Irkutsk – Babushkin 281 km
Irkutsk yrittää pitää musta vielä kiinni. Ja mä Irkutskista. Mä olen niin iloinen, että mä löysin tän kaupungin ja se otti mut vastaan sinisellä taivaalla ja auringonpaisteella. Tänään se kuitenkin koittaa kertoa mulle, että sun on pakko davai, davai ja samalla kaupunki verhoutuu tummiin pilviin. On siis aika lähteä. Ja koska mä en saanut late checkout’ia, niin on mun myös pakko lähteä eteenpäin.
Pyörän pakkaus on aika syvältä. Tai ei se pakkaus, vaan kamojen raahaaminen toisesta kerroksesta pyörän luo. Mopoilu ei ole mitään light travelingia jos on näin pitkään reissussa. Tosin mulla on matka-arkku aina mukana viikonloppureissuillakin, joten tää ehkä johtuu enemmän musta kuin mistään muusta. Lämpötila on tippunut 13 asteeseen ja mä vedän taas kuivapuvun alle. Se on erittäin kätevä. Pitää tuulen poissa. Se on kaikkea muuta kuin kätevä silloin kun pitää pysähtyä biologiselle katkolle. Sukeltaessa voi toimia toisin kuin mopolla ajaessa. Nyt on parempi toimia ihan normitavalla. Mä en vieläkään pysty käyttämään venäläisiä tienvarsi helpotustiloja. Tähän mennessä mulle on vasta huudettu kolmesti, että puskapissailu ei ole suotavaa. Ainakaan huoltoasemien pihassa. Onneksi mä en ymmärrä mitä mulle huudetaan. Äänensävyistä päätellen tuskin mitään kovin nättiä.
Itse asissa on kiva päästä taas ajamaan. Breikki oli hyvä, mutta nyt on vaan kiva olla liikkeellä varsinkin kun päivän ajo on aika lyhyt. Näen myös toisen puolen Irkutskista. Betonilähiöitä ja esikaupunkia. Ero vanhaan keskustaan on sama kuin vertaisi Eiraa Kontulaan. Vertaus on puhtaasti rakennuskantapohjainen. Ei muu. Ero on siis valtava. Tosin talojen ikäerokin on 100+ vuotta. Mä ajan eteenpäin ja tulen ensimmäiseen kaupunkiin ja päätän pysähtyä. Ei olisi kannattanut.
Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin on kaikille tuttu lause Lumikista. Sen päivitetty versio menee kerro, kerro kuvastin, kuka tulee oikealta ohitse. Paitsi että kuvastin ei sitä kerro mun mopossa. Ei enää koskaan, koska se kuvastin on rikki. Palasina. Syypää tähän olen mä. Ihan itse.
Mä oon varmaan pysähtynyt mun mopolla tuhansia ja tuhansia kertoja ja laittanut mopon jalan maahan. Muuten se ei pysy pystyssä. Rutiini liike. Työnnetään jalka pyörän alta esiin ja harashoo, pyörä pysyy pystyssä. Mä teen sen taas, paitsi tällä kertaa se jää varmaan puoliväliin. Mä nousen pois pyörän päältä ja sekuntia myöhemmin se on maassa sivuttain. Voi prkl. Onneksi edessä olevasta autosta nousee pari kaveria ja auttaa mua nostamaan pyörän ylös. Jos sen joutuisi tekemään yksin, niin laukut ja muut tavarat pitäisi irroittaa. Painoa on vaan liikaa. Venäjän pojat auttavat ja ainoastaan mun ylpeys on hiukan ottanut hittiä. Samoin kuin se peili, joka on irti, ja toinen käsisuoja. Mä pysähdyin kuvaamaan tähteä, sirppiä ja vasaraa. Ei olisi kannattanut. Ilman taustapeilejä täällä ei pärjää. Oikea peili ei ole niin kriittinen kuin vasen, mutta sitäkin tarvitaan. Ainakin tässä liikenteessä. Vieressä on fillarikauppa. Haen peilin ja mietin millä mä sen joskus kiinnitän. No, en ainakaan nyt, sillä pitää päästä liikkeelle.
Irkutskin ja Baikal -järven välissä on vuoristo. Aika jyrkkä sellainen. Nousut ovat pahimmillaan 11 %. se tarkoittaa 11 metriä sadan metrin pätkällä. Satoja metrejä on näissä vuorissa useita. Tie nousee pystysuoraan. Rekat piiputtavat vieressä, mä käännän hanaa ja ajan ohitse. Ylämäkeä seuraa alamäki. Sama kulma. Tiet mutkaa. Mopolla sellaisen alastulo on erittäin epämielyttävää. Varsinkin tällä tavaramäärällä. Rekat ajavat ohitse kun tulen reippaan varovaisesti serpenttitietä pitkin. Vuorot vaihtuvat taas ylämäessä. Näin mennään pitkä tovi. Onneksi tie on hyvää, paitsi ei tietenkään koko aikaa. Välillä se on uritettua peltoa. Mä niin en pidä siitä. Sitten se loppuu ja edessä näkyy vettä. Baikal.
Baikal on maailman suurin makeanveden järvi. Järvi on 20-30 miljoonaa vuotta vanha ja se pitää sisällään 22-23 % maailman maanpäällisestä makeasta vedestä. Se myös saa ilman tuntumaan kostean kylmältä ihan samalla tavalla kuin merikin. Järvi vaan on kuitenkin niin hemmetin hieno. Mä muistan katselleeni sitä tunti tolkulla junan ikkunasta toukokuussa. Nyt tuntuu oudolta ajaa syyskuussa kiskojen ja järven vieressä mopolla. Mä en väsy katselemaan sitä nytkään. Ainoastaan ilma voisi olla kirkkaampi. Tie menee pääsääntöisesti rantaa pitkin. Mä pysähdyn kuvaamaan useasti. Täällä vaan niin kaunista. Ja koleaa.
Välillä ollaan todella ylhäällä. Tietä täällä ollaan rakennettu eri aikoina hiukan eri kohtiin. Yhden sillan kohdalle on jätetty vanha silta viereen. Mä olen iloinen Venäjän infrastruktuuripanostuksista. Tää uusi on selkeästi parempi kuin tuo viereinen vanha. Täällä on myös ollut pahoja tulvia ja maanvyörymiä tänä vuonna. Tietyöt seuraavat toisiaan. Tietenkin yhden tietyön kohdalla on taas hevosenkokoinen koira vapaana. Sen mielestä mä olen epäilyttävä. Arvaus osunee oikeaan. Koira päättää ratkaista asian hyökkäämällä mua kohti. Mun koirapommit on taskussa. Mä päätän tien kunnosta huolimatta vastata koiran haasteeseen vauhdilla. Onneksi ei käy mitään. Mulle eikä koiralle, sillä se jää metri kerrallaan taakse. Mä inhoon tätä. Tien vieressä ja keskellä tietä lönkyttelevät lehmät eivät taas tee mitään. Muuta kuin ovat. Onneksi tämä ei ole Intia.
Mä lähestyn majapaikkaa. Pihalla on tutunnäköisiä kavereita ja mopoja. Pyörä parkkiin ja alkaa kuulumisten vaihto. Mä saan kuulla olleeni onnenpoika välttäessäni Mongolian. Vanteita on solmussa, pyörät käyneet maassa ja uimassa. Pahimman päivän aikana parisataa kilometriä oli vienyt yli kymmen tuntia. Kuoppaa, soraa, pehmeää hiekkaa ja vaikka mitä. Ehkä mulla oli sittenkin tuuria. Ja jos ja kun ton kytkimen laukeaminen olisi ollut edessä joka tapauksessa, niin onneksi se ei tapahtunut Mongoliassa. Mä odottaisin kaiketi vieläkin kyytiä. Saan kuulla myös, että kytkinremontti oli parempi tehdä Kasakstanissa kuin Suomessa jos vertaa hintaa. Mun 500 USD olisi ollut 2500 Euroa Suomessa. Ehkä kaikella on sittenkin tarkoituksensa. On myös kiva syödä illallista porukassa. Mä viihdyn yksin todella hyvin, mutta on tämäkin kivaa. Ainakin nyt.
Yöpaikka on eksoottisinta tähän mennessä. Huoneet yläkerrassa. Portaat jyrkemmät kuin vuorenseinät. Sisustus huoneessa ”mannermaisen eksoottinen”. Mitä mannerta tällä on haettu jää mulle täysin epäselväksi. Suihkut ja muut vastaavat käytävällä. Tää on just niin ei mua. Mutta täällä on sauna. Tai sen venäläinen versio. Mä saan vuoron kello 22ksi. Mä toivon, että nää liat lähtisivät viimeinkin naamasta. Ainakin mä aion todella koittaa ja hankata itseäni pata-padalla. Tai painepesurilla. Huomenna edessä 570 kilometriä. Ulan Udeen on matkaa 120 km. Sen mä ajan letkassa. Aion jäädä kuvaamaan maailman suurinta Leninin päätä. Se on 7.7 metriä korkea. Burjatiassa on siis vaikka mitä. Ehkä lopunpäivää sitten yksin. Mä näen myös taas taakse oikealle. Saan matkakaverilta sopivan peilin. Yhdessämatkusta-misessa on myös muitakin hyviä puolia kuin illallisseura.
