Matkakertomus moottoripyöräilystä Turusta Kazakstanin ja Mongolian kautta Vladivostokiin

Päivät 16-17- Kytkimiä kultapeitteellä

Aktobe – ei tietenkään muutosta mihinkään.

Ruusuja hopeamaljassa on Erkki Junkkarisen toinen levy ja se julkaistiin vuonna 1975. Se oli ensimmäinen suomalainen levy joka sai platinaa. Tähän päivään mennessä sitä on myyty 115 000 kappaletta levyinä ja c-kasetteina. Se on ihme, sillä levy on täyttä kuraa. Jäätävää kuraa. En usko, että sitä voisi kukaan kuunnella Aktobessa tai muuallakaan ilman merkittävää määrää vodkaa. Tänään ei juoda vodkaa eikä siksi, tai siitäkään huolimatta, kuunnella Erkki Junkkarista. Mulle tuli vaan assosiaatio ton levyn nimestä. Jos mopon kamoissa olisi mukana hopeamalja (en ymmärrä miksi ei ole), niin olisin kuvannut mun kytkinlevyn siinä. Kytkinlevyjä hopeamaljassa olisi nimittäin ollut juuri oikea nimi sille paketille mikä mulle saapui, vakuutteluista huolimatta, eilen iltapäivälllä.

Mä menin aamulla DHL’n toimistolle. Yrittänyttä jne jne. ei edes venäjäksi. Sama nainen. Sama vastaus. Näytti kalenteria. Mä luulen, että hänen silmissään oli myötätuntoa. Vajakki ulkomaalainen, ei ymmärrä, että perjantai ei ole lauantai. Ei vaikka kuinka kerrotaan. Mä taas en ymmärtänyt miksi putiikki on auki, vaikka sen sanottiin olevan kiinni. Ihan sama lopputuloksen kannalta. Mä jatkan Aktobe touriani.

Lenin prospektia on tullut kuljettua enemmän kuin tarpeeksi. En viitsi ottaa edes enää yhtään valokuvaa. Lämpötila on laskenut yhdeksään asteeseen. Feels like -4. Stadionin jälkeen on Traveller’s coffee. Mä meen sisään. Näyttää samalta kuin miljoonat muut starbucksit, seattlecoffeet, waynesit, esperessohouset ympäri maailmaa. Hyvä. Ainakin tietää mitä on tulossa. Mä istun alas ja rupean selvittämään mitä mun nettistalkkauskohteet on tehnyt. Näätäily on lempihommaani. Samoin muutaman Putinin trollin tekosten seuraaminen unohtamatta muutamaa muuten vaan rajamailla liihottavan kirjoittajan hengenlumousten lukemista. Osuukohan toi viimeinen omaan nilkkaan? Aika kuluu. Olen taas päivitetty kaikesta. Puhelin soi. Paikallinen numero. Vastaan.

Kaveri soittaa DHL’ltä. Puhuu hiukan englantia. Muutaman sanan. Mut mä ymmärrän. Hänellä on mun pakettini. Mä en oikein usko, että tää voi olla totta. Toimitusosoite on Vladimirin alkoholi-imperiumin osoite. Mä pelkään, että paketti hukkuu matkalla. Pyydän, että se toimitettaisiin Aktobe Hotelliin. No problem. Viiden minuutin päästä hotellin respa soittaa. Mulle on paketti.

Jos DHL’n tullimaksussa kiisin Kukkoahon ratakierrosajan kanssa, niin nyt matkalla kahvilasta hotelliin löydän sisäisen Ari Paunoseni. Toisin kuin Paunosella, viidentoista sekunnin jälkeen keuhkoni ja sydämmeni irtautuvat ruumiistani katsomaan mitä helvettiä olen tekemässä. Liikuntaa. Nopeatempoista ja sykettä nostavaa. Nielaisen. Verta. Ja sappinestettä, kunnes lopulta olen respassa. Edessäni on kauneinta mitä maailma voi juuri nyt tarjota. Sisällöstä en vielä tiedä, mutta tätä on odotettu. Paketti auki. Sisällä on kytkinlevy. Näyttää juuri oikealta. Haarukan tiivisteet. Pari muuta tiivistettä. Kaikki mitä tilasin ja toivoin saavani, on käsissäni.

Soitto Vladimirille. Puhun MG 42 -nopeudella. Kaveri ei pysy perässä. Mun sanat sinkoavat sarjatulella. Uudestaan ja uudestaan, vyötä vaihtaen, kunnes viimein Vladimir ymmärtää mistä on kyse. Hän soittaa mekaanikolle. Ei vastaa, mutta sanoo soittavansa mulle heti kun saa kaverin kiinni. Ja lopulta hän saa ja viesti ei ole hyvä. Viikonloppu, ei pysty tekemään mitään. Lähdössä perheensä kanssa pois kaupungista. Maanantaina. Pitäisi olla yleismaailmallinen laki, joka kieltäisi mekaanikkoja menemästä naimisiin. Silloin ei voisi olla perhematkoja. Tän pitäisi olla normi ainakin niissä maissa ja kaupungeissa, missä tarvitaan moottoripyörämekaanikkoja.

Kazakstanissa hyvä keskipalkka on 400 USD kuukaudessa. Nyt on pelattava kortiti oikein, sillä jos pyörä on valmis vasta ensi keskiviikkona, niin mä olen jojona ja ranteet auki, Vladivostok haaveet luovuttaneena. Mun on pakko päästä liikkeelle. Moporemontin hinnasta ei ole mitään käsitystä. Mekaanikko ei ole sanonut mitään. Mä vaan toivon, että hintä ei tule puhkaisemaan lompakon lisäksi vatsakalvoani tai aortaani. Mutta ennen sitä on mopo saatava kasaan ja se onnistuu vaan jos joku tekee sen. Suostutteluun tarvitaan Setä Samulia ja vanhaa kunnon Yankee Dollaria.

Mä vein mun pojat Väinön ja Willen Kiinaan seitsämäisen vuotta sitten. Mä rakastan Kiinaa ja ajattelin, että poikien olisi hyvä nähdä tulevaisuuden työnantajiensa maa, sillä todennäköisesti jompikumpi, tai molemmat, ovat jossain vaiheessa kiinalaisilla töissä. Tämä tuskin koskee mua, koska olen työelämästä syrjäytynyt. Jos joku kuitenkin tietää hyviä kiinalaisia yrityksiä, tai minkämaalaisia tahansa, niin laittakaa mulle viestiä. Joka tapauksessa kiinalaisilla on oma tapansa käydä kauppaa. Ensin ilmoitetaan, että tämä on joko first copy, almost orginal, very good (vely guud) copy tai kaikkia näitä kerralla. This is leal, no fake kannattaa jo unohtaa. Sitten annetaan hinta, joka on pöyristyttävä. Avataan oma peli vastaavalla polkuhinnalla ja siitä sitten väännetään. Kiinalainen ei koskaan myy tappiolla eli jos sulle tulee tunne, että teit hyvän diilin, tai jopa elämäsi diilin, niin kaveri nauraa koko matkan pankkiin. Jos hinta on liian halpa ja et liikahda siitä, niin kauppaa ei tule. Yksinkertaista.

Mä oon tehnyt tota teatteria miljoona kertaa. Joskus onnistuen, joskus en. Ainakin mä oon raahannu Kiinasta järjettömät määrät kamaa. Kerran kuitenkin kävi niin, että olimme ladanneet poikien kanssa kymmenisen t-paitaa tai vastaavaa tiskiin ja aloitimme hintakeskustelut. Sopivia kokoja haettiin vielä naapurikauppijailta, mutta olimme todella kaukana toisistamme ja mitään edistystä ei tapahtunut. Mä totesin, että tää oli sitten tässä ja lähdin kävelemään kundien kanssa pois. Pian mun takaani kuuluu juoksuaskelia ja metri viisikymmentä+ senttiä kiinalaista nuortanaista hyppää teräsjousena ilmaan ja eteenpäin, ainoastaan iskeäkseen mua päähän taskulaskimella. Isku tulee aika kovaa takaraivoon, mutta mua huvittaa kyllä ihan kunnolla sen tytön raivo ja pyhä viha. Pojat nauravat kippurassa ja tyttö kiroaa mut alimpaan helvettiin. Kovaäänisesti. Ja pitkään. Nyt ei kannata pelata peliä samalla tavalla. Mä en halua niskaani kytkinlevyä. Enkä pyörää osissa. Mä haluan sen kuntoon mahdollisimman nopeasti.

Mä soitan Vladimirille. Käy ilmi, että Marat-isä on jo yrittänyt suostutella. Ei onnistu, perhe haluaa jonnekin jne. Mä pyydän, että Vladimir vielä soittaa mekaanikolle ja sanoo, että jos teette viikonlopun töitä, niin mä maksan ylimääräisen 100 USD siitä hyvästä. Vladimirin mielestä mä oon seonnut. Tarjous on selkeästi kova. 300 km moponkuljetus ei maksanut lähelläkään tuota. Kuluu pieni tovi, Vladimir soittaa – moporemontti aloitetaan heti lauantai aamuna. Kiitos Dollari. Kiitos Amerikka, vaikka nykyamerikassa ei Trumpin aikana mitään hyvää olekaan. Tosin näin ei ollut aina ja mun ensimmäinen mopo, Honda MB5 oli kuuminta mitä voi kuvitella vuonna 1983 Indianapoliksessa, mutta siitä joskus toiste.

Mulla hyvä fiilis. Tää viikko on ollut henkisesti kuitenkin yllättävän kova. Eihän mulla oikeaa hätää ole. Hotellissa voi nukkua, ympärillä ei ole piikkilankaa. Ravintoloista saa ruokaa ja musta pidetään huolta. Siitä huolimatta oon häkkilintu ja mä käyn läpi turhautumisen kaikkia kuviteltavia tasoja. Mä ylitän aina uudet Sergei Bubkan lailla. Tää hajottaa. Mulla ei mun omaa konetta. Ei pääsyä omiin tiedostoihin. Kirjoitan vieraalla pc – koneella. En saa mitään järkevää tehtyä. Voin vain odottaa ja kävellä samoja katuja, syödä päivästä toiseen samaa aamiaista ja odottaa. Mä olen moottoripyöräreissulla. En asettumassa Aktobehen. Mä haluan ajaa. Ja kovaa.

Erkki Junkkarisen aikalainen Mari Laurila levytti 60-luvun (KA, kun luet tätä, niin 60 – luku tarkoittaa 1960-lukua. Ei 2060 – lukua) kappaleen Aja hiljaa, isi. Kappale on tasan yhtä hirvee kuin Ruusuja hopeamaljassa ja ehkä jopa mahdollisesti vielä pahempi. Koska esittäjä on kolme vuotta vanha, niin biisi on mitä hirveintä mää’intää. Lähelle vastaavaa suoritusta on päässyt ainoastaan Janos Valmunen kuolemattomalla Bussipysäkillä biisillään. Ehkä tässä yhteydessä voin tunnustaa, että mä olin rakastunut Janoksen siskoon Ramonaan. Tämä tapahtui suikkilan ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Mä olin kuusi. Siitä on 44 -vuotta aikaa. Ramonaa en ole unohtanut ikinä. Tän hirviöbiisin haluaisin, mutta se ei onnistu. Aja hiljaa, isi on ihme pikaliimalla kiinni siinä mun aivokuoren lohkossa, mihin säilötään biisejä ja sanoja. Se soi nytkin mun päässä. Biisin avulla tehtiin myös varmaan ensimmäisiä suomalaisia tuotteistuksia.

Meidän naapurilla oli Volvo. 242. Toinen oli mielestäni punainen, toinen vihreä. Volvon vaihdekepin vieressä oli valokuva pienessä kehyksessä. Kehyksessä oli joko Markun tai Timon tai molempien kuva. Kehyksessä luki ”Aja hiljaa isi nyt vaan, sitten illalla leikitään”. Volvot vaihtuivat Mitsubishi Galantiin. Mä luulen, että kuva ei seurannut. Mä olen päättänyt kun saan pyörän alleni, niin mä en aja hiljaa, koska jos ajan hiljaa, niin en pääse ikinä leikkimään KA’n kanssa, vaan vietän päiväni täällä Aktobessa. Mä en myöskään laita valokuvakehystä mopon koelautaan. En vaikka se olisi kultainen. Tai tehty kytkinlevystä.

Mä toimitin tänään kytkinlevyn ja muut osat mekaanikolle. Mopo on parhaillaan tätä kirjoittaessa työnalla. En mä huomenna vielä pääse tien päälle, mutta jos maanantai aamuna olisi se hetki.

Mä pyydän, että jos tulee jotain outoa, niin soittakaa. Jos ei mitään outoa, niin soittakaa silti. Mä tartten kunnon lenkin. Happea ja hikeä Kierrän ympäri Aktobeta kamera kädessä, reppu selässä. Tulen hotellille. Ei viestejä. Soittoja, mutta mä en tunne numeroita. Mä päätän olla soittamatta Vladimirille enää tänään. Mä en yksinkertaisesti kestäisi huonoja uutisia viimeiseksi illalla. Mä tuudittaudun ajatukseen, että Guzzi rakentuu palapalalta kasaan ja mä olen taas liikkeellä. Mä hyräilen ennakoivasti PMMP’n matkalaulua: Kamat kyydissä on, etupenkkipaikasta riitaa…

Print Friendly, PDF & Email

Comments (14):

  1. Aape Pohjavirta

    1.9.2019 at 09:57

    Onhan se sääli jos tämä loppuu. Olen juuri luonut sinusta Martian-elokuvan jatko-osan, Kazan-elokuvan, sankarin. Jäät sinne ikuisiksi ajoiksi. Tai ehkä vain viideksi vuodeksi. Nythän tämä loppuu ihan kesken tai siis muuttuu tavalliseksi.

    Höh, mutta kuitenkin, jos toivot että onnittelen, niin onnittelen! ❤

    Vastaa
    • theguzziboy

      3.9.2019 at 21:12

      kyllä mä täältä vielä palaan…

      Vastaa
  2. JP Salakari

    1.9.2019 at 12:02

    Janos Valmunen, Bussipysäkillä – hämmentävä kokemus vuosien takaa. 😀 Ilahduttaisiko Kazakstanilaista arkea Max Perttulan musavideo?

    Vastaa
  3. Jan

    1.9.2019 at 14:24

    Vaikka tunnelin päässä on selkeästi valoa, tuon Pakilan satakielen istuttaminen korvamatona päähäni melkeinpä oikeuttaisi vielä yhden heittovuoron verran Aktoben urbaaniin sykkeeseen tutustumista. Korvaukseksi sinun tulee esittää Valmusen ”Bussipysäkillä” kurkkulaulettuna versiona Mongoliassa.

    Vastaa
  4. Arska

    1.9.2019 at 17:39

    Taitaa olla lähtöitkut Aktobe ssa lähellä. Tässä linkki Kazakstanin teiden kunnosta suht ajantasaiseen karttaan. Pysy poissa harmailta sora teiltä, aivan hirveitä. Nur Sulta – Semey pääosin hyvää asfalttia. Kapeat punaiset on aika röykkyistä päällystetietä

    Vastaa
    • theguzziboy

      3.9.2019 at 21:00

      kiitos. lähdin aktobesta ylös. löysin todellakin yhden harmaan pätkän… jäy kokemuksesta. en suosittele.

      Vastaa
  5. Anu

    2.9.2019 at 17:40

    Yes näin se menee! Odotettiin Grison jalkatappia Monte Negrossa 6 viikkoa (”Italia on kiinni heinä- ja elokuun)”, ja ystävät lohduttivat, että Monte Negro on kaunis maa. Hemmetti soikoon ettei se tullut ihan ensimmäisenä mieleen! Muista nyt, että Kazakstan on kaunis maa. Lohduttaako?

    Vastaa
    • theguzziboy

      3.9.2019 at 21:09

      kiitos.. lohduttaa. mä ihmettelen kuka ihmeessä halusi ajaa venäjällä kun voisi ajaa kasakstanissa. ainakin se on ”kauniimpi” jos ei muuta…

      Vastaa
  6. Juha Ylinen

    3.9.2019 at 23:13

    Moro!
    Hienoa että kytkinlevy viimein saapui.
    Hieman vastaavia murheita aikoinaan kokeneena ja varmasti vielä kokemana….mitä käytännössä otti aikaa tuo DHL paketti, laskinko oikein viikko? Mitä moinen palvelu kustansi?

    Vastaa
    • theguzziboy

      3.9.2019 at 21:16

      Moi. Koko homma perjantai – lauantai eli 8 päivää. Ehkä olisi saanut seitsemään jos tullaus olisi hoidettu heti kuntoon. Paketti painoi noin kilon ja hinta 170 eur.

      Vastaa
      • Juha Ylinen

        4.9.2019 at 15:42

        Eli tuskaan nähden ihan kohtuullinen summa. Aikaa tosin ei voi mitata mitenkään, etenkin kun sen viettää ns hevon kuuses 👍

      • Juha Ylinen

        4.9.2019 at 15:45

        Miten muuten toi tullaus, sisältyykö paketin hintaan, hoitiko DHL myös sen?

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: