Päivä 12: Die Sonate vom Guten Mechaniker V/IV

Aktobe.
Kilometrejä yhä 0, promillet veressä laskusuunnassa.
Quadrilogia osa 5.

Maailmassa on monta todella hyvää elokuvaa. Kulkuri ja Joutsen, Rentun Ruusu – Elokuva Irwin Goodmanista, Tali-Ihantala 1944. Lista on pitkä. Mopoilusta ei taas ole olemassa yhtään hyvää elokuvaa. Lähes kaikki yritykset on karmeeta kuraa muutamaa Gopro Youtube pätkää lukuunottamatta. Se ei ole mikään ihme, sillä mopoilua on koettava, tunnettava ja elettävä. Se ei sovellu elokuvaksi.

Otsikko on muotoiltu elokuvasta Toisten elämä. Das Leben der Anderen. Saksalainen elokuva, joka ei kuvaa mopoilua, vaan Stasin toimintaa. Elokuvassa itsessään on harvinaisen vähän mitään mopoiluun liittyvää, toisin kuin esimerkiksi Goodbye Lenin’issä, missä sentään näytetään vanha Zundapp. Itse asiassa tämä elokuva on niin kaukana mopoilusta kuin olla vaan voi. Miksi siitä pitää kirjoittaa tässä yhteydessä? Yksinkertaisesti siksi, että tämän elokuvan lopussa päähenkilö julkaisee romaanin, Die Sonate vom Guten Menschen, Sonaatti hyville ihmisille. Mä haluan julkaista Sonaatin hyvälle mekaanikolle. Tosin mä en osaa soittaa mitään, en tunne nuotteja, enkä puhu saksaa, mutta se tuskin on tässä esteenä.

Vodkahuurut ovat ainakin hieman häipyneet kun Vladimir soittaa ja ilmoittaa, että mennään katsomaan pyörää. Se on purettu. Mä en olisi uskonut, että pyörä voidaan purkaa näin atomeiksi, mutta onneksi en tiedä sitä vielä autossa. Vladimir on vaalea kuin kazakstanilainen muumihahmoinen spöke lumessa. Mä en voi aamuisin huonosti, mikä on hyvä asia, mutta mä myös olen aika hiljaista poikaa autossa. Isä Marat ei jaksa puhua mitään.

Sama teollisuuspiha. Ajetaan pihan perälle ja mennään alas kellariin. Hallissa, jossa varmaan neuvostoaikana koottiin panssarivaunuja, on nykyisin moottoripyöriä. Useita. Hieman vasemmalla näkyy tuttuja asioita. Guzzin tankki, katteet, satula… itse pyörää ei näy missään. Se on seuraavassa huoneessa.

Kuvitelkaa tunne mikä iskee kun pikku promilleissa, nuutuneena ja väsyneenä ja juottosikamaisesti lämmössä hikoilevana, näet sun rakkaasi roikkumassa kuin teuraseläimen nyljentäpuussa. Moottori on irti. Runko on perästä ylhäällä telineessä ketjussa roikkuen ja etuhaarukka maassa… autch… oikeesti autch.

Tässä ei tietenkään ole mopoilijoille mitään uutta. Jos kytkin halutaan vaihtaa, on moposta irroitettava moottori. Jotta moottoriin pääsee käsiksi, niin katteet on purettava ja runko paljastettava. Mä vaan en oo ikinä nähnyt mun Stelviota tässä tilassa. Kerta se on ensimmäinenkin. Pyörä parka on nyljettynä ja sisälmykset auki. Toivottavasti avaaminen on ollut halal eikä haram. Mutta sen jälkeen alkaa helpottaa. Itse asiassa tuntua hyvältä.

Mekaanikko ottaa sen osan käteen, minkä mä olen tilannut. Kytkinlevyn. Se on aika päreinä. Jopa mä, huonolla juristin tekniikkatajulla, ymmärrän, että tämä on rikki. Kaput. Njet harashoo. Sitä ei voi mun mielestä korjata, mutta sen vaihtamalla homma toimii taas. Hemmetin hyvä juttu. Soitan mekaanikko-Markolle ja kysyn pitääkö mitään muuta vaihtaa, mutta vastaus on ei. Kytkimen ympärillä olevat kehikot (tosi tekninen termi) kestävät muutaman levyn vaihdon, eli kunhan vaan se osa tulee, niin kaikki on hyvä. Mä halaan mekaanikkoa. Veikkolavimaisesti jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mekaanikot ansaitsevan sonaatin. Tai ooperan. Hän sanoo kuitenkin, että vielä vähän aikaista, pyörä on saatava vielä kasaankin, mutta mä tiedän, että kaveri tulee sen tekemään. Nyt vaan se osa on saatava tänne.

Alusta lähtien meillä on ollut kaksi vaihtoehtoa. Normaali ja venäläinen vaihtoehto. Kumpikin ovat yhä mahdollisia. Normaali vaihtoehto on se, että uusi osa tilataan jostain liikkeestä, se saapuu maahan, se todetaan oikeaksi, laitetaan paikalle ja harashoo, homma toimii. Osa on alkuperäinen, siinä oikea osanumero ja jonkin näköinen laatutakuu. Venäläinen vaihtoehto eroo tästä aika paljon.

Venäläis-(kazakstanilainen) vaihtoehto on syntynyt tilanteessa, jossa meille normaali vaihtoehto ei ole mahdollinen. Syy venäläisen vaihtoehdon implementointiin (mä osaan yhä työkieltä) voi olla syynä esimerkiksi se, että alkuperäinen osa on liian kallis tai sitä ei ole (pakotteista?) tai muista syistä saatavilla. Venäläisessä vaihtoehdossa ei tunneta takuuta eikä välttämättä ISO normien mukaista laatua, mutta sen hinta on yleensä suht’ edullinen. Venäläisessä vaihtoehdossa osa siis tehdään itse jossain paikallisessa pajassa. Se toimii kuitenkin yllättävän hyvin, kaiketi, koska teillä ja kaduilla liikkuvissa ajopeleissä on niitä viljalti. Voi olla, että uusien mopojen toleranssit pieniin osakokojen heittoihin ei ole ihan samaa luokkaa kuin vanhojen neuvostoautojen, mutta tämä on silti varteenotettava vaihtoehto, mikäli tilattu osa ei ikinä saavu perille. Periaatteessa tämä voisi toimia, sillä kytkinlevyn pinta on ainoa asia mikä tarvitsee uusimista. Vladivostok on ”vain” 8000 km päässä, joten todennäköisyys sille, että ratkaisu kestäisi on ihan hyvä, mutta jotenkin vaihtoehto Normaali on mieluisampi. Mä en tässä vaiheessa tiedä vielä kaikkea, koska mulla ei ole DHL’n seurantanumeroa. Kun vihdoin saan sen niin mietin, että jos sittenkin se neuvostoversio.

Ennen DHL episodia saan lisää tietoa guzzisteilta ympäri maailmaa. Toisin kuin luulisi italialaisen mekaniikan suhteen, Guzzien moottorit ovat todella kestäviä. Ne eivät juurikaan hajoa. Sama pätee vaihdelaatikoihin ja muihin osiin. Mulla on tällä hetkellä kaksi muuta Guzzia Stelvion lisäksi. Sen lisäksi olen yhdestä aiemmin luopunut. Mikään näistä ei ole ikinä hajonnut alle tai antanut mitään ongelmia. Kaikki vaan on toiminut. Tähän on tietenkin tullut nyt muutos ja saan kuulla, että ”tietyissä vuoden 2012 mallisissa Stelvioissa on kytkin ongelmia. Ne korjattiin 2013 sarjoissa”. Voi vain arvata, että mun 2012 pyörä on osa tuota ongelmasarjaa…. lohduttaa. Satan’s lite. Toivottavasti ainakin se osa, joka on tulossa on myöhempää valmistuserää kuin mun alkuperäinen.

Me jätämme mekaanikon ja mopon raadon. Mä lähden takaisin hotellille tarkoituksena vaihtaa uuteen majapaikkaan. Mä tartten edes jotain vaihtelua. Aktobe tulee ulos korvista. Samoin tän hotellin ympäristö, Mä ehkä jopa kaipaan vähän neuvostohenkistä Aktobe Hotellia. Siellä ei ole oikeasti mitään. Aulassa on nykyisin rakennustelineitä, baari on suljettu, mutta se ei ole ihan yhtä sterilli kuin Dastan. Kamat kasaan ja kohta olen ensimmäistä kazakkitaksikokemusta rikkaampi. Mopokamat mahtuvat juuri ja juuri autoon. Takaboksissa on kaksi vararengasta, joten mun vieruskavereina on sivulaukut. Kuskilla ja mulla ei oo yhteistä kieltä. Hän tietää kuitenkin, että Finlandia, hockey. Harashoo. Kazakstan boxing harashoo. Penkkiurheilu yhdistää kielimuurista huolimatta.

Mun huone on tupla viimekertaisesta. Tilantuplaus maksaa 13 euroa per yö lisää. Tähän sisältyvät mm. kultaiset verhot ikkunassa, pyökkiviilutut lastulevyhuonekalut, jotka on asetettu kaikille seinille ja uusittu kylppäri. Meikkauspöytä on hienoa ylellisyyttä. Mä harjaan (pieneliöistä) rönsyilevää partaani tovin. Tärkeintä on kuitenkin joka toisen hotellioven ulkopuolelle asetettu wlan tukiasema. Verkko toimii pikkusen eri tavalla kuin erikerroksen single huoneissa.

Mä olen saanut Hollannista meiliä. Siinä on seurantanumero DHL paketille. Mä näppäilen luvun sisään ja paketti on oikeasti lähtenyt perjantaina. Matka on jatkunut Amsterdamista Leipzigiin ja sen odotetaan saapuvan Almatyyn tiistaina. Tässä vaiheessa ei tietoa koska se on tarkotus toimittaa mulle, mutta alkuperäinen aikataulu oli keskiviikko/torstai. Mä olen pitkästä aikaa levollinen. Jopa suihkusta tulee vettä paineella. Mä yritän suunnitella loppumatkan reittiä ja aikataulutusta. Nukahdan tietämättä, että huomenna show jatkuu elokuvalla, jota mä en olisi halunnut muistella…