Päivä: 29.8.2019

Aktobe.
Kilometrejä yhä 0, promillet veressä laskusuunnassa.
Quadrilogia osa 5.

Maailmassa on monta todella hyvää elokuvaa. Kulkuri ja Joutsen, Rentun Ruusu – Elokuva Irwin Goodmanista, Tali-Ihantala 1944. Lista on pitkä. Mopoilusta ei taas ole olemassa yhtään hyvää elokuvaa. Lähes kaikki yritykset on karmeeta kuraa muutamaa Gopro Youtube pätkää lukuunottamatta. Se ei ole mikään ihme, sillä mopoilua on koettava, tunnettava ja elettävä. Se ei sovellu elokuvaksi.

Otsikko on muotoiltu elokuvasta Toisten elämä. Das Leben der Anderen. Saksalainen elokuva, joka ei kuvaa mopoilua, vaan Stasin toimintaa. Elokuvassa itsessään on harvinaisen vähän mitään mopoiluun liittyvää, toisin kuin esimerkiksi Goodbye Lenin’issä, missä sentään näytetään vanha Zundapp. Itse asiassa tämä elokuva on niin kaukana mopoilusta kuin olla vaan voi. Miksi siitä pitää kirjoittaa tässä yhteydessä? Yksinkertaisesti siksi, että tämän elokuvan lopussa päähenkilö julkaisee romaanin, Die Sonate vom Guten Menschen, Sonaatti hyville ihmisille. Mä haluan julkaista Sonaatin hyvälle mekaanikolle. Tosin mä en osaa soittaa mitään, en tunne nuotteja, enkä puhu saksaa, mutta se tuskin on tässä esteenä.

Vodkahuurut ovat ainakin hieman häipyneet kun Vladimir soittaa ja ilmoittaa, että mennään katsomaan pyörää. Se on purettu. Mä en olisi uskonut, että pyörä voidaan purkaa näin atomeiksi, mutta onneksi en tiedä sitä vielä autossa. Vladimir on vaalea kuin kazakstanilainen muumihahmoinen spöke lumessa. Mä en voi aamuisin huonosti, mikä on hyvä asia, mutta mä myös olen aika hiljaista poikaa autossa. Isä Marat ei jaksa puhua mitään.

Sama teollisuuspiha. Ajetaan pihan perälle ja mennään alas kellariin. Hallissa, jossa varmaan neuvostoaikana koottiin panssarivaunuja, on nykyisin moottoripyöriä. Useita. Hieman vasemmalla näkyy tuttuja asioita. Guzzin tankki, katteet, satula… itse pyörää ei näy missään. Se on seuraavassa huoneessa.

Kuvitelkaa tunne mikä iskee kun pikku promilleissa, nuutuneena ja väsyneenä ja juottosikamaisesti lämmössä hikoilevana, näet sun rakkaasi roikkumassa kuin teuraseläimen nyljentäpuussa. Moottori on irti. Runko on perästä ylhäällä telineessä ketjussa roikkuen ja etuhaarukka maassa… autch… oikeesti autch.

Tässä ei tietenkään ole mopoilijoille mitään uutta. Jos kytkin halutaan vaihtaa, on moposta irroitettava moottori. Jotta moottoriin pääsee käsiksi, niin katteet on purettava ja runko paljastettava. Mä vaan en oo ikinä nähnyt mun Stelviota tässä tilassa. Kerta se on ensimmäinenkin. Pyörä parka on nyljettynä ja sisälmykset auki. Toivottavasti avaaminen on ollut halal eikä haram. Mutta sen jälkeen alkaa helpottaa. Itse asiassa tuntua hyvältä.

Mekaanikko ottaa sen osan käteen, minkä mä olen tilannut. Kytkinlevyn. Se on aika päreinä. Jopa mä, huonolla juristin tekniikkatajulla, ymmärrän, että tämä on rikki. Kaput. Njet harashoo. Sitä ei voi mun mielestä korjata, mutta sen vaihtamalla homma toimii taas. Hemmetin hyvä juttu. Soitan mekaanikko-Markolle ja kysyn pitääkö mitään muuta vaihtaa, mutta vastaus on ei. Kytkimen ympärillä olevat kehikot (tosi tekninen termi) kestävät muutaman levyn vaihdon, eli kunhan vaan se osa tulee, niin kaikki on hyvä. Mä halaan mekaanikkoa. Veikkolavimaisesti jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mekaanikot ansaitsevan sonaatin. Tai ooperan. Hän sanoo kuitenkin, että vielä vähän aikaista, pyörä on saatava vielä kasaankin, mutta mä tiedän, että kaveri tulee sen tekemään. Nyt vaan se osa on saatava tänne.

Alusta lähtien meillä on ollut kaksi vaihtoehtoa. Normaali ja venäläinen vaihtoehto. Kumpikin ovat yhä mahdollisia. Normaali vaihtoehto on se, että uusi osa tilataan jostain liikkeestä, se saapuu maahan, se todetaan oikeaksi, laitetaan paikalle ja harashoo, homma toimii. Osa on alkuperäinen, siinä oikea osanumero ja jonkin näköinen laatutakuu. Venäläinen vaihtoehto eroo tästä aika paljon.

Venäläis-(kazakstanilainen) vaihtoehto on syntynyt tilanteessa, jossa meille normaali vaihtoehto ei ole mahdollinen. Syy venäläisen vaihtoehdon implementointiin (mä osaan yhä työkieltä) voi olla syynä esimerkiksi se, että alkuperäinen osa on liian kallis tai sitä ei ole (pakotteista?) tai muista syistä saatavilla. Venäläisessä vaihtoehdossa ei tunneta takuuta eikä välttämättä ISO normien mukaista laatua, mutta sen hinta on yleensä suht’ edullinen. Venäläisessä vaihtoehdossa osa siis tehdään itse jossain paikallisessa pajassa. Se toimii kuitenkin yllättävän hyvin, kaiketi, koska teillä ja kaduilla liikkuvissa ajopeleissä on niitä viljalti. Voi olla, että uusien mopojen toleranssit pieniin osakokojen heittoihin ei ole ihan samaa luokkaa kuin vanhojen neuvostoautojen, mutta tämä on silti varteenotettava vaihtoehto, mikäli tilattu osa ei ikinä saavu perille. Periaatteessa tämä voisi toimia, sillä kytkinlevyn pinta on ainoa asia mikä tarvitsee uusimista. Vladivostok on ”vain” 8000 km päässä, joten todennäköisyys sille, että ratkaisu kestäisi on ihan hyvä, mutta jotenkin vaihtoehto Normaali on mieluisampi. Mä en tässä vaiheessa tiedä vielä kaikkea, koska mulla ei ole DHL’n seurantanumeroa. Kun vihdoin saan sen niin mietin, että jos sittenkin se neuvostoversio.

Ennen DHL episodia saan lisää tietoa guzzisteilta ympäri maailmaa. Toisin kuin luulisi italialaisen mekaniikan suhteen, Guzzien moottorit ovat todella kestäviä. Ne eivät juurikaan hajoa. Sama pätee vaihdelaatikoihin ja muihin osiin. Mulla on tällä hetkellä kaksi muuta Guzzia Stelvion lisäksi. Sen lisäksi olen yhdestä aiemmin luopunut. Mikään näistä ei ole ikinä hajonnut alle tai antanut mitään ongelmia. Kaikki vaan on toiminut. Tähän on tietenkin tullut nyt muutos ja saan kuulla, että ”tietyissä vuoden 2012 mallisissa Stelvioissa on kytkin ongelmia. Ne korjattiin 2013 sarjoissa”. Voi vain arvata, että mun 2012 pyörä on osa tuota ongelmasarjaa…. lohduttaa. Satan’s lite. Toivottavasti ainakin se osa, joka on tulossa on myöhempää valmistuserää kuin mun alkuperäinen.

Me jätämme mekaanikon ja mopon raadon. Mä lähden takaisin hotellille tarkoituksena vaihtaa uuteen majapaikkaan. Mä tartten edes jotain vaihtelua. Aktobe tulee ulos korvista. Samoin tän hotellin ympäristö, Mä ehkä jopa kaipaan vähän neuvostohenkistä Aktobe Hotellia. Siellä ei ole oikeasti mitään. Aulassa on nykyisin rakennustelineitä, baari on suljettu, mutta se ei ole ihan yhtä sterilli kuin Dastan. Kamat kasaan ja kohta olen ensimmäistä kazakkitaksikokemusta rikkaampi. Mopokamat mahtuvat juuri ja juuri autoon. Takaboksissa on kaksi vararengasta, joten mun vieruskavereina on sivulaukut. Kuskilla ja mulla ei oo yhteistä kieltä. Hän tietää kuitenkin, että Finlandia, hockey. Harashoo. Kazakstan boxing harashoo. Penkkiurheilu yhdistää kielimuurista huolimatta.

Mun huone on tupla viimekertaisesta. Tilantuplaus maksaa 13 euroa per yö lisää. Tähän sisältyvät mm. kultaiset verhot ikkunassa, pyökkiviilutut lastulevyhuonekalut, jotka on asetettu kaikille seinille ja uusittu kylppäri. Meikkauspöytä on hienoa ylellisyyttä. Mä harjaan (pieneliöistä) rönsyilevää partaani tovin. Tärkeintä on kuitenkin joka toisen hotellioven ulkopuolelle asetettu wlan tukiasema. Verkko toimii pikkusen eri tavalla kuin erikerroksen single huoneissa.

Mä olen saanut Hollannista meiliä. Siinä on seurantanumero DHL paketille. Mä näppäilen luvun sisään ja paketti on oikeasti lähtenyt perjantaina. Matka on jatkunut Amsterdamista Leipzigiin ja sen odotetaan saapuvan Almatyyn tiistaina. Tässä vaiheessa ei tietoa koska se on tarkotus toimittaa mulle, mutta alkuperäinen aikataulu oli keskiviikko/torstai. Mä olen pitkästä aikaa levollinen. Jopa suihkusta tulee vettä paineella. Mä yritän suunnitella loppumatkan reittiä ja aikataulutusta. Nukahdan tietämättä, että huomenna show jatkuu elokuvalla, jota mä en olisi halunnut muistella…

Aktobe (yhä, taas ja varmaan ikuisesti)
Päivät menettäneet merkityksensä
Kävelykilometreja toistakymmentä

Quodrilogia osa 6.

Tämä blogi sisältää tuotesijoittelua ja juonenpaljastuksia.

Castaway, Tuuliajolla, on Wikipediaa lainaten, amerikkalainen elokuva parinkymmenen vuoden takaa. Elokuva seuraa autiolle Tyynenmeren saarelle lento-onnettomuuden seurauksena haaksirikkoutunutta Fedexin työntekijää, joka yrittää säilyä hengissä koneesta pudonneilla Fedexin paketeilla. Pääosaa näyttelee Tom Hanks, Oscareita elokuva ei voittanut, Golden Globen kylläkin.

Clutchless in Aktobe – Kytkimen kaipuu, on uusi suomalainen tuotanto vuodelta 2019. Elokuva seuraa moottoripyöränsä hajoittaneen noin keski-ikäisen miehen käänteitä Kasakstanin maaseudulla hänen yrittäessään saada DHL- pakettinsa toimitettua perille voidakseen jatkaa matkaansa kohti Vladivostokia. Pääosaa näyttelee noin keski-ikäinen suomalaismies (body double kohtaukset nuori Brad Pitt). Elokuva ei taatusti tule voittamaan yhtään mitään, mutta se harkitaan julkaistavaksi kaitafilminä ja betamax kopiona.

Mä olen seurannut herkeämättä DHLän seuranta sivuja. Paketti lähtenyt Amsterdamiin. Seuraava leimaus Leipzigissa. Saksa on hyvä ja tehokas. Leipzig – Frankfurt lämmittää erityisesti, sillä pysähdys on ollut pikainen. Frankfurtin jälkeen seuraava stoppi on Almaty ja se on Kasakstanissa. Loistavaa. Mä alan uskoa, että tästä voisi tulla jotain. Almaty merkinnät seuraavat toisiaan, mutta mitään ei oikein tapahdu.

Kytkinlevy lähetettiin DHL Expressinä tavallisen DHL paketin sisään. DHL lupasi, että paketti saapuisi tämän viikon torstaiksi perille. Tavallinen DHL olisi kestänyt tupla-ajan. Hinta ei ollut tupla vaan neljä x. Toivottavasti kytkin on tehty kullasta ja mirhamista, jotta voin myydä sen koruksi jollekin Stan-maan diktaattorille rintakoruksi. Sitten tapahtuu, ja se mitä tapahtuu, ei todellakaan huvita. Ensimmäistä kertaa ilmoitetaan DHLän sivuilla oletettu toimitusaika. Se on maanantai, syyskuun 2. päivä. Jep. Mä oon täällä siis ikuisesti.

Tuuliajolla – Kuluu neljä vuotta. Chuck on laihtunut, hänen partansa ja hiuksensa ovat kasvaneet pitkiksi, ja hän on pukeutunut lannevaatteeseen. Chuck on myös tullut taitavaksi kalastajaksi ja tulentekijäksi. Kaiken lisäksi Chuck käy useita keskusteluja ja väittelyjä Wilsonin kanssa. Saaren rannalle huuhtoutuu eräänä päivänä osa siirrettävän wc:n seinää. Chuck ryhtyy seuraavaksi rakentamaan lauttaa ja käyttää rannalle huuhtoutunutta osaa sen purjeena. Lautan valmistuttua Chuck suuntaa kohti avomerta ja pääsee purjeen avulla saarta ympäröivien aaltojen läpi. Kun Chuck on ajelehtinut merellä jonkin aikaa, hän joutuu myrskyyn, joka miltei repii hänen lauttansa palasiksi. Myöhemmin Wilson putoaa lautalta ja katoaa, mikä saa Chuckin suuren surun valtaan. Myöhemmin ohiajava rahtilaiva löytää merellä ajelehtivan Chuckin ja ottaa tämän kyytiin.

Kytkimen kaipuu – Kuluu neljä vuotta. Petteri on pöhöttynyt ja alkoholisoitunut vodkan juomisesta. Sashlik on aiheuttanut hänelle myös kihdin. Hänen pitkä partansa ja hiuksensa muistuttavat jättikokoista Haisulia. Hän tuoksuu myös esikuvaltaan. Vahvasti. Hän ei pukeudu enää. Petteri on tullut taitavaksi Kasakkikielen puhujaksi ja hän on melkein oppinut kyrilliset aakkoset. Suurlähetystö ja avustusjärjestöt kieltävät tuntevansa miestä. Vladimir ei vastaa enää puheluihin. Eräänä päivänä etsiessään tyhjiä pulloja Petteri löytää virkkuukoukun ja lankaa. Sillä hän päätää deliriumissaan virkata/kutoa/nyplätä (?) itselleen uuden kytkinlevyn. Saatuaan levyn valmiiksi Petteri lähtee työntämään pyöräänsä. Suomesta katsottuna väärään suuntaan. Myöhemmin ohiajava ambulanssi ottaa hänet kyytinsä ja toimittaa hoitoon.

Mä päätän soitaa DHLälle. Tää vaan ei käy. Torstai ja maanantai ovat eri päiviä, vaikka aika on menettänytkin mulle merkityksensä. Mä löydän DHL Kasakstanin numeron ja soitan keskukseen. Pienen tovin ja puheluyhdistelyn jälkeen löytyy henkilö, joka puhuu englantia. Mun onneksi erittäin hyvin. Mä saan heti selvityksen miksi mitään ei tapahdu. Paketti on tullissa. Kukaan tai mikään taho ei ole ohjeistanut DHL’ää tekemään tulliselvitystä. Mä kysyn virkailijalta, että jos selvitystä ei tehdä, niin paketti ei liiku-kö? Näin on.

Onneksi tilanne ei ole katastrofaalinen. Mä nimittäin olen jo selvittänyt, että Air Astana lennättää mut 460 Eurolla edes takaisin Almatyyn. Kone lähtee keskiviikkona. Palaa torstaina. Tosin mihin mä siellä menisin on vielä tässä vaiheessa epäselvää, mutta se on merkitystävailla oleva detalji.

Löytyy myös toinen ratkaisu, joka on inan toimivampi kuin mun (venäläinen?) ideani. DHL voi tehdä tulliselvityksen mun puolesta. He tarvitsevat passi- ja viisumi kopion, selvityksen tavarasta valtakirjoineen ja tietysti rahaa. Money. Pengar. Geld. Mulle ilmoitetaan summa. 3500 Tengeä. 8,14 Euroa. Päivä on menetetty kahdeksan euron takia. Niimpä niin. Alkaa tapahtumaan. Mä saan hotellin respassa dokumentit skannattua ja lähtemään sähköisesti. Olen saanut myös linkin, mistä voin maksaa DHL’lle heidän palveluksistaan.

DHL’n sivut on englanniksi. Osaksi. Mutta onneksi google kääntää ne ja tiedän mitä mihinkin pitää laittaa. Täytän meiliosoitteen, nimen ja rahtikirjannumeron. Maksu menee ulkopuolisen pankin sivustojen kautta. Nyt oikeasti olisi hyvä osata kyrilliset aakkoset, sillä nämä sivut eivät käänny. Vain yksi harharetki. Nimi ja numero olivat väärinpäin. Lopulta saan ne oikein, mutta näyttöön tulee ilmoitus – emme ota vastaan tämän maan luottokortteja. Sama ilmoitus tulee myös mun UAEn kortista. Sivusto ottaa vastaan ainoastaan kasakstanilaisia kortteja, joita mulla ei nyt ole hirveän montaa. DHL ei tee mitään ennen kuin maksu on lähtenyt.

Soitan Vladimirille. Hän vastaa parin kerran jälkeen. Pahoittelee, hänen kortillaan ei ole katetta. Ei käytä luottokortteja, koska rahanarvo heittelee niin paljon. Vain pankkikortteja. Ne eivät käy maksuvälineinä nyt.

Mä laitan epätoivoisia viestejä DHL’lle. Voinko maksaa kun paketti tulee? Voinko mennä pankkiin maksamaan? Vastaukset on ei ja ei. On vain yksi mahdollien vaihtoehto. Mennä DHL’n toimistolle maksamaan suoritus. Tässä on hyvä kertoa Aktobesta seuraavaa: While Aktobe Region is the second-largest region in area in Kazakhstan, it has the lowest population density of 2.6 people per square km. Täällä siis kaikki on isoa ja suurta. The population of Aktobe is 371 546 people and the the city area is 400 km2. Porukkaa on ja etäisyydet myös sen mukaisia. Mä todella toivon, että DHL-n toimisto ei ole kaupungin toisella laidalla. Eikä se ole. Mä laitan osiotteen Google Mapsiin ja toimisto sijaitsee 350 metrin. EI kilometrin, vaan metrin päässä mun hotellilta. Tää ei yksinkertaisesti voi olla totta. Mä olisin voittanut ratakierroksella Markku Kukkoahon ja Ossi Karttusen ihan koska vaan sillä äänivallia uhmaavalla vauhdilla, jolla kiidän toimistolle. Kukaan ei puhu tietenkään englantia, soitto DHL virkailijalle (joka jo vastaa Hello Petteri ennen kuin mä esittäydyn), hän kertoo paikalliselle virkailijalle tarvittavat tiedot. Kortti sisään. Maksu suoritettu. Kaikki on kunnossa. Paitsi tietenkin se, että paketti ei ole täällä.

Illaan viimeinen viesti DHL’ltä on se, että paketti lähtenyt Almatystä 00:44. Toimituspäivä ei ole sivuilla muuttunut, mutta DHL virkailija sanoi toimituksen tapahtuvan tänään, Ins’Allah. Samaa sanaa käyttävät myös paikalliset. Moskeijat eivät ihan heti kaupungista lopu. Olo on dubaisen kotoisa. Tai paremminkin jonkun Sharjahilaisen peräkylän kotoisa. Dubailla ja Aktobella ei juuri ole toistensa kanssa tekemistä. Samanlainen pimeys tulee kuitenkin yhtä nopeasti.

Tuuliajolla- Palattuaan takaisin ihmisten pariin Chuck saa tietää, että hänet on julistettu jo vuosia sitten kuolleeksi.

Kytkimen kaipuu – kuka palaa, mihin palaa, miten palaa – Elokuvateattereissa lähellä Sinua syksyllä 2022.

Aika mennä nukkumaan. Todellakin.

ps. Strömsö ja Aktobe eivät ole toistensa kummikaupunkeja. Mitä täpähtuu Strömsössä jää selkeästi Strömsööhön. Mitään onnekasta ei siirry tänne. Mutta mä kerron siitä tänään kun kirjotan lisää.