Päivä: 26.8.2019

Uralsk – Aktobe

Kilometrejä 480

Seuraavat pari kolme kirjoitusta käsittelee viime päivien kokemuksia ja koittelemuksia.

Uralskin aamuista ei pitänyt olla mitään kirjoitettavaa, sillä muiden lähdettyä ajamaan aamusta, mä päätin jatkaa nukkumista. Edessä oli ”vain” 480 kilometriä eli ei mitään kiirettä minnekään.

Mun Macbook irtisanoutui suhteesta. Näytössä oli vain valkoista valoa, mutta jos painoi kovaa vasenta alakulmaa, niin varjokuvasta pystyi päättelemään, mitä screenillä näkyi. Kirjoittaminen on vaan suht hankalaa tässä set up’issa. Ikävä asia (tosin jos olisi vain tiennyt mitä tuleman pitää, niin..) ja ajattelin hoitaa uuden koneen vielä Uralskista ennen lähtöä.

Tietokoneita ei kannata mennä ostamaan Kazakstanista. Tää on mun vahva suositukseni koko maailmalle. Ensinnäkin kaikki on venäjäksi- käyttöjärjestelmät, näppäimistöt ja ihan kaikki muukin, joka ei tietenkään olisi ongelma, jos ymmärtäisi venäjää tai osaisi edes kyrilisetaakkoset, mutta jos ei ymmärrä, niin kaikki on inan hankalaa. Tietokoneissa on suht kova vero ja halvimmat Macit maksavat pitkälti toista tonnia. Euroissa, joten on hankittava pc läppäri. Mä en usko, että pystyn kirjoittamaan pc’llä muuta kuin vakavaa tekstiä eli jos sellaisen joudun hankkimaan, niin tästä tulee infoblogi.

Mä yritin tosin ensin löytää ulkoista kannettavaa näyttöä, mutta Uralskin valikoima ei ole ihan sama kuin Amazonin. Tietotekniikan kehitys on syvältä. Miksi kaikkien screenien pitää olla aina vaan isompia ja isompia. Miksi kukaan ei tee enää 14” näyttöjä??? Pienin ulkoinen näyttö, mitä löytyi oli 22” ja se ei mitenkään olisi mahtunut mun reppuun tai mopoon. Myyjä yritti tarjota mulle 30” kaarevaa pelinäyttöä tosissaan ja vaikka kuinka kerroin, että olen mopolla liikkeellä, niin hänen mukaansa mä tarvitsen kuitenkin juuri sellaisen. Ihme, ettei kaveri tarjoa 65″ telkkaria kaiken lisäksi. Lopulta Technodomista löytyi siedettävän hintainen kone ja vaikka tää oli halvinta, mitä heillä oli tarjota, niin Suomessa tällä hinnalla olisi saanut pari tälläistä Lenovoa.

Matkaanlähtö viivästyi kuitenkin kaikesta etsimisestä ihan kunnolla. Kesken ajon mun puhelin hyytyi ja vaikka olinkin ajanut Uralskia pitkin poikin, niin hotellin löytäminen ilman navigaatiota muuttui tunnin harharetkeksi. Samalla koin päivän toisen menetyksen. Mun vasen ajohanska oli tippunut / jäänyt jonnekin. Mulla on ollut kaksi paria punaisia motoguzzi hanskoja. Mä en oikein osaa ajaa muilla. Nyt mulla on kaksi rikkinäistä hanskaa ja yksi ehjä. Mopohanskoihin kiintyy. Sateessa nää värjää mun kädet punaisiksi. Niiden kanssa ajaessa näpit jäätyy ja suojia niissä ei ole yhtään. Mä en tiedä tiestä mistä mä löydän uudet, mutta jostain sellaiset samanlaiset on pakko saada.

Säätämisen lopuksi kello alkoi olla noin 16 ja yht¨äkkiä 480 km alkoi tuntua aika pitkältä. Kaupungista ajo onnistui ilman ihmeellisyyksiä ja tie Aktobeen oli loistavassa kunnossa. Puhelinkin toimi taas ja samalla musiikki. Kaikki oli todella hyvin. Pyörä kävi kuin enkeli ja ajoin reipasta 130 – 140 km tunnissa tiellä, joka on viivasuora ja vähäliikenteinen kunnes…

Vastaantuleva auto vilkauttaa valoja. Ne ei eivät ole ajovaloja, vaan sinisiä ja punaisia poliisivaloja. Virallinen nopeusrajoitus on 90 km/h. Mä mietin, että mitähän tästä tulee kun hiljennän tien viereen ja odotan u-käännöstä tekevää poliisia. Kypärä pois, samoin neopreeni ajohanskat (ne ihan syvältä ja pikkusen kuumat 35 asteessa) ja pois mopon päältä. Kazakkipoliisi tulee kohti ja sanoo jotain. Mä lataan mun koko kieliarsenaalin pöytään. ”Finlandia, njet pa russki”. Kaveri pysähtyy, sanoo jotain, että enkö oikeesti puhu mitään kieltä. Seuraavan sanan ymmärrän – Dokument. Paperit on sivubokseissa. Kun rupean avaamaan laukkuja, niin poliisin kollega sanoo jotain autosta ja poliisi päättääkin vain heilauttaa kättään ja näyttää jatkamaan matkaa… uskomatonta. Mä olisin huutanut riemusta, jos olisin kehdannut. Tyydyn vaan ottamaan selfien ja se jääkin sitten mun iphonen viimeiseksi asiaksi tällä vaelluksella. Puhelin sammuu myöhemmin ajaessa ja ei käynnisty enää koskaan. Matkaa Aktobeen on 350+ km, mulla ei ole suomipuhelinta eikä toista lempihanskaa, mutta en saanut ees sakkoja. Jess.

Kovaa ajaessa bensaa kuluu todella paljon enemmän kuin rauhallisessa ajossa. Olen oppinut, että bensaa on hyvä olla tankissa, muuten voi käydä huonosti. Mutta en tiennyt, että huoltoasemalla voi käydä todella huonosti. Ensimmäinen huoltoasema on 170 km ajon jälkeen ja mun tankki on aika finaalissa. Lämpötilä on varmaan 37 astetta ja aurinko porottaa. Ensimmäisestä asemasta ei saa kuin bensaa. Hyvä, se riittää, sillä mäen päällä on toinen asema, jossa on jonkinmoinen minimart. Pysäytän pyörän, jalka maahan ja kauppaan ostamaan vettä. Pihalla tulee taas ihmistä kysymään pyörästä ja kerron samat jutut näyttämällä kuvaa, jossa on reitti helsingistä vladivostokiin. Kaverit sen kuullessaan pyörittelevät päätään, kuten kaikki tuntuvat tekevän, kun tästä matkasta kertoo. Mä rupeen tekemään lähtöä, kävelen pyörän viereen ja ajattelen nousta satulaan. Ei tarvitse, sillä juuri ennen kuin meinaan heittää jalkani pyörän yli, niin pyörä onkin maassa. Jalan alla oleva asvaltti on pettänyt lämmöstä ja painosta. Pyörän jalka on painanut asvalttiin reiän ja pyörä kaatuu. Kuten ajohanskojakin on vain yksi, niin nyt käsisuojiakaan ei ole paria. Kytkimen kahva menee myös poikki. Prkl. Millä mä saan tän pyörän tässä pystyyn kaikilla näillä kamoilla. On vähän kiire. Samat kaverit, jotka kyselivät pyörästä tulevat pois rekastaan ja neljän kazakkimiehen kanssa me saadaan mopo taas pystyyn. Onneksi mopo kaatui kuin hidastetussa elokuvassa, joten mitään vaurioita ei tule. Kaatumaraudat ottavat sarvien ja laukkujen kanssa ensimmäisenä vastaan, joten maalipintaan ei edes tule vaurioita. Päivä vaan paranee…

Teen viimeisen tankkauspysähdyksen 120 km ennen Aktobeta. Kello on kahdeksan jälkeen. Normaalia säätöä tankkauspisteellä. Valitsen aina bensapumpun, joka on numeroltaan yksi, kaksi tai kolme. Ne numerot mä osaan venäjäksi. 95 oktaaninen bensa on parasta mitä täällä myydään ja sen pumput on yleensä punaisen värisiä. 92 tuleen sinisen pumpun päässä. Koska mun venäjäntuntemus on parasta vallankumouksen ajoista Stalinin kuolemaan 1953, niin punainen on väri, mikä esiintyy sen ajan teksteissä usein ja on senaikaisen armeijan ja monen muunkin etuliitteenä. Krasnaja. Sillä pääsee todella pitkälle kun sanoo dva, krasanaja ja piirtää paperille ”20 liter”, hymyilee ja sanoo Spasibo. Tankki oli normaalia tyhjempi ja koska kaikki maksetaan etukäteen, niin joudun palaamaan takaisin kassaneidin luo ostamaan lisää. Onneksi.

Huoltamon kahvilassa istuu kaveri, joka sanoo jotain venäjäksi. Vastaan, kuten poliisille, ja kaveri vaihtaa yllätykseksi englanniksi. Ei tapahdu täällä kovin usein. Puhutaan pieni hetki. Kerron matkasta ja kaveri sanoo lopulta ”Crazy man with good white teeth”.. niimpä. Lähden pumpulle. Kaveri kutsuu mua kylään taloonsa kun kuulee, että yösija on Aktobe hotellissa. Kiitän kohteliaasti ja totean, joku toinen kerta. Sovittu jo huone jne. puhutaan vielä jotain ja kävelen pyörän luokse. Mun matkapuhelin on vanha iphone 5, mutta se toimii ja siinä on kamera. Huudan kaverille, että otetaanko vielä kuva yhdessä. Muutama selfie ja kaveri pyytää lähettämään ne hänelle. Kirjoittaa numeronsa mulle ja totean, että kun olen hotellissa niin tulee. Lähden liikkeelle enkä vielä tajua, että tämä kohtaaminen tulee muuttamaan niin paljon ja ilman kuvanlähettämiseen tarvittavaa puhelinnumeroa mä olisin ollut niin pahassa pulassa kuin vaan voi olla, mutta siitä myöhemmin.

Aktobeen kuuluu saapua pimeässä. Hotelli on helppo löytää, sillä se on kunnon neuvostokolossi vanhalta ajalta. Niin sisältä kuin ulkoakin. Pyörä parkkiin muiden viereen. Viimeinen kerta vähään aikaan kun näen ne. Huone on sisustettu ennen perestroikaa ja glasnostia. Kylppärin katon poikki menee yläkerran vesiputki ja ammeeseen kiipeäminen vaatii tikkaat. Ihan sama. Mä halun vaan lepäämään, paitsi jostain on saatava ruokaa. Ja aloittaa tutustuminen uuteen Lenovoon, josta käy ilmi, että maan ja kielen vaihtaminen ei onnistu. Ei sitten mitenkään. Mä totean, että menee seuraavaan päivään. Seuraava ajopäivä on pisin, mitä on kalenterissa ollut ja matka menee kohti pienempiä ja pienempiä paikkoja. Mä tartten uuden puhelimen hajonneen tilalle. Hotellin vieressä on Technodom. Sinne aamulla.

(Mä en saa editoitua kuvia tällä, joten niitä postailen sitten kun se onnistuu jollain tavalla).

Quodrilogia osa kaksi.

Aktobe – Karabutak (Piti olla Aralsk)
Kilometrejä 224 km eikä yhtään enempää. Niitä piti olla 630 km

Aamu Aktobessa kuullostaa vähän samalta kuin Aamu Airistolla. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Kazakstan on maailman suurin sisämaavaltio ja maailman yhdenneksi suurin maa. Airisto taas on lähellä Turkua. Mä en oo. Viime päivinä tullut epäilyksiä pääseekö sinne enää koskaan takaisin.

Mä olen päättänyt tänä aamuna olla ajoissa liikkeellä. Siis mun ajoissa eli ennen iltapäivää. Muu porukka lähtenyt jo kahdeksan jälkeen. Mä odotan, että Technodom aukee kello 10 ja olen oven takana heti kun liike aukeaa. Iphone jää samalla tavalla haaveeksi kuin Macbook. Applen hintapolitiikka ei ole Kazakstanystävällinen. Nyt mulla on Android puhelin. Kahdessa päivässä transitio Macbookista ja iphonesta Windows koneeseen ja Sony xperiaan on mulle paljon isompi asia kuin ihmiskunnalle tovi sitten muisteltu N. Armstrongin kuukävely. Tämä ei tule olemaan kuitenkaan pysyvää.

Kamat pyörän päälle ja liikkeelle. Kello ei ole edes puolta päivää. Mä ihan fiiliksissä. Tankkaus. Normaali keskustelu paikallisen poliisin kanssa mopoilusta, reissusta, pään pyörityksestä jne jne. Fiilis muuttuu kun yritän päästä Aktobesta ulos. Se ei oikein ota onnistuakseen. Ei mitenkään. Navigaattori antaa ohjeita korvaan, mutta tie, tai itseasiassa silta, joka vie kaupungista ulos, on tässä kohtaa remontissa ja Mapsme yrittää kuitenkin ohjata mua sinne uudestaan ja uudestaan. Päädyn ajelemaan paikallisa kärrypolkuja talojen takana. Tiet yhtä suurta töyssyä ja kuoppaa. Ihan sama. Mä vaan ajan. Mä en olisi ennen ikinä suostunut edes koittamaan noita teitä tyhjällä pyörällä. Nyt liikutaan 500 kg hujakoilla ja ajaminen ei tuota mitään haastetta. Ehkä mä selviin siitä Mongoliastakin…

Lopulta ulkona kaupungista. Asvaltti alkaa olla aika loppu. Pitkää railoa koko matkan. Ihan sama, mä vaan ajan. Sama pelto, mikä joskus alkoi rajalta, jatkuu yhä. Pyörä liikkuu kauniisti. Ajaessa on tullut useasti mietittyä mitä tekisi, jos mopo hyytyisi tähän? Sitä ajatusleikkiä on ollut kiva tehdä, koska pyörä vaan kulkee ja se ei ole ikinä jättänyt mua tien päälle. Nälkä tosin on, joten mä pysähdyn syömään tienposkeen paikalliseen rekkakuppilaan. Ei ihan ABC. Linjaston ruoka on paikallista ja ainut länsimainen asia on Cokis pullo. Mä en tiedä mitä mä syön, mutta mitä ikinä se onkaan, niin se on tosi hyvää. Sisustus on elegantin punakeltainen ja pihalla lehmät syövät roskia, vaikka pihaan on kauniisti aseteltu rengasystävällisiä luonnonkiviä.

Pyörä käyntiin, kiihdytys tielle, isompaa silmään, kunnes yht¨äkkiä veto häviää pyörästä. Voima ei siirry enää moottorista kardaaniin. Pyörä rullaa, kone käy, mutta veto on kirjaimellisesti pois. On vaikea kuvata sitä epäuskomusta ja epätoivoa, kun yrittää miettiä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan. Pyörä tien viereen ja nousen satulasta, ympärillä ei ole yhtään mitään. Ruokapaikka siintää takana. Viereen pysähtyy ensimmäinen auto. Vanha kazakki mies. Sitten toinen. Meillä ei ole yhteistä kieltä… mä hoen motorbike njet davai¨ta. Vanha mies ottaa autostaan ruuvimeisselin ja rupeaa avamaan jarrunestesäiliötä. Tarkoitus lienee hyvä, mutta kytkinvaijeri ei vaan kulje siitä läheltäkään.

Mulla on tasan yksi numero, minne voin soittaa. Eilinen kaveri huoltoasemalta. Tai soittaisin, jos prepaidissa olisi saldoa. Pikainen sivupolku. Täällä myydään sim kortteja joka paikassa. Saldoa ei juuri ole ja niihin pitää ostaa dataa ja puheaikaa automaatista. Tää olisi ollut hyvä tieto simïä hankittaessa. Vanha mies antaa mulle puhelimensa kun kuulee, että operaattori ilmoittaa, että mun puhelusta ei puuttuvan saldon takia tule mitään. Mä toivon, että kaveri vastaa… ja joo, vastaa. Esittelen itseni (crazy man with white teeth. Good ones) ja pian juttelemme kuin vanhat tutut. Mä kerron mitä tapahtuu ja kaveri kääntää vanhalle miehelle keskustelua. Pian vanha mies hermostuu ja haluaa katkaista puhelun. Käy ilmi, että hänellä ei ole saldoa. Mä annan 1000 Tengeä hänelle. Mies hymyilee etelä-suomalaisen kesäkaupungin keksin veroisesti. Paras kaksi euroinen pitkään aikaan. Vladimir soittaa takaisin. Saan kuulla, että master mekaanikko on tulossa ja jään odottelemaan vanhan miehen kanssa Messiasta.

Mä päätän myös soittaa Guzzi mekaanikolle Suomeen. Marko Nurmi on paras kaveri Suomessa tähän asiaan ja hän on huoltanut mun mopot alusta lähtien. Mä en edes tiedä mitä puhelu Suomeen täältä maksaa. Ihan sama. Naivisti toivon, että Markolla olisi joku ihme konsti, millä pyörä tulisi kuntoon. Kone käy, kaikki hyvin, ei vaan liiku. Markon ensimmäinen diagnoosi osoittautuu myöhemmin oikeaksi. Epäilee kytkinlevyä. Remontti on kuulemma sellainen, että osaava kaveri voi sen tehdä. Autoissa on samanlainen kuiva kytkin. Haaste on vain siinä, että 2012 mallisen Moto Guzzi Stelvion kytkinlevyjä ei kasva missään, eikä niitä myöskään ole täällä, koska Kasakstanissa ei ole yhtään Moto Guzzia. Ei pyörää eikä huoltoa. Eikä muutenkaan yhtään mitään tähän liittyvää.

Mekaanikko-messias ei saavu aasilla vaan Ladalla. Toteaa pian, että tässä ei ole mitään tehtävissä ja pyörä voidaan rullata hänen kotiinsa. Voitte vain kuvitella, että mielessä käy myös ajatus, että mut voidaan varmaan rullata myös samalla. Onneksi kyse on ihan tavallisesta työntöhommasta. Kaveri näyttää tien pientareesta aukeavaa kärryuraa.

Sinne? Sinne. Miehet antavat vauhdin ja kohta pompin pyörän kanssa tien pohjalle. Mitähän seuraavaksi? Miten tästä jatketaan? Oikeasti… Ladan perästä tulee hinausköysi. Mä voin kertoa, että mua ei oo ikinä hinattu mopolla köyden perässä. Mä en olisi halukas sitä edes ikinä kokeilemaan. Jos pakko olisi kokea, niin tasaisella asvaltilla. Ei keskellä kazakstanilaista tien pohjaa, jossa enemmän koloja kuin tasaisuutta. Mulla on vaihtoehtoja tasan yksin. Suostua hinaukseen. Köysi meinataan kiinnittää ensin ehden etuhaarukan ympärille. Mäkin sentään tajuan, että se johtaa kaatumiseen. Nopeasti. Köysi laitetaan kummankin haarukan ympärille ja ainakin nyt teoriassa veto tapahtuu keskeltä pyörää. Teoria ei ole sama kuin käytäntö. Pelottaa ihan perkeleesti. Köysi kiristyy ja pyörä nykähtää liikkeelle. Mä olen hiestä märkä. Kuuma. Hirvittää. Uusi nykäisy. Kolmas ja lopulta tää alkaa sujua. Mä muistan liian hyvin miten pyörää nostettiin pystyyn huoltoasemalla. Siellä oli asvalttia ja neljä miestä. Täällä ei ole. Mutta ei tartte. Mä en kaadu. Päästään talon pihaan ja mun käsketään työntää pyörä talliin.

Mä rupean riisumaan ajovarusteita. Ei pienintäkään ajatusta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mä kaivan takaboksista energiajuoman ja päätän ilmottautua kotiin ja kertoa mitä on tapahtunut. Tulen pois autotallista pihaan, joka on muureilla ympäröity. Great. Mä istun maahan ja mietin mitä tehdä. Paikalle tulee pieni poika. Vähän ajan päästä hänen isosiskonsa. Ikä varmaan kaksitoista. Mä soitan Suomeen. Tyttö ilmoittaa mulle suht hyvällä englannilla, että i want to practise my english with you. Mulla ei ole kauhean paljoa muuta tekemistä. Pian vieressä istuu isoäiti, äiti ja kolmas lapsi. Multa kysytään mikä on kazakstanissa parasta. Mikä huonointa. Mikä on paras kaupunki Venäjällä? Moskova? Miksi. Kysymyksiä rumputulella. Jos tyttö ei tiedä sanaa, niin googlen kääntäjä tietää. Vastaukset tulkataan äidille ja isoäidille.

Puolen tunnin kuluttua isä-mekaanikko tulee takaisin mukanaan kuorma-auto. Mulle kerrotaan, että huomenna mennään takaisin Oktobehen, eli kaupunkiin mistä mä läksin. Pyörä nostetaan autoon (miten?) ja mä pääsen hotelliin. Tai ainakin johonkin yösijaan. Kuorma-auton lava on vähintään puolitoista metriä korkea. Pyörä painaa ilman laukkuja vähän alle 300 kg. Ja se saadaan lavalle miten? Vähämpä mä tiedän. Pihalla on lantakasa. Oikeesti. Siinä on keko, jossa on lantaa ja maata. Pyörä työnnetään kasan päälle. Kasan päälle asetetaan vanha lankunpätkä. Täällä ei ole puita, joten lankunpätkistä pidetään huolta. Lankunpätkä nojaa lavaa vastaan ja vot harashoo, viiden kaverin työntämänä pyörä on kuin onkin lavalla. Talosta haetaan kymmenisen vanhaa autonrengasta. Ne pistetään toiselle sivulle ja Guzzi kaadetaan niiden päälle. Mä en uskoisi, ellen itse näkisi. Sitten otetaan vähän kuvia. Musta ja apupojista. Kazakstanissa ei ole suotavaa ottaa ihmisistä kuvia ilman lupaa. Vanha babushka läksytti mua kunnolla kun otin kuvaa talon pihalta. Kädet ristissä, kirjaimellisesti, pyysin anteeksi ja lopulta täti leppyi. Mutta joo, pikkupojat on eri asia.

Mä kiipeän kamojen kanssa lavalle. Auto lähtee liikkeelle. Ei hajaukaan minne. Mä en tiedä edes missä mä oon. Pienen ajelun jälkeen saavutaan omakotitalon pihaan. Pihalla on katos. Katoksessa on levy ja peittoja. Tämän ilmotetaan olevan mun majapaikka, koska aamulla on lähtö kello kuudelta. Mä oon aika epätoivoinen. Toistan vaan hotel, hotel…. kaveri käskee takaisin autoon. Ajamme mun vanhan ruokapaikan luo. Mä tunnen nä hoodit jo tosi hyvin… mennään kysymään vierestä hotellista onko tilaa. Löytyy yksi Deluxe huone. Kallis. 5000 Tengeä per yö. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Vähän yli kymmenen euroa antaa mulle ison huoneen (oikeesti iso), oman kylpyammeen, nopean internetin ja alakerrassa olevan ravintolan… mun tekisi mieli itkeä. olen vain niin äärimmäisen helpottunut. Turvassa. Mitään ei tapahtunut. Huomenna päästään isompaan kaupunkiin. Pyörä kuorma-autossa ja ventovieraat ihmiset ovat auttaneet mua ilman mitään korvausta, ilman yhteistä kieltä. Maailma on joskus ihmeellinen ja ihmeellisen hyvä.

Mua oikeesti helpottaa. Siihen tunteeseen saataa vaikuttaa myös muutama kylmä olut. Mä istun alakerran baari/ruokasalissa ja katselen ympärilleni. Mä olen Google Mapsin mukaan Karabutakissa. Mä en usko, että tää paikka jää mun holiday destinaatio listan kärkeen, mutta mä tiedän aina, että mun mopo hyytyi täällä. Mä kirjotin toiseen kirjoitukseen George Clooneystä, repusta, moporikosta keskellä ei mitään ja oikeasti sitä tunnetta voi jokainen pohtia, miten itse toimisi jos näin kävisi. Tosin voi myös miettiä miksi ylipäätään pitää ajautua tällaisiin tilanteisiin noin edes teoriatasolla, puhumattakaan käytännössä, mutta silloin jäisi nämä kertomukset kirjoittamatta ja kokematta. Mä olen aika monta kokemusta rikkaampi, mutta mä en ole varma siitä, että pitääkö kaikkea mennä kuitenkaan kokemaan. Edes teoriassa.

Mä oon todella kiitollinen niistä facebook viesteistä ja komenteista mitä mä sain tuona iltana. Vaikka olin yksin, niin en oikeasti tuntenut olevani yksin.

Lopulta päätän, että viimeinen olut on tässä. Olipahan päivä. Aika mennä nukkumaan. Hotellihuoneen lukko ei oikein toimi. En jaksa murehtia. Käyn suihkussa, asetan herätyksen kello 05:30ksi ja päätän mennä nukkumaan ainoastaan herätäkseni seuraavaan…