Päivät 19-20. Kepu pettää aina

Tseljabinsk – Ishm 680 km
Ishm – Omsk – Barabinsk 710 km

Tseljabinskin urheiluseuran nimi on Traktor. Sen syntyhistoria on seuraava. Kaverit perustivat urheiluseuran, joka pelaa jääkiekkoa. Pelien lisäksi on päästävä harjoituksiin. Ainut kulkuneuvo, mikä näillä teillä toimii on traktori. Siitä tuli urheiluseuralle nimi. Vielä 1960- luvulla seuran nimi oli Tseljabinsk telatraktori, mutta viime vuosikymmenien parannustöiden ansiosta tela- etuliite on voitu pudottaa pois. Mä haluaisin telatraktorin. Sellaisen Komsomolets – mallisen, jota käytettiin sodassa tykkien vetämiseen. Parolan panssarimuseossa on sellainen. Oikeasti haluaisin Valtran. Sellaisen, jossa on kuomu, sillä tää sade tekee mut hulluksi.

Mä oon Venäjällä ollessa vakuuttunut siitä, että ei ole kuivaa aikaa. Nyt ei puhuta alkoholista, vaan säästä. On olemassa sateiden välisiä hetkiä, mutta me emme koskaan elä sateiden jälkeistä aikaa. On vain niiden välisiä hetkiä. Täällä ne on harvassa. Mä uhmaan kelien jumalatarta (pakko olla nainen – kuka muu kuin nainen haluaisi pilata täydellisen ajonautinnon ja olon, jossa saat nauttia yksiksesi…) ja ajan ilman sadepukua. Mä yritän osoittaa mun teorian sadepuvuista oikeaksi. Ei se toimi, mutta onneksi tie on sentään hyvä. Tseljabinskin jälkeen sadekin loppuu (hetkeksi) ja mulla tosi hyvä fiilis sen jälkeen kun olen laittanut vuoren ajotakin sisään. Voi vaan miettiä kuka haluaa ajaa syyskuussa Siperiassa moottoripyörää. Niitä voisi olla parempiakin, lite, vuodenaikoja tähän hommaan.

Maisema on kaunis. Tai siis monotoninen. Kasakstanissa oli se yksi iso pelto, joka jatkui ja jatkui. Aro tuntuu ihmeelliseltä. Silmänkatamattomiin samanlaista maisemaa. Siperia on kuin iso Kuopio. Tai mä en tiedä onko Kuopion alueella paljon soita, mutta täällä on. Metsät ovat koivuista lehtipuuta ja joka paikassa on järviä ja lampia. Ja peltoa. Eli varmaan kuin Kuopiossa. Kaikki paikat on täynnä koivua. Siis oikeasti ihan täynnä koivumetsää. Suon ympärillä, keskellä suota, soiden takana. Ihan joka paikassa. Pitäisi ottaa enemmän kuvia, mutta on vaan pakko ajaa. Goprota ei voi käyttää, koska linssi olisi samassa kurassa kuin mun pyörä ja lasit. Mä en tiedä enää mikä on tän pyörän oikea väri, mutta mä en aio maalata kotiin mitään värikartan värillä kura, sillä mä olen aika täynnä sitä. Kirjaimellisesti. Onneksi välillä sataa, niin se tarttuu vielä enemmän kiinni.

Sade ja mopot on aika huono yhdistelmä. Sade tekee tiet liukkaaksi ja liukkaus ja mopot eivät ole hyvä yhdistelmä. Vielä kettumaisempaa on se, että mopoissa, toisin kuin autoissa, ei ole tuulilasinpyyhintä. Tai kypärän visiirinpyyhintä. Ainoa pyyhin on hanska. Märkä hanska ei ole kiva. Se on kylmä. Mä ajan kypärän visiiri auki sateella, sillä mä haluan nähdä tiekuopat kunnolla. Ajolasit estää veden tulon silmiin, mutta ne eivät estä kipua, jota 100 km/h ajossa vedenpisarat aiheuttavat naamaan. Ne on pieniä neuloja. Tätä voi simuloida kotona laittamalla neulatyynyn täyteen neuloja. Sen jälkeen voi hieroa tyynyä suun ja poskien ympärille. Tuntuu nimittän just tolta. Tätä voisi tietenkin mainostaa kasvon syväpuhdistuksena ja sitä se onkin. Ainoastaan todella kivulias versio siitä.

Kahvitauoilla tapaan aina ihmisiä. Pyörä on magneetti. Yhteistä kieltä ei ole, mutta se ei haittaa. Juteltavaa on aina. Finlandia – Vladivostok aiheuttaa joka paikassa yhä saman reaktion. Pridurok. Sen mä tiedän. Se tarkoittaa hullua. Nyt mä saan kalenterin lahjaksi. Kalenterissa on Felix Dzerzinskin kuva. Kaveri perusti Tsekan. Tseka, Yleisvenäläinen erityiskomissio vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan, tunnetaan myös OGPU’na, NKVD’nä ja KGB’nä myöhemmiltä nimiltään. Kuvassa on myös alkuperäinen Bolshoi dom, iso talo, Moskovassa. Ehkä tämä on enne mun kohtalosta. Tai kalenteri kuvaa aikaa, joka mun osalta kuluu umpeen tän reissun aikana.

Joissain paikoissa myös kalenteria on käännetty taaksepäin. Tai aika on vaan pysähtynyt. Neuvostoliiton loppumisesta on jo 28 vuotta, mutta hämmästyttävän monessa kylän tai kaupungin vaakunassa on yhä sirppi ja vasara -tunnus. Mua harmittaa aina ohi ajaessa, että miksi en pysähdy kuvaamaan niitä kaikkia, sillä ne on tosi makeita. Paljon hienompia kuin Suomen typerin kaupungin vaakuna tai slogan, mikä toivottaa sut tervetulleeksi kaupunkiin, joka on ehdottomasti Suomen turhin. Harmi vaan, että slogania ei enää ole tienvierellä, mutta 1980 – luvulla se oli. Kyse on tietysti Raisiosta ja heidän upeasta tienvierisloganista, ”Raisio – town of today”. Mitä helvettiä se tarkoitti? Mä kuljin sen ohi useasti viikossa mennessä koripalloharjoituksiin Ihalan koululle. Ihmettelinkö sitä silloin, en muista, mutta jälkikäteen se tuntui tosi typerältä. Niinkuin Raisiokin. Yhä mutta nämä sirpit ja vasarat edustavat toista aikaa. Mä kirjoitan jossain vaiheessa lisää mun Neuvostoliitto kiinnostuksesta ja ehkä nostalgiastakin, mutta illan pimetessä mä keskityn etsimään itselleni yösijaa ja löydän sen Ishm’in kaupungista.

Hotelli sijaitsee Karl Marx – kadulla ja myös täällä, aika näyttää pysähtyneen, paitsi hotellin ravintolassa, jossa on syntymäpäiväjuhlat. Mulle ehdotetaan huonepalvelua ravintolan sijaan ja se sopii. Vihdoin, ennen kuin kello lyö 23, mä saan lopultakin ruokaa. Terveellinen aika syödä päivän ensimmäinen ateria aamiaisen jälkeen, mutta ihan sama, sillä mä söisin nyt ihan mitä vaan. Ja syönkin. Kilon lihaa. Ja sitten uneen.

Esko Aho on jännä kaveri. Miten on mahdollista, että Kannuksen elinkeinoasiamies päätyy Kepun puheenjohtajana Suomen pääministeriksi ja lopulta Venäjän suurimman pankin hallitukseen? Se on oikeasti aika hienoa.

Esko Aho on myös hauska kaveri. Mulla oli ilo tehdä hänen kanssaan hommia epäsäännöllisen säännöllisesti Nokialla. Eskon jutut olivat hauskoja. Vaikka hän halusi aina päästä presidentiksi, siis tasavallan presidentiksi, piti hänen tyytyä Sitran yliasiamiehen titteliin, joka kääntyi presidentiksi. Samoin Nokialla hän oli EVP, mutta ei kuitenkaan Mäntyniemessä, vaan Keilaniemessä. Joka tapauksessa Esko Aho istuu Sperpankin hallituksessa. Mä menen nostamaan käteistä. Laitan mun Handelsbankin kortin sisään ja kone ehdottaa kieleksi suomea. Siis oikeasti. Ja kyllä, saan rahat nostettua suomen kielellä. Sama automaatti antaa myös lisätä saldoa mun MTS’n numeroon. Myös suomeksi. Uskomatonta. Valikossa on myös muita kieliä, mutta että suomeksi. Pistän tän Esko Ahon hyvään piikkiin.

Mä lähden Ishmistä ja ajan Omskiin. Näyttää tutulta. Juna ajoi viereistä rautatiesiltaa pitkin toukokuussa. Mä olin myös asemalaiturilla. Nyt mä ajan kaupungin halki. Pysähdyn puiston laitaan. Otan kuvan joesta ja patsaasta. Lenin. Niitä vielä löytyy, mutta ei joka paikasta. Omskissa Lenin katsoo kohti jokea. Eteenpäin. Mäkin ajan eteenpäin, sillä mun pitää ehtiä Barabinskiin, jonne on matkaa 350 km tai jotain.

Tie sinne on parasta, mitä mä Venäjällä olen varmaan ajanut. Tai ainakin nyt se tuntuu siltä. Leveä, hyväkuntoinen ja elämme sateiden välistä aikaa. Ainakin osittain, sillä kolme kertaa kuitenkin taivas räjähtää. Matkalla meinaa räjähtää myös rekka. Vastaantulevalla kaistalla rekka ohittaa rekkajonoa. Mun kaistalla rekka lähtee ohittamaan niin ikään rekkajonoa. Onneksi tie on leveä, sillä on kohta, missä piennar+kaista+kaista+piennar pitää sisällään neljää rekkaa… eikä siis yhtään läheltä piti. Mä olin varma, että ne niittaa. Mä vilkutan valoja useampaan otteeseen naapurin pojille, kun he tekevät ohituksia niin, että mä oon ihan pientareen reunassa kiinni ja mun vieressä on kaksi kulkuneuvoa. Vaikka hakkaan kypärääni merkiksi, niin tuskinpa kavereita kiinnostaa. Nitshevo. Mua kiinnostaa, mä haluan päästä perille. Ja lopulta pääsen.

Barabinsk on kaupunki Novosibirskin lähellä. Asukkaita täällä on 30 tuhatta. Mä olen ollut täällä myös aiemmin, sillä Trans Siberia pysähtyy täällä. En mä sitä olisi tiennyt ellen olisi katsonut Wikipediasta. Balabinskin mä muistin, Barabinskia en. Tosin jatkossa en tätäkään kuitenkaan unohda koskaan.

Mopolla ajaessa mennään pitkälti fiiliksen mukaan. Päivämatkat muodostuvat sellaisiksi kuin keli ja tie antavat myöden. Mä oon tullut Aktobeesta 2000 km. Se on näillä teillä aika hyvä suoritus kolmeen päivään raja- ja muut hässäkät huomioiden. Koska mennään fiiliksen mukaan, niin yöpaikka ei aina ole selvillä etukäteen. Tien vieressä on motelleja, mutta ne eivät ehkä kuitenkaan ole aina se juttu. Booking.comissa ei myöskään laajalti ole näille paikoille tarjontaa, vaan pitää lähinnä toivoa, että huoneen saa jostain. Ikinä mä en ole jäänyt ilman. Paitsi nyt se kohtalo meinaa toteutua.

Täällä on pari hotellia. Menen ensimmäiseen, jossa venäjää puhuva nainen ilmoittaa mulle heti njet ennen kuin ehdin edes saada google kääntäjän auki. Pienen keskustelun jälkeen saan selville toisen hotellin. Etsimme sitä yhdessä, sillä täti ei osaa / halua kirjoittaa mulle latinalaisin aakkosin toista hotellia. Lopulta se onnistuu ja mä lähden Noy’ta kohti. Kello on 22 ja on pimeää.

Mä oon oppinut, että aurinko laskee länteen. Mä ajan itään. Pimeä tulee aiemmin ja aikavyöhykkeistä on vain harmia ilta-ajon suhteen. Mä tulen Noy’hin ja dievushka respassa hymyilee kauniisti. Njet on kuitenkin tyly vastaus huoneiden osalta. Mä oon aika epätoivoinen. Minne? Ei voi tietää. Hän on yhä todella ystävällinen, mutta täynnä on täynnä. Ei, ei ole muita paikkoja.

Aulaan tulee kolme kundia. He ymmärtävät mistä on kysymys. Alkaa pohtiminen. Kysytään kuitenkin ensin moposta. Kerron Vladivostokiin. Suomesta. Seriously (kuullostaa venäjäksi samalta kuin englanniksi). Da, vastaan. Mä kyselen onko valtatien vieressä motelleja. Ei tiedetä. Mä oon aika rikki. Viereinen kaveri antaa mulle puhelimensa. Soittaa veljelleen, joka osaa englantia. Ja kaveri alkaa tulkkaamaan. ”Saat mun huoneen. Mä voin nukkua mun kaverin kanssa samassa huoneessa”. Mä en usko korviani. Siis kuka tekisi ventovieraalle noin? Ei, eivät halua mitään. Ei mitään. Kiva kun voivat auttaa. Mä halaan kaverit ja kiitän. Mä en nimittäin tiedä mitä mä olisin ikinä tehnyt muten. Tai tiedän, olisin lähtenyt tien päälle. Mutta ei tarvitse. Kaveri antaa oman huoneensa mulle. Mä en enää ryssittele ketään venäläistä koskaan. Paitsi ehkä jotain rekkakuskeja, mutta mä oon niin liikuttunut siitä kaikesta ystävällisyydestä mitä mä olen saanut täällä kokea. Joskus on hyvä, että en ole hapannaamainen ja sulkeutunut introvertti, mutta silti. Kuka meistä tekisi tän toiselle? Ainoastaan venäläinen.

Saan suihkun. Ruokaa ja pääsen kirjoittamaan. Mä istun sängyllä ja vaan mietin. Kaikki on taas todella hyvin. Mulla loistava päivä. Selvitty taas kaikesta ja voin kohta mennä nukkumaan ja pääsen taas ajamaan aamusta. Tää on vaan niin hienoa.

Siis miksi kepu pettää aina? Jos joku luulee, että Esko Ahon automaatista siirtämäni 300 ruplaa olisi muuttunut puhelimeni datasaldoksi, niin se ei ole. Mulla mitään mobilidataa ole. Todellakaan. Olishan se pitänyt tietää. Kepu todellakin pettää aina. Myös Venäjällä.