy ilmi, että kummatkin kaupungin hotellit olivat täynnä ja mun matkakaverit ovat 120 kilometrin päässä täältä. Mä ihmettelen tosissani mitä tapahtuu, sillä tän hotellin kuva oli jaettu jo päiviä sitten, ”huominen paikka”- tekstillä, ja pysähdyskin oli suunnitelmassa alusta lähtien. Mä en jaksa miettiä asiaa just nyt. Totean, että jään tänne. Saan huoneen. Keittiö on kiinni. Mä saan nuudeleita. Ja Tuc keksejä. Lähtee nälkä. Mä rupean selvittämään, että mitä ihmettä näiden hotellien kanssa tapahtuu. Lopputuloksena on jotain, mitä en olisi halunnut kuulla. Mä kerron siitä lisää myöhemmin.
Sosialismin ihanteet olivat yleviä ja hyvään pyrkiviä. Toteutus vain jäi uupumaan. Matkasuunnittelussa kannattaa unohtaa unelmat ja keskittyä toteutuksiin. Muuten kummankin lopputulos on sama.
