Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivä 18. Rodinan huumaava kutsu

Aktobe – Tseljabinsk 752 km
tien päällä. Ei mielikuvituksessa tai reittisuunnitelmassa.

Karjala kuumeeseen huumantui kuudesta kahdeksaan tuhatta suomalaista 1920 – ja 1930 luvulla. Neuvostoliitto veti suomalaisia mangneetin lailla itseensä ja ihmisiet pyrkivät sinne keinolla millä hyvänsä. Jopa maanpäälisestä paratiisista Turusta. Agitaattorit kertoivat työläisten ihmemaasta, jossa puissa virtasi, jollei suoranaisesti hunaja, niin ainakin ravintoloissa vodka. Mun mopossa virtaa vihdoin bensa.

Eilen illalla mopo oli vihdoinkin siinä kunnossa, että sen sai hakea. Itse asiassa se ei koskaan ole varmaan ollut noin hyvässä kunnossa kuin se on nyt. Kardaanista lähtien kaikki oli puhdistettu, kone käyty läpi, pikku asioita fiksattu tavalla, jota ei koskaan oltu tehty ja mä täysin vakuuttunut, että koneeseen oli tullut lisää tehoa. Ainakin siltä tuntui kun ajoin ilalla hotelliin ilman laukkuja. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt ilman Vladimirin mekaanikkokontaktia. Kaveri ei koskaan ollut edes nähnyt Moto Guzzia, mutta purki ja kokosi sen ja osien määrä oli sama kummassakin tilanteessa. Hämmentävää.

Mä olin reittejäpähkäillessä päätynyt, että Venäjälle pitää päästä kuin punaiset aikanaan. Olin vakuuttunut, että tiet ovat siellä päällystetty jollei nyt jalometalleilla, niin ainakin hyvällä asvaltilla. Kazakstanin tiekartta antoi mulle vähän kylmiä väreitä ja totesin, että seuraavan viiden päivän tavoite, 4000 kilometria, onnistuu paremmin siellä kokonaan kuin osaksi Kasakstanissa. Nyt kun olen päässyt hotellille Venäjällä, voin todetta, ei onnistu. Kaiken lisäksi täällä sataa ja on perkleen kylmä. Mua on huijattu kuin Stalinin aikalaisia.

Aamun lämpötilä oli raikas +6 asetetta. Viime kerrasta mopon päällä oli siis lämpötila laskenut 31 astetta. Ei tarvinnut miettiä motocross takia, vaan kahta villapaitaa. Aktoben ulosmenoväylä oli tukkoinen kuin Turun kauppatori TPS’n mestaruusjuhlissa (ennenkuin joku aloittaa, niin tarkennetaan aika vuosituhannen vaihteeseen..). Sietämätön aamuruuhka kasakkiohituksilla. Tosin mua ei paljoa haitannut. Davai, davai. Tää on taas niin kivaa. Kone käy ja kilometrit vaihtuvat.

Mä saavun tienristeykseen. Voisin jatkaa kohti Karabutakia, eli paikkaa missä mopo hajosi, tai ottaa suunnan suoraan pohjoiseen ja kohti Venäjää. Helppo valinta. Pohjoiseen. Kaikki sujuu hienosti. Maisema muuttuu kivikkoisemmaksi ja arojen sijaan tullaan vuorille. Maisemat ovat todella hienoja. Pysähdyn. Otan kuvia. Ajan. Pysähdyn. Kuvia. Ajan. Repeat. Mä ihan fiiliksissä kunnes joudun toteamaan, että päästäkseni oikeasti Venäjälle mun on ajettava pitkin kasakstanilaista panssariuraa 20+ kilometriä. Taakse ei voi kääntyä ja eteenpäin pääsee, ilman telaketjuja, 20 km/h jos sitäkään.

Näissä tilanteissa yksinajaminen ei aina ole plussaa. Autoja on tullut todella harvakseltaan vastaan viimeisen 45 min aikana ylipäätään ja nyt ympärillä on vain tyhjää aroa. Ainoa, mikä ottaa aisteihin on tuuli. Ja kylmyys. Heinät eivät nosta sun pyörää ylös jos kaadut. Rengasrikko ei olisi yhtä kiva yllätys kuin Suosikin kirjeenvaihtopalstalta tullut foto. Onneksi sentään voin pohtia tätä ajoa multipersoonani kanssa itsekseen. Musiikki on parempi ottaa pois ja nyt mennään.

Mä oon ajanut suht pahoissa paikoissa, mutta tää on oikeasti sietämätöntä. Mun sisuskalut jäävät puoliväliin. Onneksi pyörä toimii ja vaikka kamaa on paljon, niin ainakin liike oli enemmän eteen kuin taakse. Välillä kyllä se on paljon enemmän ylös-alas kuin mitään muuta. Mä en voi kutsua tota pätkää tieksi. En sitten millään. Kynnetty pelto on tasaisempi. Pommituksen jäljiltä.

Jatkossa mä en ikinä enää valita mistään missä ajan. Lupaan sen. Tää kesti toista tuntia. Paheni koko ajan. Vieressä rakennettiin uutta tietä, mutta kaikkiin, edes jotenkin mahdollisiin siirtymäkohtiin oli tehty kaivannot ja maakuormaesteet, joten uudelle tielle ei ollut mitään asiaa. Paitsi niillä telaketjuilla. Kuvia on vaikea ottaa ja niissä kohtaa kun pystyi pysähtymään ja räpsimään, niin ne erosivat hankalista kohdista kuin moottoritie kaivoskäytävästä.

Tunnin plus päästä se on ohi. Olo kuin Porlammin motin voittajilla. Vieressä menee tuhatpäinen lehmälauma. Tää niin absurdia kuin olla vaan voi. Hetken päästä ollaan Venäjän rajalla. Mä pysähdyn ottamaan kuvaa. Ikuistan poistumiseni Kasakstanista. Kaveri tulee ulos autosta. Kohta mun puhelimessa on hänen veljensä osoita Magnetogorskiin jos haluan mennä kylään tänään. Kaikki tämä kymmenessä minuutissa. Ilman yhteistä kieltä. Vähän käsieleitä, sanoja sieltä täältä ja hymyä. Hymy auttaa myös venäjän tullissa. Tulliviranomainen täyttää mun puolesta maahantulokortin (ihan käsittämätöntä) ja Ivan Dragon kokoinen kapteeni toimittaa mut Arnold Schwarzenegger aksentilla tervetulleeksi Venäjälle. Mä tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Tai sitten en.

Mä luulen, että Venäjä ja Kasakstan käyvät yhä bilateraalista kauppaa samoin ehdoin kuin Suomi ja Neuvostoliitto joskus ennen. Kaikki kräppi ja sonta, mitä suomalaiset teki upposi sinne ja me saimme öljyä ja energiaa tilalle. Venäjä tuo Kasakstaniin ihan mitä vaan ja kasakit maksavat venäläisille kuoppaisella asvaltilla. Tai ainakin se muodostaa nähtävästi ison osan kaupasta, sillä paljon sitä on tänne tuotu. Venäläiset ovat myös mestareita yhdistämään hyvää ja kasakstanilaista asvalttia keskenään niin, että ne sekoittuvat toisiinsa 100 metrin välein. Hyvin kätevää. Ja munuaisia ravistuttavaa.

Venäjän valtio on myös päättänyt, että tänne tulijat on desifintioitava. Trump halusi hajottaa hurrikaaneja ydinpommilla. Paikallishallinto täällä käyttää myrskypilviä ja selkeästi heillä on kytkin, jossa asennot ovat – Taivas kiinni, taivas auki. Joku painaa nappia ja vettä alkaa tulla. Siis todella tulla.

Sadeasussa ajaminen on ihan ok. Sadeasun pukeminen tien päällä sateessa ei ole. Haalari näyttää päällepuettuna ajokamojen päällä samalta kun joku olisi pistanyt michelin miehen neonkeltaiseen makkarankuoreen. Ei ihan sama fiilis kun opiskelijahaalareissa Hämeenkadun aprossa. Sade pääsääntöisesti loppuu noin neljän minuutin kuluttua siitä kun haalarit on päällä. Niin nytkin. Jos ottaa haalarit pois, niin sade alkaa pian uudestaan. Jos et, tulee aurinko. Mä haluan aurinkoa ja ajan haalarit päällä. Ihmiset katsovat. Normaalia enemmän.

Ilta alkaa olla pitkällä. Matka etenee, mutta ei toivotulla vauhdilla. Liikkumiseen vaikuttaa neljä asiaa: pyörä, ajotaito, keli ja tie. Sitten tietysti vielä tuuri. Pyörä toimii. Ajotaito nyt ainakin on sellainen, että tänne on päästy. Tie paranee, mutta ei merkittävästi. Keli muuttuu taas. Mun tuurilla se on sateinen. Viimeisen 180 km pätkällä ei käytännössä ole yhtään paikkaa tien vieressä mihin voisi jäädä yöksi. Voi toki olla, että mun navigaattori neuvoo vääriä reittejä, mutta täälläpäin isoja teitä ei oikein ole, joten luotan navigaattorin ehdotuksiin, koska rekkaliikenne on, sanotaanko riittävä.

Viimeiset 75 km tullaan todella hiljaa. Koska mun äitini lukee tätä, niin totean vain kelin olleen vähän ikävä, mutta ei mulla mitään hätää ole. Eikä mulla todellakaan ole. Litimärkäys ei ole vielä karibialaisen myrskyn luokkaa ja valoilla näkee sentään eteensä. Kuinka pitkälle? En viitsi mennä mittaamaan, mutta olen pidemmällekin joskus nähnyt. Uiden olisin päässyt kovempaa. Vihdoin edessä on Jekaterinburgin moottoritie. Ajan sitä 300 metriä. Vieressä on motelli ravintolalla. Olen jotain 20 km Tsheljabinskin keskustan ulkopuolella. Tähän on hyvä jäädä.

Nopea iltapala ja uneen. Tai siis koomaan. Ehkä mä olen todella väsynyt, sillä unet ovat normaaleja levottomampia. Herään unesta, jossa olen ampunut peuroja pistoolilla entisen anoppinikanssa hänen vanhassa asunnossaan. Viimeinen peura ammutaan portaihin. Oikeasti, mä en tiedä miten tätä selitetään muulla kuin ei millään… nyt aamulla olo kuitenkin loistava. Pian ylös, vienosti tuoksuvat ajokamat päälle ja kohti Omskia. Tai ainakin niin pitkälle kun päästään. Eihän matka ole kilometreissä kuin 930 km…

Print Friendly, PDF & Email

Comments (4):

  1. Mika

    3.9.2019 at 08:10

    Anna palaa!!

    Vastaa
    • theguzziboy

      3.9.2019 at 21:11

      täällä mennään pitkin siperian suoria. siis suoria eteenpäin, mutta ei ylös- alaspain… tsiisus mitä kuoppia.

      Vastaa
  2. Soili ochsner

    4.9.2019 at 23:28

    Petteri sun matkakertomuksesi on tosi kiva ja mielenkiintoinen ja odotan taas seuraavaa selostusta. KIITOS👍😊

    Vastaa
    • theguzziboy

      5.9.2019 at 16:37

      Kiitos. Tätä on kiva tehdä. Ja kaikkein hauskinta on ajaa.

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: