Päivät 20-21. Lenin setä asuu Venäjällä, mut mitä mittää mä tääl tee?

Barabinsk – Kemerovo 580 km
Kemerovo – Krasnoyarsk 529 km

Tästä tulee varmaan kaksi tai kolmeosainen tai enemmän osainen kertomus. Ei voi vielä tietää. Vähän erilainen, ehkä, kuin muut kirjotelmat tähän mennessä.

Barabinskin aamut ovat usvaisia. Lämpötila on 7 astetta. Sumu, usva ja mopoilu eivät ole hyviä yhdistelmiä. Vieläkään. Mutta odottaminen ja kilometrien taivallus eivät myöskään sovi yhteen, joten lähden liikkeelle. Ilja, mun pelastaja, tulee vielä sanomaan moi. Otamme kuvat ja vaihdamme numeroita. Mä pakkaan mun romuja, Ilyalta tulee viesti: miksi olet täällä? Mä vastaan lyhyesti ja lupaan antaa pidemmän vastauksen myöhemmin. Tämä reissu on ollut aina mun haaveeni. Nyt mä toteutan sitä. Se on ollut muutaman kerran katkolla. Kiitos sulle, se jatkuu. Ainakin yön levänneenä.

Siis mitä mä täällä teen? Miksi mä lähdin ajamaan tätä mopoa ja miestä kuluttavaa savottaa? Siihen ei ole olemassa (yllättäen) yhtä vastausta, vaan aika monta. Mä yritän kirjottaa ne auki.

Mä en lähtökohtaisesti usko unelmiin. Mulla on mielitekoja ja asioita mitä haluan toteuttaa, mutta ne eivät ole unelmia. Unelmat kuullostavat aina isoilta. Melkeimpä tavoittamattomilta. Mä haluan tehdä asioita. En unelmoida niiden tekemisestä. Näin ei ole aina ollut. Kaikki muuttui viime syksynä.

Mä sain Dubaihin viestin mun parhaalta ystävältäni. Uutiset olivat huonoja. Hän sanoi sairaastuneensa vakavasti. Ei tiedä mitä tapahtuu, mutta syöpä. Menossa tutkimuksiin ja katsotaan miten käy. Se pysäytti mut. Kaveri on viidenkymmenen pohjoispuolella, mutta ei paljon. Mä olen nähnyt aiemmin miten elämä voi muuttua nopeasti ja perusteellisesti. Mä olin 15 kun mun isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli inan yli 40 v. Nyt 40 v tuntuu aika nuorelta. Silloin se tuntui todella vanhalta. Kaikki jäi kesken. Nyt myös 50+ tuntuu todella nuorelta. Tämä on elämän parasta aikaa. Miksi ja miten se voisi loppua kesken? Yht’äkkiä? Niin paljon asioita vielä edessä. Juttuja tehtävä, paikkoja nähtävä. Asioita koettava. Ihmisiä tavattava. En tiedä onko koskaan oikeaa aikaa lähteä, mutta edessä se kuitenkin on. Toivottavasti ei kuitenkaan liian pian.

Vuotta myöhemmin mun kaveri on käynyt leikkauksessa ja tällä hetkellä kaikki on onneksi hyvin. Mies niin terve kuin voi näissä olusuhteissa olla. Me olemme puhuneet paljon. Kaikesta. On monta asiaa, mitä pitäisi tehdä. Myöhemmin. Aina myöhemmin, mutta entä jos sitä ”myöhemmin” ei tulekkaan?

Mun mummini eli pitkän elämän. Yli 90 vuotta. Viimeiset vuodet eivät olleet hyviä, sillä mummi sairasti pitkään. Viimeiset kaksikymmentä vuotta hän puhui aina siitä, kuinka mukavaa olisi käydä katsomassa Laura-serkkua Yhdysvalloissa. Sanoin aina, että mene. Sä oot tehnyt matkan useasti ennen. Jos haluat, niin joku meistä tulee mukaan. Ei nyt, mutta ehkä ensi vuonna oli aina vastauksena. Ensi vuotta ei koskaan tullut.

Mä taas olen itse laiminlyönyt kaiken töiden takia. Aina joku management meeting oli tärkeämpi kuin muut asiat. Dealit piti tehdä, koska oli pakko just nyt. Mulla call, ei nyt voi… Laiminlöin kaikki muut, paitsi työnteon. Ei pidä ymmärtää väärin, mä nautin siitä. Se oli mun elämän sisältö. Mä sain järjettömät kicksit kaikesta mitä tein, mä en kokenut uhraavani mitään, mutta se johtuu siitä, että elin oman kuplani sisällä. Muut, läheiset ja vähemmän läheiset, näkivät kuitenkin toisin. Mä en voinut hyvin. En fyysisesti enkä henkisesti. Sitten mä päätin muuttaa sen.

Mä olin joskus 2011/2012/2013 (kuvaavaa, että en edes muista koska) jossain myyntikokouksessa Barcelonassa. Myyntikokoukset on hienoja. Right. Kerätään kaverit samaan paikkaan ja luodaan henkeä. Se on tärkeää ja sen arvoista. Parasta näissä on nähdä työkavereita, jotka oikeasti ovat sun ystäviä. Ainakin niin kauan kuin sulla sama badge. Onneksi kaikkien kanssa ei ole kuitenkaan niin, vaan ystävyys jatkuu badgejen vaihtamistenkin jälkeen.

Meillä oli puhumassa nykytermein seniori kansalainen. Hän kertoi kaikkea mitä oli tehnyt. Ajanut kilpaautoa, lentänyt lentokoneita ja kaikkea muuta. Tässä ei periaatteessa pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta kaveri oli tehnyt tän kaiken sokeana. Varmaan opetuksena hänen esityksessä oli se, että kaikki on mahdollista. Se on bull shittiä. Kaikki ei todellakaan ole mahdollista, eikä edes pitäisi, mutta muistan menneeni juttelemaan hänen kanssaan esityksen jälkeen ja kerroin jotakuinkin seuraavaa: mun haave on aina ollut mennä junalla Siperian halki, mutta kun kuuntelin esityksenne, niin mä halun tehdä sen moottoripyörällä. Juna kuulostaa liian nössöltä. Tai varmaan sanoin sen hätäpäissäni, sillä junalla matkustaminen kaiken sen rinnalla mitä hän oli tehnyt kuullosti niin arkipäiväiseltä.

Vuodet kuluivat. Viime vuonna mä olin 220+ päivää tien päällä. Siis töiden puolesta. Mopolla en juuri ajanut päivääkään. Voin aika huonosti, vaikka (mukamas) rakastin sitä mitä mä tein. Tänä keväänä mulla oli ensimmäisen kerran elämässä aikaa. Siis todella aikaa. Mä päätin, siis tein tietoisen päätöksen, ottaa siitä kaiken irti. Mä päätin toteuttaa haaveitani tai miksi niitä tuntemuksia pitäisi kutsua.

Mä olen kerran toteuttanut jotain sellaista, minkä kuvittelin olevan haaveeni. Jotain sellaista, mitä en koskaan voinut edes kuvitella saavani. Liittyi autoon. Musta. Merkissä on hyppäävä ori. Se opetti mulle paljon. Kaikkia haaveita ei pidä toteuttaa. Ei vaikka voisi. Hyvät haaveet eivät liity tavaraan. Mä kuvittelin, että tämä auto olisi hienointa mitä mulla ikinä olisi ollut. Huomasin, että en osannut nauttia siitä. Miksi tää ei olekkaan seuraava malli? Uudempi? Ihan idioottimaista. Mä en todellakaan nauttinut siitä, mitä mulla oli, vaan murehdin ja tavoittelin jotain sellaista, mitä mulla ei ollut. Auto vietti pääosan aikaa tallissa. Lopulta siitä luopuminen oli parasta mitä tapahtui, okei, niitä ääniä on ikävä, mutta ei muuta. Mä tajusin, että parhaat haaveet ja unelmat liittyvät tunteisiin ja kokemuksiin. Yksin tai yhdessä. Toukokuussa mä otin junan Helsingistä Pekingiin. Kaikenpuolin ihmeellinen ja unohtumaton kokemus.

Tän vuoden alkukevään mä vietin katsoen youtube videoita. Ennen ne olivät hölmöjä. Nyt parasta koskaan. Ihminen voi viettää katsoen monta päivää putkeen jyrsintävideoita. Ennen kuin tää riistäytyy käsistä, niin kyseessä todellakin on jyrsintävideot, jossa näytetään mitä kaikkea yläjyrsimellä voi tehdä. Sillä voi tehdä mitä vaan. Mulla on nyt Triton yläjyrsin jyrsintäpöydällä. Mulla on myös itsetehtyä, tosin vinoa, lattia- ja koristelistaa kolmatta sataa metriä. Se ei lopu mun eikä mun lasten eikä lastenlasten aikana. Ei vaikka haluaisi. Jos jollain on tarve vinoon listaan, niin sitä saa multa. Samaan aikaan, videoiden lomassa, mä näin myös ilmoituksen moottoripyöräreissusta Helsingistä Vladivostokiin. 37 päivää. 13500 kilometriä. Muistan hihitelleeni ääneen, että kuka urpo voisi lähteä tälläiselle reissulle. Siis pliis. Oikeesti.

Mä oon kierrellyt mopolla suht’ pitkiäkin reissuja. Jäämerellä, Karjalassa, Euroopassa. Ajoin mopolla myyntikokoukseen Prahaan kun muut lensi. Yhteistä niille on aina ollut se, että mä oon nauttinut niistä suunnattomasti. Tähän ei liity mitään ’vapauden kaipuuta easy rider kuraa’ vaan se tunne, kun tuuli puhaltaa naamaan, tie on alla ja sä oot niin siinä, mitä sä teet. Tosin sade vähän vesittää tunnetta. Ja naamaan läjähtävät ötökät. Tätä voi testata esimerkiksi pyytämällä jotain heittämään sepeliä neljän metrin päästä naamaan tai pyytämällä jotain ampumaan puhallusputkella kuivia herneitä huulen ympäristöön, mutta se tunne on vain jotain sellaista, mitä ei voi kokea muuta kuin ajamalla. Mä inhoan mopoiluun liittyviä lieveilmiöitä, harley davidson kalsareita ja reppuja, Ducati hiusharjoja ja eau de toiletteja, mutta perusmopoilu on vaan niin kivaa.

Parhaimpia hetkiä mä koen tällä reissulla kun vastaan tulee toinen mopoilija. Heimolainen. Hän tiettää miltä musta tuntuu, vaikka me ei puhuta tai edes tavata. Käsi nousee tervehdykseen, heiluttaa ja taas matka jatkuu. Kypärän takana on voinut olla kuka tahansa. Mutta me moikataan. Me koetaan samaa. Mopoillessa tulee ajateltua myös vaikka mitä, mutta siitä myöhemmin.

Kevät kului, mutta ajatus tästä reissusta jäi jotenkin mieleen. Tee, älä aina puhu. Sulla on kerrankin aikaa ja mahdollisuus. Älä ole mummi. Joskus kohtalo voi päättää, että sä et pääsekään, mutta jos voit, mennä niin mene.

Ramadan oli tänä vuonna toukokuussa. Olin kotona Dubaissa ja menimme Katian ja ystäväpariskunnan kanssa shishalle ja drinkeille. Ramadan ja Dubai on nykyisin erittäin liberaali yhdistelmä. Ystäväpariskunnan mies ajaa mopolla. Me puhutaan mopoista. Mä muistan elävästi istuvani La Pointessa, katsomassa merta ja totean: mä lähden tekeen sen reissun. Katia toteaa ”varmasti, dear”. Mun kohkotukset on sellasia, että niihin kannattaa yleensä todeta juuri noin, sillä ne menee, tai on ainakin ennen mennyt, aina ohitse. Nopeasti. Ilman seuraamuksia. Tilalle tulee jotain muuta. Ilta on ohi, mennään kotiin ja mä kaivan läppärin esille. Katson matkaohjelmaa ja esitettä. Totean vakuuttuneeni siitä, että tämä on urpointa mitä kukaan voi ikinä tehdä. Ja laitan meiliä järjestäjälle.

Tulee vastaus. Matkaa suunniteltu parisen vuotta. Porukka kasassa. Mahtuu, mutta koska lähtö parin kuukauden kuluttua, niin tee päätös äkkiä. Viikot kuluvat. Mä haluan, mutta uskallanko? Uskallanko oikeasti? Voinko oikeasti? Juhannukseen mennessä pitäisi tehdä päätös. Viisumit on hankittava, pyörä huollettava ja kaikkea mitä siihen liittyy. Pitäisi varmaan mennä myös töihin. Mä käyn sisäistä painia. Mä en osaa ilmajokelaisia painitermejä, mutta mun sisäinen vyörytys on kovaa. Mä oon matossa, mutta en sillassa. Mä todella, todella haluan tehdä tän. Mä en oo valmistautunut tähän oikeasti yhtään, mutta mä päätän tehdä sen. Mä päätän lähteä. Mä rakastan tätä. Mä päätän, että mä en jossittele. Mä en puhu. Mä teen sen. Osa yksi loppuu tähän. Mä jatkan tästä huomenna.

Mutta on tien päälläkin tapahtunut vaikka mitä. Mä olen man on a mission. Mä oon päättänyt mennä Aktobesta Irkutskiin. Pikaisesti. Matka on vaan 4000 kilometriä. Irkutskissa mä voin vielä päättää menenkö Mongoliaan ja saanko kaverit kiinni vai onko tour de Russia mun juttu. Venäjä on aika iso. Vähän isompi kuin Turku.

Mä saavun iltapäivällä Novosibirskiin. Novosibirk tuntuu sanana sellaiselta, että se kirjoitetaan jääpuikoin. Birsk saa viimeistään aikaan horkan ja iho muuttuu kananlihalle. Kaupunki on iso. Siellä on myös iso Leninin patsas. Sinne saapuessa tietenkin myös sataa. Kuten Venäjällä aina. Mulla on tehtävä. Etsiä MTS’n konttori, sillä haluan mobiilidataa. Oikeasti mobiilidataa. En vaan eskoahoautomaattisiirtoja, vaan toimivan puhelimen. Mä saan sitä. Google translator auttaa.

Ajan sieltä eteenpäin. Tarkoitus on yöpyä Kemorovossa. Kemorovo näyttää kyrillisillä aakkosilla kivemmalta. Kemopobo. KA’lle pitäisi hankkia nalle, jonka nimi on Kemopobo. KA’n isää, mun poikaa Willeä kutsuttiin, monen muun lisäksi, pienenä boboksi.

Tänään tien vieressä myydään täytettyjä eläimiä. Myös karhuja. Yleensä tienvierillä on babushkoja myymässä sieniä, hunajaa ja kukkia. Mä en pysähdy ostamaan niitä. Mua harmittaa, miksi mä ajan pysähtymättä tuon ainoan kolmen täytetyn eläimen myyjän ohitse. 70 km ennen Krasnojarskia. Järki sanoo, että täys kasvuinen täytetty karhu ei mahdu mun mopon kyytiin. Eikö mitenkään? Ei mitenkään, järkeilen itselleni. Mua huvittaa 50 km ajatus karhun kanssa ajamisesta. Jos mulla olisi sivuvaunullinen Ural… ei ole… prkl… pitäisikö kääntyä huomenna takaisin? Saan myös viestin matkasuunnitelman muutoksesta. Kaikki muuttuu taas jälleen kerran.