Päivät 10-11: Vodka Da – водка да. IV/IV

Aktobe.
Kilometrejä 0. Promilleja 3. Tuntuu kuin 6.

Mun kello on päättänyt olla Kazakstanilainen. Ihan sama, mitä se näyttää, kunhan se vaan käy. Toisin kun mun moottoripyörä. Mä menen aamiaiselle. Onneksi. Turkkilaisten ketjussa aamiainen on todellakin sen arvoinen. Koko reissussa huonoa ruokaa ei ole edes nähty, mutta tällä hetkellä hyvä kahvi ja jotenkin tutuhkot aamiastarjoilut on se juttu joka pitää mun pään kasassa juuri nyt. Mä rupean toipumaan. Eilinen epätoivo on jotenkin vaan pyyhkiytynyt pois mun mielestä ja mä alan selvästikin palautumaan. Edes jotenkin.

Päivään ei sisälly luonnollisesti yhtään mopoilua, mutta fiksaamista kylläkin. Mun on pakko saada puhelimeen dataa ja läppäriin joku muu kuin venäjänkielinen Windows.

Mä olen ladannut kolme erilaista Linux käyttöjärjestelmää tähän koneeseen. Kaikki toimivat hiukan eri tavalla kuin muut, mutta kaikissa yksi sama piirre – mikään niistä ei tunnista wlan’ia eikä touchpadiä, joten en pääse verkkoon ja hiiri ei toimi. Pieni ongelma. Mä lähden hotellilta liikkeelle ja suunnistan tietokonekauppaan. Miten ihmeessä ihmiset pystyivät ostamaan Venäjällä yhtään mitään ilman ja ennen Google translatoria? Mä saan hiiren. Kytken sen ja Linux Mint’in screenillä kursori liikkuu. Verkkoyhteys on turha toivo. Tää selviää kun istun todennäköisesti Aktoben ainoassa ravintolassa, jossa ei ole wifiä. Mä kuitenkin netissä. Kävin operaattorin kaupassa. Data – njet ; data – da toimi taas ja nyt mulla ei pelkästään ole kuutta eri simmiä, mulla on myös toimiva mobiilidata. Mä olen mun kansainvälisyyteni huipussa. Pari venäjän sim-kortta, kuusi kasakkisimmiä ja mulla on myös virolainen firma. Ja tää ei oo kenenkään mielestä epäilyttävää.

Opin tosin, että jos on puhelimen välityksellä verkossa, niin se loppuu lyhyeen. Todella lyhyeen. Datapaketit eivät ole ihan samoja kuin kotona. Mä löydän myös paikallisen Shisha barin. Loistavaa. Double applen sijaan joudun tyytymään appleen, mutta ei haittaa. Mieluiten olisin ottanut Apple merkkisen tietokoneen, sillä kaikesta väännöstä huolimatta, tää kone pitää itsepintaisesti kiinni venäjänkielisestä käyttöjärjestelmästä. Mä sentään opiskeluaikana elätin itseni fiksaamalla koneita. Ai niin, siitä on kolmisenkymmentä vuotta.

Sunnuntai herätys noudattelee lauantain kaavaa. Hitaasti, mutta varmasti. Mä käyn koneen kimppuun vakaana tarkoituksena tänään voittaa uppiniskainen käyttöjärjestelmä. Mä vien sen prkl gulagiin jollen muuta. Tunnit kuluvat. Kone johtaa kuten neuvostoliiton jääkiekkojoukkue Suomea aina ennen. Puhelin soi. Vladimir. Aikaa kolmekymmentä minuuttia. Barbacue Vladimirin luona.

Mulla on kyky tutustua ihmisiin helposti. Olen (suht) ulospäinsuuntautunut, vaikka ehkä kuitenkin olisin aika useasti miellummin yksin. Se on vähän paradoksaalista. Mä tiedän, että kulutan kyllä kaiken hapen ympäriltäni ja vielä helposti, mutta se on eri asia. Nyt mulla ei oikeasti ole mitään muutakaan tekemistä, joten barbacue Vladimirin luona on about parasta mitä mä voin kuvitella. Olisi pitänyt kuvitella paremmin.

Vladimir tulee. Antaa mulle lahjan. Sivulaukkujen avaimet. Puhdas paita. Ylipäätään kalsarit. Mä olen jättänyt mun ajohousut ja Lidl-pussillisen alusvaatteita hotellin pesulaan. Mä saan päälleni jotain puhdasta. Olo kuin jouluna. Lähdemme kohti ruokakauppaa.

Ulkomailla on ihanaa käydä erilaisissa ruokakaupoissa, sillä ne kaikki ovat niin erilaisia kuin kotona. Niin tämäkin. Koulu alkaa Kazakstanissa syyskuun alussa. Perheet ovat ostamassa koulutarvikkeita. Me olemme ostamassa lihaa. Kolme kiloa. Perus kasakkisetti kuulemma. Mä en tiedä sanoiko toi liha ”ihahaa” vai ”ammuu” vai ”bää”, mutta paljon sitä on ostoskärryssä… ai niin eilen kun olin syömässä sashlikkia ei ollut yhteistä kieltä tarjoilijan kanssa. ”Sashlik ammuu” – kuitenkin toi mulle lihaa. Joka tapauksessa kauppa on valtava. Tavaraa lapataan kärryyn toisin kuin pula-aikana.

Mä menen kaupan takaosaan katsomaan hyllyjä. Tarkemmin sanottuna vodka hyllyjä. Niitä enemmän kuin yksi. 1000 tengeä, noin pari euroa, ostaisi 85 % vodkahyllyn pulloista. Finlandia on 4x kalliimpaa. Puolalainen ja islantilainen vodka saavat hintakertoimen kahdeksan. Mä en voinut edes kuvitella paljonko vodkapulloja mahtuu maailmaan. Tai Kasakstaniin, mutta vastaus on paljon. Todella paljon. Mä voisin olla tässä kaupassa koko loppuelämäni. Helposti.

Mä yritän maksaa ruokia. Ei onnistu. Olen vieras. Mä yritän kaikkea. Mikään ei auta. Ainoastaan kun he tulevat Suomeen, niin silloin minä sitten. Mä olen vaan häkeltynyt ihmisten vieraanvaraisuudesta ja halusta auttaa. Me tapasimme bensa-asemalla muutama päivä sitten. Välissä tapahtunut vaikka mitä, ja nyt me olemme matkalla grillaamaan yhdessä. Maailma on hyvä niille, jotka sen haluavat olevan hyvä.

Pysähdymme toimistolla. Mulla yksi juttu mopolaukussa. 0 – tähden jallupullo. Tarkoitus oli juoda se Mongoliassa. Mä tuskin ikinä pääsen sinne, mutta haluan viedä sen Vladimirin isälle lahjaksi. 1944 jallupullojen tullessa myyntiin Mika, Rauno ja Väinö hankkivat kukin mulle 10 pulloa. Mä ostanut muutaman sen jälkeen lisää. Viisi+ vuotta sitten hankittu erikoiserä luutnanttijallua on loppusuoralla. Näitä hankittu enemmän. Jollei muuta, niin mun rakas KA (Willen poika) saa ne kaikki. Jos sisältö puuttuu, niin pullot on onneksi edes komeita.

Saan pullon mukaan laukusta. Mietin stooria, millä sen annan. Matka vie kaupungista ulos. Isoja taloja. Vihreitä pihoja. Pian olemme portin edessä. Kaukosäädin avaa ja saavumme pihaan. Vladimirillä on kaksi lasta. Sen lisäksi kaksi kollegaa. Kaikkien perheet ovat paikalla. Samoin isä Marat. Perheen äiti jäi kauppaan töihin.

Marat on lämmennyt mulle. Alussa olin epäilyttävä, nyt en enää. Hän kuuluu ikäpolveen, joka kaipaa Neuvostoliittoa. Silloin kaikki oli paremmin. Myös viholliset. Vladimir on kertonut mun armeija-ajasta. Se kuulemma harashoo. Marat tulee ja antaa mulle käteen oluttölkin. Se on alkua jollekin sellaiselle, minkä muistan (ainakin hatarasti) lopun elämäni. Jos ensimmäinen kysymys oli ”mitä teet silloin kun moposi hajoaa keskellä Kasakstanin maaseutua, et puhu kieltä ja olet yksin jne”. Nyt uusi kysymys on se, ”mitä tunsit silloin kun viides vodkapullo tuotiin pöytään ja kasakkimies kutsuu sinua Brat’iksi”. Brat ei ole sama asia englanniksi kuin se on venäjäksi. Venäjäksi se on veli.

Vähän pikakelausta taaksepäin. Marat menee ylös ja tulee pian takaisin kädessään AK-47. Se annetaan minulle. Voi vain miettiä mitä mä tunnen. Kasakstan on rauhallinen, mutta on täälläkin ääriliikkeitä. Mä en ehkä kuitenkaan ollut ihan valmistautunut tähän. Ase tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja pirun tutulta. Mä osaan purkaa ja koota tän. Nopeasti. Tää ei oo RK 62, mutta kuitenkin samanlainen. Se tekee vaikutuksen, kun ase on osissa aika nopeasti. Takaisinkokoaminen menee myös rivakasti. Mä osaan yhä. Marat on vaikuttunut. Seuraavaksi tuodaan uusi ase. Sama juttu. Pian ollaan metsästyskuvissa. Mä näytän mun nuori vänrikki -kuvaa. Napajäätikötkin olisivat sulaneet.

Meidät huudetaan pöytään. Olen käynyt Maratin kanssa keskustelua Google kääntäjän kanssa. Pääsääntöisesti me olemme hiljaa. ja skoolaamme. Ja nyökyttelemme.. harashoo. Elämä on todella hyvää. Kaikesta huolimatta. Sashlikit saapuvat tikkujen päässä. Tikut kokoa kotoinen lähi-itä. Mä en olisi uskonut, että kypsä liha voi maistua niin hyvätä. On aika ottaa ensimmäinen snapsi. Whiskyä. Perkele. Ainut alkoholi, mistä mä en todellakaan tykkää. Nyt ei olla nirsoja. Onneksi pian tulee toinen pullo. Vodkaa. Kyllä tää tästä.

Mä totean, että nyt on hyvä aika antaa Jallu-pullo Maratille. Kerron pullon taustan. Sota-aikana konjakki vähissä. Tässä sitä on vain väriksi. Mutta tällä selvittiin päälle hyökivästä Krasnaja Armeijasta. Pullon muoto sama kuin original koktail molotovissa. Mun pappa paiskoi niitä kohti T-34’sia Summassa. Lahja toimii kuin kumiluoti mielenosoittajia vastaan. Tosin ei pidä käyttää näitä vertauksia, kuten myöhemmin käy ilmi. Me juomme. Ystävyydelle.

On maljapuheen aika. Se on mun tehtävä. Tulee vähän nopeasti. En ehdi valmistella. Ensimmäinen lause kertoo kaiken mun tilasta nyt – ”sometimes breaking a motor cycle in rural Kazakhstan is a good thing. Without a broken motorcycle, I would not have this experience”. Vladimir kääntää. Kaikki repeävät nauruun. Naiset, lapset, miehet. Puhun myös ihmisten auttamisesta. Vilpittömyydestä ja päivästä bensa-asemalla. Ohikiitävä hetki. Jos se olisi jäänyt tapahtumatta, niin mä en tiedä mitä olisin tehnyt. Mulla on perhe Kasakstanissa.

Marat vastaa. Jos ikinä tulee ongelmia täällä, soita hänelle. Brat… sanoissa on jotain lämmintä ja aitoa. Jotain sellaista, mitä me ei ehkä kotona sanota vieraille. Tai auteta niitä, jotka todella tarvitsevat apua. Joskus on hyvä muistaa, että on paikkoja, jossa olemme todella avuttomia itseksemme.

Pulloja kuluu. Keskustelemme Suomesta, Kasakstanista, kouluista, palkoista, bensan hinnasta ja kaikesta. Vladimir tulkkaa. Kuten myös muualla, alkoholi parantaa ihmisten kykyä ja halua puhua englantia. Tiukaa keskustelua kuivista ja märistä kytkimistä. Miten mopoa kuuluu ajaa. Ja sitten taas skoolataan.

Marat kysyy – ”onko mulla ikinä ollut ongelmia koirien kanssa mopolla ajaessa?”. Itse asiassa on. Pari kuukautta sitten Karhumäessä vastaan lönkötteli hevosenkokoinen koira. Haukkui. Agressiivisesti. Päätti hyökätä. Teki onneksi sen virheen, että vaikka juoksi vastaan, niin halusi tehdä u-käännöksen ja hyökätä takaa. Koira ei pärjää mopon vauhdille. Onneksi. Mä en halua kokea mitä tapahtuu kun aron suden jälkeläinen himoitsee mun leikatun kaulan titaanilevyjä. Tämän kertomisen jälkeen Marat päättää ratkaista ongelman. Menee sisään taloon ja pian mun kädessä on ”todella laillinen” jousiase, jonka päähän ruuvataan koirapommeja. Mä en edes tiennyt, että tälläisiä voi olla olemassa. Toimintaperiaate sama kuin panzerfaustissa. Pakkohan tätä on kokeilla. Ulkona pilkkopimeää. Marat virittää helvetinkoneen ja BANG. Mun korvat soi vieläkin. Silmissä näkyy violettia. Haisee räjähdykselle. Koirat sadan kilometrin säteellä ulvovat… että tämäkin vielä.

Lisää vodkaa. Tuodaan seuraava ase. Sähkökäyttöinen kumiluoteja ampuva pistooli. Ne jutut Venäjästä, Staneista… nyt ymmärrän miksi tullimiehet kysyivät pistoolista – eivät uskoneet, että matkustan ilman. Kumiluoti on raakakumista tehty kova möntti. Marat tuo sentin paksuisen vaneerilevyn. Asettuu neljän metrin päähän ja ampuu. Levyyn tulee kunnon reikä. Sitten on mun vuoro. Sama juttu. Mä en haluaisi olla viranomaisilta vastaanottavalla puolella kun näitä käytetään. Tän osuessa päähän, kateen tai mihin vaan tulee oikeasti tuhoa. Ja kipua.

Mä mietin elämän käänteitä. Mulle on tapahtunut tän noin viidenkymmenen vuoden aikana vaikka mitä. Monta asiaa hyvin. Monta surullista tapahtumaa, mutta tämä päivä, nämä hetket ovat absurdiudessaan omaa luokkaansa. 72 tuntia sitten olin tien päällä kohti Aralskia. Pyörä hajoaa ja nyt olen huoltoasemalla tapaamani kaverin kotona grillaamassa, juomassa vodkaa ja ampumassa helvetinkoneilla… elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein kuin joutsen. Mä uskon, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille, jos ne ovat avoimia ja uteliaita. Tavaraakin tulee kyllä tuulettimeen. Kysymys on miten siitä mennään eteenpäin. RUK’in paras opetus mulle oli seuraava. Tee päätös. Jos päätös on väärä niin tee uusi päätös. Tuleen ei saa jäädä makaamaan. Mä luulen, että näiden 72 tunnin koettelemus on tehnyt musta paremman ihmisen. Niin ainakin toivon. Olen oppinut itsestäni todella paljon. Mihin pystyn ja miten toimin, kun toimiminen on ainut vaihtoehto. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut ihmisten hyvyydestä. Se todella koskettaa mua.

Totean, että nyt paras kosketus voisi olla tyynyn kosketus. Kello on puolen yön ylitse pitkälti. Mun kaverit eivät ole huolissaan. Heidän pomonsa, Marat, ei taatusti tule aamulla aikaisin töihin. Mut pakataan valkoiseen maasturiin mitä lähtee ajamaan Jevgenin vaimo. Jevgeni itse kuorsaa minuutissa takapenkillä. Mä olen hotellin edessä. The curious life of Benjamin Button meets Petteri on saanut taas yhden luvun lisää. En mäkään uskoisi, ellen itse olisi kokenut.