Irkutsk. Kilometrejä ja mopoon päin katsomisia 0.
Mopojen koneet käynnistyvät starttimoottorilla ja bensalla. Mun kone käynnistyy yleensä melkein millä tahansa etanolilla. Tänään Guzzin kone ei käynnisty, mutta mun tekisi mieli käynnistää mun kone. Uudelleen. Jätän sen kuitenkin tekemättä. Mutta ajan sitä hallitusti eilisestä alas. Ok, pari loppukiihdytystä se vaatii ettei leikkaisi kiinni. Dinneri, punaviini ja tietoisuus siitä, että ei tarvitse ajaa, saivat mun sylinterit hakkaamaan eilen täydellä teholla. Tänä aamuna sylinterit voideltiin Buranalla.
Mulla on turistipäivä. Mä odotan oikeasti miltä tää kaupunki näyttää. Aloitan sen tutustumisen iltapäivällä. Mä nimittäin nukun pitkäliti yli puolenpäivän. Tuntuu vaan niin hyvältä saada nukkua huoneessa, joka on siisti ja lämmin. Mulla ei kiirettä mihinkään. Aurinko paistaa. Lämpötila on yli 25 astetta. Elämä hymyilee kaikilla valkaistuilla hampaillaan todella kauniisti just nyt.
Mä tutustuin Irkutskiin ekan kerran varmaan vuonna 1984. Mä tein jonkun kirjaesitelmän Henri Troyatin kirjasta, joka käsitteli Dekabristeja. Kaverit laittoivat ekan kerran tsaarille hanttiin tosissaan. Heidät karkoitettiin Irkutskiin. Eilen Venäjällä oli paikallisvaalit. Putinin vastustajia kohdellaan hiukan toisilla menetelmillä kuin tsaarin vastustajia. Aina uusi aika ei ole parempi kuin vanha. Tämä kaupunki kukoistaa osittain karkoitettujen johdosta. Siperian yksi keskuksista. Yli 500 000 asukasta. Mun hotelli on vanhalla puolella. Osoite on Proletariska 7. Valtakadun nimi on Ulitsa Karl Marxa. Siihen risteytyy Ulitsa Lenina.
Mun lapsuudenkodin osoite oli Leningradinkatu. Leningrad oli Turun ystävyyskaupunki. Samoin Varna ja Rostock. Onneksi Irkutsk ei ollut. Jos Turku olisi ollut Irkutskin ystävyyskaupunki, niin olisimme lähettänyt virkamiehet tutustumaan tänne ja todennäköinen lopputulos olisi ollut se, että täältäkin olisi lanattu vanhat talot pois ystävyyden hengessä. Mutta keskustassa olisi KOPin kolmio. Onneksi näin ei ole.
Musta toi Leningradinkatu kuullostaa yhä paremmalta kuin sen kadun nykyinen nimi, Pietarinkatu. Meillä oli taloyhtiössä yksi mies, joka ei halunnut asua Leningradinkadulla. Piti saada toinen osoite. Virallinen. Sellainen sitten tehtiin. Ei ulkomailta voi lähettää postia (suomettuneeseen) Suomeen, jos osoite on Leningradinkatu. Kalskahtaa sosialismilta. Toinen virallinen osoite oli Kölnin rinne. Please. Ulitsa Leningradskaja on paljon siistempi kuin joku Kölnische Neigung. En usko kenenkään muun käyttäneen tätä osoitetta. Mulla on yhä katukyltti, minkä varastin kotikadulta. Siinä lukee Leningradinkatu, Leningrads gatan. Mun äitini ei ollut siitä iloinen. En selittänyt sitä sillä, että mun kone oli kyseisen teon aikana ajettu aika ylös. Ylemmäksi kuin Impivaaran uimahyppylava. Olisi ehkä pitänyt. Aresti olisi ollut varmaan lyhyempi. Ei voi tietää.
Mulla Turku on joka tapauksessa maailman paras paikka. Joka puolella maailmaa on oma Turkunsa. Tukholma on Ruotsin Turku. Lontoo Englannin. New York Amerikan. Dubai Emiraattien. Maailmalla ei ole Helsinkejä. Jos olisi, niin ihmisten olisi hyvä välttää niitä. Mä olin paikallisessa Helsingissä yötä täällä. Sen nimi oli Nizhneudisnk. Kadut kuravelliä. Ilma sameaa puuroa. Ihmisen on paras olla maailman Turuissa aina kun vaan voi. Nyt mä olen iloinen, että löysin sen Irkutskista.
Mä lähden katsomaan jokea. Angara on 1779 kilometriä pitkä. Aurajoki on 70 km pitkä. Venäjällä on kaikki isompaa. Joki on satumaisen kaunis. Se virtaa kovaa. Onneksi Aurajoki ei virtaa yhtä kovaa. Kerran kesä-Kårenin jälkeen päätimme näyttää ulkopaikkakuntalaisille tytöille, että Aurajoessa voi uida. Hyppäsin sinne veneestä lähellä Tuomiokirkkoa. Jalat painuivat mutaiseen pohjaan. Koskettivat pohjassa olevaa fillaria. Sieltä oli vaikea päästä ylös. Kun lopulta pääsin niin tytöt olivat lähteneet. Mun kone kävi hyvin silloin(kin).
Täällä joen vieressä on kirkkoja ja isoja rakennuksia. Niiden edessä seisoi joskus Lenin. Nyt siellä on laatta, jossa on Leninin kuva. Turussakin on Leninin patsas. Tai pää. Mun kaverit saivat kouluaikana selkkauksen aikaan lainaamalla patsaalle tuotuja kukkia. Ehkä he halusivat antaa niitä ulkopaikkakuntalaisille tytöille. Se ei päättynyt hyvin. Se päättyi poliisille. Suomi oli erilainen maa silloin. Mä en ajatellut antaa laatan edessä olevia kukkia kenellekään. On parempi jättää ne aloilleen. Sen sijaan mä saan lipusta päähäni. Vähän samalla tavalla kuin kiinassa laskimesta. Yritän päästä ohi kiinalaisesta turistiryhmästä. Ne blokkaavat koko kadun. Joukkoa johtaa venäläinen opas. Sanon kolme kertaa heidän takaansa, että please, can i pass. Ei reaktiota. Otan kaveria olkapäästä kiinni ja hellästi ohjaan häntä sivuun. Kaveri ei pidä siitä. Lyö mua sellaisella kiinalaisten turistien kaitsemiseen tarkoitetulla lipulla. Mua huvittaa. Mä käytän mun venäläistä sanavarastoani. Kokonaisuudessaan. Kutsun häntä pridurokiksi. Kiinalaiset osaavat venäjää. Rupeavat nauramaan. Kaveri käy aika kuumana. You just dont listen mä sanon. Vastauksena tulee no, i dont… mä jatkan eteenpäin. On kuuma. Varmaankin jo yli 27+ astetta.
Kaupunki on täynnä kauniita puurakennuksia. Osa hirveässä kunnossa. Osa taas ei. Kummatkin omalla tavallaan ihania. Mä voisin olla täällä pitkään. Ja päätän tulla myös takaisin. Varmasti. Löydän aukiolta myös oikean Leninin patsaan. Se on iso. Tämä Lenin osoittaa myös eteenpäin. Mä kävelen toiseen suuntaan. Olen ladannut google translatoriin tekstin, joka on osoitettu parturille. Mä nimittäin näytän aika hirveältä. Mopoilureissuihin ei kuulu parranajo. Kaupungissa kävelyyn pitäisi kuulua. Mä löydän parturin. Näytän tekstin ja parinkymmenen minuutin päästä mä näytän taas jollain tavalla siedettävältä. Mä ainakin tunnen itseni taas ihmiseksi. En ihmissudeksi. Naama on sudittu. Sivuhiukset ovat jääneet irkutskilaiselle lattialle. Kukaan ei katso mua enää pitkään. Onni on pienistä asioista kiinni.
Mä lompsin pitkin eri katuja. Kuvaan taloja. Puurakennukset on mun intohimoni. Mun oma kotini on vanha puutalo. Vuodelta 1845. Nämä talot ovat koristeellisempia. Kaupunki on ollut aikanaa todella vauras. Se näkyy. Intohimo ja polte ovat jänniä käsitteitä. Mulle ne ovat ydintä. Mä teen kaikkea poltteella ja intohimolla. Mun mielestä on sääli, että monet eivät tee niin. Elämä ilman intohimoa ja poltetta on surullista elämää. Miksi ei keski-ikäinen voisi olla yhtä intohimoinen kaikkeen ympärillä olevaan? Miksi sitä pidetään, jollei nyt sopimattomana, niin ainakin jonain sellaisena, mikä kuuluu muuhun kuin aikuisuuteen?
Mä suhtaudun intohimoisesti mun taloon. Mopoiluun. Mun musiikkiin. Turkuun. TPS’ään ja moneen muuhun. Mulle se on totaalista omistautumista. Silmien kiiluntaa. Musta on ok mennä TPS’n matsiin pelipaidassa. Tampereelle, Hämenlinnaan ja ihan mihin vaan. Mä olen iloinen, että pystyn heittäytymään niin totaalisesti siihen mitä mä kulloinkin teen ja kohkotan. Tietysti se menee välillä yli, mutta onko sillä väliä? Se kuluttaa, mutta so what. Pahempaa olisi vaan olla ja tehdä. Mekaanisesti.
Työelämässä se on joskus raskasta, sillä ammattimaisuuteen, professionalisuuteen, ei pitäisi kuulua tunteet. Miksei? Ihan karmeaa. Pitää polttaa ja antaa palaa. Kaikessa. Mun tunteet syntyy niistä. Mä olen sitä. Tää matka on sitä. Elämä on myös sitä. Pitää uskaltaa, näyttää ja tuntea. Se ei ole mistään pois. Sen puute olisi. Välillä mä ihmettelen miksi rakastan korporaatioita niin paljon kuin rakastan, vaikka en sovi niihin. Korporaatiot ovat konventionaalisia. Mä en.
Mä lensin Dubaista katsomaan Kentin viimeisiä keikkoja. Tänään hankin liput Aknestikin kahdelle paluukeikalle. En tosin kummallekin, sillä toinen on Torniossa, toinen Oulussa. Mä olin vuoden 2001 finaaleissa Oulussa. TPS paita päällä. Se ei päättynyt hyvin. Me hävittiin, mutta mä jäin Oulun Rotuaarilla henkiin. Mitähän nyt tapahtuu? En tiedä. Mutta mä aion kokea sen. Intohimolla.
Huomenna on taas aika pakata mopo ja lähteä liikkeelle. Mä näen muut kaverit. Mä odotan sitä, mutta mä olen päättänyt, että mä en aja joukossa loppumatkaa. Mä en vaan pidä siitä. Illat voin olla samassa paikassa, mutta en muuta. Mä haluan ajaa yksin. Se on mun juttuni. Mä aion jatkossa todellakin tehdä mun juttujani. Kaikessa. Irkutskin päivä on muuttunut illaksi. Mä syön stroganoffia. Maistuu paremmalta kuin joskus kouluruokalassa. Mä olen onnellinen. Hyvin onnellinen. Juuri nyt. Juuri tässä.
Mies voi lähteä hetkeksi Turusta mutta Turku ei lähde miehestä. Oli ehkä hienoin ylistys hienolle kaupungille, ehkäpä se jokikin vielä joskus on sen verran puhdistunut että iltauinnin jälkeen pääsee taksiin.
Hemmetti.
se kåren ilta oli kyllä hauska… mä en muista ottiko taksi mut kyytiin vai pitikö kävellä. kotiin kuitenkin varmaan päästiin. freshinä….
Ps. ihmeen monta Reijo Tossavaisen patsasta ovat tuollakin säilyttäneet.
noita tossavaisia on kyllä kiva katella. onneksi noi eivät sentään puhu tai kirjoita mitään. mä luulin, että noita olisi siirretty muualle. ei todellakaan ole.joka pitäjästä löytyy ainakin yksi ja katuja kaverilla on venäjänmaalla enemmän kuin jortikalla suomenmestaruuksia….
Irkutsk vaikuttaa kiinnostavalta paikalta. Sitä oli Kazankin. Hämmästytävän hieno sekoitus venäläisyyttä, islamilaista maailmaa ja eurooppalaisuutta. Venäläiset suurkaupungit ovat yllättäviä.
Sen sijaan Turku-kuvasi on kyllä sosisalistista realismia tai jotain muuta mielikuvitusta… Ja vielä enenmmän Helsinki-kuvasi 😉
Irkutskiin kannattaa oikeasti ottaa lento. ne ei pahan hintaisia ja kaupunkiin voisi liittää positiivisia ylistyssanoja loputtomiin. kuten Turkuunkin. mä oon varma, että sä tykkäisit kaupungista. siis kummastakin.
No nyt keksin, sun stoorihan sivuaa kirjaa Zen and the art of motorcycle maintenance. Siinä matkanteko oli kyllä helpompaa, mutta kyse oli samasta asiasta, matkasta itseensä. Olen muuten samaa mieltä että yksin on kivempi ajaa, tosin mun kyytiin mahtuu matalakierroksinen kaveri joka nukahtaa Etelä-Saksan serpentiineillä vaikka alkaa sataa.