Päivät 22-23. Lenin setä asuu Venäjällä, mut mitä mittää mä tääl tee? Osa II.

Krasnoyarsk – Nizhneudinsk 543 km
Nizhneudinsk – Irkutsk 520 km

Mä pääsin Irkutskiin. Siperian Pariisiin. Toivottavasti ei kuitenkaan sinne. Ranska olisi hieno maa ilman ranskalaisia. Ei perunoita. Tai pastilleja. Ihmisiä. Pariisi on vaan huono kopio Berliinistä. Ranskalaisilla ja puolalaisilla sama ongelma. Kumpikin sitä mieltä, että he ovat maailman napa. Saksalaiset ovat kuitenkin ehkä osoittaneet kummallekin maalle jotain. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole saksalaisen historian selvitys sen naapurimaiden valossa, mutta siihen liittyy maantieto ja aika. Siis on hyvä palata hieman taaksepäin. Noin 40+ vuotta.

1970 -luku oli hienoa aikaa. Paitsi musiikin ja vaatteiden osalta. Valokuvia ajalta on onneksi vähän ja pääsääntöisesti nekin ovat koulukuvia. Kaikilla on koulukuvissa kaulassa avain. Mulla ei ole. Mulla on ruskea-puna-keltainen poolo. Siinä roikkuu valkoinen majakka. Ostettu Ahvenanmaalta. Paita varmaan keinokuitua. En muista miltä se tuntui, mutta hyvältä se ei näytä. Jos meidät puettiin parhaimpiimme koulukuvauksiin, niin miltä näytimme arkena? Karmea ajatus. Voikohan siitä saada vielä korvauksia? Pitäisi. 70- luvun musiikkiin en edes mene. Se niin syvältä olevaa kuraa. TV sarjat eivät kuitenkaan ole. Archie Bunker on yhä Äijä. Isolla.

Joka tapauksessa 1970- luvulla lapsena kasvaminen turkulaisessa lähiössä oli kivaa. KA, silloin ei ollut Netflixia ja Pipsa-possua. Oli kerran vuodessa, jouluaattona, tsekkoslovakialaisia myyrä piirrettyjä ja Pikku kakkosessa itä-saksalaisia Nukkumatti animaatioita. Osa niistä mustavalkoisia. Mutta silloin aikaa vietettiin pihalla. Ja lukien kirjoja. Ja se oli kivaa.

Mä skippaan nyt pihapelit ja keskityn kirjoihin. Mä oon aina lukenut paljon ja mulle on luettu paljon. Mun vanhemmat lukivat mulle joka ilta iltasadun. Se oli päivän paras hetki. Mä oon siitä kiitollinen. Tarjonta oli sen aikaisia maailman kirjallisuuden klassikoita kuten Pertsa ja Kilu ja Enid Blytonin Seikkailu- sarjat. Viisikot olivat ihan hanurista. Grimmin sadut pelottivat, mutta Björn Larssonin kuvituksina ne varmistivat todella hirvittävät painajaiset.

Iltasadun jälkeen mä sain lukea itsekseni vielä hetkisen. Yleensä Aku Ankan taskukirjoja. Mulla oli mielestäni nerokas suunnitelma, millä mä sain taskukirjat kestämään pidempään. Silloin joka toinen sivu oli värillinen ja joka toinen mustavalkoinen. Mä luin vain joko värilliset tai värittömät sivut. Ehkä mä silloin ihmettelin, että miksi nää tarinat on outoja. Nyt kun kyseenalaistan mun senaikaisen toimintatavan, niin en ihmettele. Eikä toi malli exactly pidentänyt lukunautintoakaan. Musta ei tullut insinööriä. Yllätys.

Taskukirjojen lisäksi luin myös maailman parhaita sarjakuvia nimittäin korkkareita. Mulla oli niitä jätesäkillinen. Siis varmasti kolmatta sataa. Peruskorkkarit olivat parhaita. Perussuomalaiset eivät sitä ole. Joka tapauksessa hyviä olivat myös merten korkeajännitykset. niin myös ilmojen ja aavikon. Avaruuden korkeajännitykset olivat yhtä syvältä kuin 70 – luvun musiikki. Ainoastaan typerämpää olisi lukea Tex Willereitä. Mun kaveri kerää niitä tosissaan. Hän on muuten mukava, mutta rajoittunut. Kannattaa Tapparaa. Hopeanuolet olivat hyviä. Tex Willerit eivät. Mä katsoin Brahen antikvariaatin ikkunaa tänä kesänä. Korkkarit maksavat nykyisin neljä euroa kappale. Mun äiti heitti mun korkkarit joskus pois. Niistä olisi saanut siilinjärveläisen Eurojackpotin verran rahaa. Mä olen siitä inan kypsä. Yhä edelleen.

Kirjojen lisäksi mun rakkain esine oli karttapallo. Sen sisällä oli valo. Se toimi mun yövalona. Soveltui huonosti lukuvaloksi. Ei pitänyt myöskään painajaisia poissa. Joka tapauksessa kartasto näytti erilaiselta kuin nykyisin. Neuvostoliitto oli väriltään vihertävä. Se vei melkein 1/3 osan koko pallosta. Varsovan liiton maat olivat myös samansävyisiä. Eksoottisin oli liilan, tai persikan liilan, värinen maa. Sen nimi oli Mongolia. Todennäköisesti se ei ollut itsenäinen, vaan kuului joko Kiinan tai N-liiton etupiiriin. Ihan sama, muistan katsoneeni sitä ja ihmetelleeni mitä ja millaista siellä on.

Mä pääsin tänä vuonna käymään Mongoliassa. Juna ajoi sen halki. Joskus Tsingis Khan ja Kublai Khan ajoivat hevosillaan Euroopan halki aiheuttaen päänsärkyä eurooppalaisille. Siitä on aikaa 800 vuotta aikaa. Mongoliassa kaikki on brändätty Tsingis Khanilla. Siis ihan kaikki – hammastahnat, pesupulveri ja vodka. Viimeisin noista aiheutti mulle jäätävän pääsäryn tänä vuonna. Frederikin Tsingis Khan tulee aiheuttamaan päänsärkyä kaikille sukupolville tästä eteenpäin. Ikuisesti ja ainiaan. Mun passissa on toinen mongolian viisumi. Tällä kertaa se jää käyttämättä, sillä suunnitelmat muuttuivat.

Mä oon ajanut vähän yli kuuden päivän aikana 4000+ kilometriä vaihtelevissa oloissa ja teillä. Tarkoitus oli päästä Irkutskiin ja katsoa täällä ehdinkö vielä Mongoliaan vai pitääkö jatkaa kohti Vladivostokia. Mä ehtisin jos haluaisin, mutta mä teen kerran(kin) järkevän päätöksen ja jätän sen väliin. Tähän auttoi hyvä suosittelu.

Mä sain Mongoliasta viestin, että muut kaverit tulevat pois sieltä etuajassa, sillä tiet ovat ihan hirvittävät. Se ei yllätä mua, sillä junan ikkunasta ne näyttivät juuri siltä. Jos pyörien päällä ei olisi painoa ja kamat kulkisivat huoltoautoissa, niin ajoa siellä voisi koittaa. Nyt ei. Mä sain myös videon, jossa ylitetään puroa. Keskellä videota on pyörä kaatuneena purossa. BMW ist kein uboat. So not my thing. Nein.

Mä luulen, että mä oon tällä reissulla, koska halusin katsoa kuinka pitkälle voin puskea itseäni. Mua ei pelottanut fyysisesti tän matkan rasitus, vaikka se on hieman kyllä yllättänyt. Mua kiinnosti ajatus siitä, miten kuuppa kestää pitkää ajoa ja loputonta matkaa. Jos olisin tiennyt, että kuupan pitää kestää paljon haastavampia asioita kuin loputon ajo, niin en olisi uskonut, että kovimmat kestämiset liittyvät ajamattomuuteen ja odottamiseen.

Ehkä mä halusin vaan voittaa itseni. Samalla tavalla kuin maratonin juoksijat ja Atlannin ylipurjehtijat haluavat voittaa itsensä. Tosin se on niin helppoa tähän verrattuna. Tuuli ei lopu. Jos se loppuu, niin sitä tulee varmuudella taivaalta ilmaiseksi lisää. Sitä varten ei tarvita huoltoasemia ja varakanistereita. Sitä ei tarvitse myöskään ostaa venäjksi. Atlantilla ei ole kareja. Tai kuoppia, mihin kaatua pyörällä. Atlantilla ei ohiteta rekkoja. Siellä vaan ollaan. Ylityksen jälkeen saa käyttää punaisia housuja. Mä joudun näiden kilometrien jälkeen käyttämään tukisukkahousuja koko loppu elämäni. Mut joo, itseni voittamisestä tässä on kyse. Ei muusta.

Italiassa tehdään moottoreita, jotka tunnetaan kierroskoneina. Niitä on autoissa ja mopoissa. Yhteistä niille on se, että suurimmat tehot tulevat kun kierrokset ovat maksimissa. Irakissa ei tehdä autoja eikä kierroskoneita, mutta siellä syntyneet naishenkilöt kiihtyvät tarpeen vaatiessa nollasta sataan Lamborgineja ja Ferrareita nopeammin. Mä olen huomannut, että koneen pitämiseksi huippukunnossa, sitä täytyy testata usein. Todella usein. Italialaisista kierroskoneista tulee kova ääni ääriolosuhteissa. Niin myös irakilaisista. Italialaisten koneiden kierrokset laskevat nopeasti. Irakilaisten ei. Hermostuneina ne saattavat kotona kirkua uudestaan ja uudestaan 11 000 rpm falsetin voimin, ”miksi sä haluat mennä tollaselle ääliömäiselle reissulle? Kenelle sun pitää todistaa ja näyttää?” jos olisin mies insinööri ymmärtäisin, että kyse on huolestuneisuudesta. Ei muusta, mutta koska mä olen juristi, huono sellainen tosin, niin mä tietenkin hermostun. Kone leikkaa kiinni. Tarvitaan huoltotoimenpiteitä. Mä en todellakaan ole tekemässä tätä näyttääkseni kellekään muulle mitään. Mun kone ärjyy falsetissa. Mä teen tän itseni takia.

Mun kilpailuviettini on kuitenkin sietämätön. Mä en voi hävitä. Missään, kenellekään enkä koskaan. Se on muille ihmisille välillä sietämätöntä. Pahin esimerkki tästä on varmaan joulu 2003/2004. Väinö on kahdeksan tai yhdeksän. Mä oon ostanut lahjaksi hänelle (itselleni?) Stigan pöytälätkän. Mun lapsuuteni lempi pelin. Väne odottaa innostuneena kun peli kootaan. Hän pelaa lätkää. Siis oikeeta lätkää. Nyt hän pääsee kokeilemaan sitä myös pöydän päällä. Ekaa kertaa. Viiden minuutin jälkeen peli on 12-0. Mulla on niksahtanut. Nyt pelataan pöytälätkää. Prkl. Tätä pelataan tosissaan. Pieni poika huutaa mulle raivoissaan – ”miksi sun pitää nöyryyttää mua?”. Peli lentää seinille. Mua hävettää vieläkin. Anteeksi Väinö. Me ei olla pelattu sen jälkeen kertaakaan. Samaa tapahtui joskus aiemmin NHL 95 pleikkapelin kanssa. Tostai-iltana vaan yksi matsi. Sunnuntai iltaan mennessä ei oltu paljoa nukuttu… Tai ensimmäinen vuosi oikista. Pakollinen ruotsin tentti. Pelaan Red Baron simulaattoria. Tentti on kerran vuodessa. Lasten äiti soittaa lankapuhelimella tulenko tenttiin. Ei pysty, mulla 30 ilmavoittoa sodan ensimmäisenä päivänä. Teen tentin kuusi vuotta myöhemmin…

Tämä reissu on mulle siis jollain tavalla itseni voittamista jos se pitää kiteyttää yksittäiseen ajatukseen mitä mä täällä teen. Sitä se tähän mennessä todellakin on ollut. Eri tavalla kuin ajattelin, mutta mä palaan tähän kun kirjoitan mitä mulle tästä jäi kokemuksena. Mä myös rakastan ajamista ja Venäjällä oloa, mutta se ei ollut syy tehdä tätä näin. Niitä kumpaakin voi(si) toteuttaa eri tavalla ja ainakin pienimmissä kerta-annoksissa.

Mä olen myös tajunnut, että itsensä voittaminen on subjektiivistä. Se ei ole kilpailu. Ei ole parempaa tai suurempaa itsensä voittamista. Tässä asiassa ei voi kilpailla muita vastaan. Mun juttu on ajaa tonne Vladivostokiin. 4000+ km jäljellä. Todella paljon takana. Jollekin toiselle se on jotain ihan muuta. Näitä asioita ei voi myöskään vertailla. Tai ainakaan pistää paremmuus- tai arvojärjestykseen. Tärkeintä on kokeilla rajojaan, jos niin haluaa. Jollei halua, niin ihan sama. Ei tartte. Se on yhtä OK. Mutta mä haluan. Mä haluan katsoa onko musta tähän. Ainakin tähän mennessä on ollut. Olosuhteet olleet välillä mitä on. Samoin ”haasteet”. Mä oon aika vakuuttunut, että ei ole montaa asiaa mistä mä en oikeasti selviäisi. Mä en kirjota tätä egoboosterina, mutta mä oon löytänyt keinon testata mun omia rajoja. Ja se toimii. Tää on mun tapani. Jollekin muulle se on eri.

On ollut myös vapauttavaa kokea miltä tuntuu vastaanottaa apua. Pitäsi olla luonnollista. Ei mulle. Mä en pysty(kkään) itse fiksaan kaikkea. Tarvitaan myös muita. Yhtä tärkeää kuin antaa apua, on kyky ottaa sitä vastaan. Mulle ton jälkimmäisen oppiminen on vienyt noin 49 v ja 11 kuukautta. Edellisen olen onneksi osannut aina. Se, että ottaa apua vastaan ei teekkään susta heikkoa. Vaan vahvemman. Pitäisi olla yksinkertaista. Ei enfp+ alphoille. Me ollaan surkeita siinä.

Ihan samalla tavalla kuin mun rakas TPS, joka tällä hetkellä, karmealla ja ennen näkemättömällä tavalla koittelee mun kärsivällisyyden ja alphailun rajoja surkealla toimistotyöskentelyllään. Jos mä olen kykenevä oppimaan, niin miksi toi organisaatio ei tee sitä ikinä??? Tämä on vakavaa, sillä TPS on lätkää eikä mitään itsensä oivaltamista, vaan paljon elämää suurempaa. Tässä vaiheessa voisi vielä puhua intohimosta ja poltteesta. Mä kirjotan siitä seuraavaksi. Tää osuus loppuu tähän tällä kertaa.

Näitä asioita, ja paljon muuta, mä oon miettinyt tän ajon aikana. Turkuun on yli 6000 kilometriä. Huomenna mä turisteilen Irkutskissa kunnolla. Eilen mä olin Jenisein rannalla. Tänään Angaran. Näiden jokien näkeminen ja ylittäminen on mun juttu. Mä saan siitä kicksejä. Toisin kuin sen yhden perkeleen joen ylittäminen ponttoonisiltaa pitkin eilen. Surkee puro, mutta meinasi osoittautua ylitsepääsemättömäksi. Kirjaimellisesti. Mä en tiedä, vieläkään, miksi siihen sillalle oli pitänyt kipata tonni pehmeää hiekkaa? Sateessa se teki ylityksestä samaa kuin katsoisi paikan päällä Tappara – Kärpät matsia. Hakametsässä. Maanpäällinen helvetti. Jos joku voisi myös kertoa mitä järkeä oli joskus maantiedon tunnilla opetella Siperian jokien järjestystä, niin olisin kiitollinen.

Siperia kuitenkin opettaa. Ainakin tällä hetkellä se opetaa syömään sushia ja polttamaan shishaa. Hyvää kertausharjoitusta. Mun siirtymä savotta on ohi. Onneksi. Nyt ei enää tartte niellä kilometrejä tähän tapaan. Oonko pettynyt kun en päässytkään Mongoliaan ajamaan? Joo, ehkä, mutta oikeesti en. Miksi se, että en pääse johonkin mun lapsuuteni karttapallon alustalle mopolla pitäisi vaikuttaa negatiivisesti tähän reissuun? Viekö se näistä kokemuksista jotain pois? Tekeekö se tästä reissusta huonomman? Varmasti olisin kokenut jotain erilaista, mutta nyt mä olen kokenut toisenlaista erilaista. Mä luulen, että olen onnellisempi ajaessani venäläistä asvalttia kuin mongolialaista hiekkaa. En mä edes luule. Mä tiedän. Tää niin mun juttu. Sitä paitsi, Tsingis Khan aiheuttaa päänsärkyä. Toivottavasti tämä Taiga vodka ei.