Samara – Uralsk. Matka 296 km
Valoisa aamu. Mä totesin, että hotellin wifi on riittävä syy jäädä hotellille muiden lähtiessä ajamaan aamusta. Mulla on kolme suunnitelmaa tälle päivälle ajon lisäksi.
- Tankata mopo niin, että mä en joudu työntämään sitä. Mä tiedän, että tää mun bensattomuuteni alkaa olla pateettista, mutta jos 31 litran tankki vetää 30.4 litraa, niin ollaan suhta rajoilla. Taas.
- Tutustua Samaran nähtävyyksiin edes jollain tasolla koska voi olla, että en ole ihan heti tulossa takaisin.
- Saada blogi liveen.
Mä ajattelin, että tästä pitäis varmaan ensin tehdä joku mindmap ja prkl’een design thinking -workshop, sillä eihän plänäys ilman noita ole nykyaikana miteenkään mahdollista toteuttamisesta puhumattakaan. Mä rupean miesmäisesti vaan toteuttamaan ilman suunnitelmaa ja homma tietysti tökkii jo alkumetreillä. WordPress on varmaan hieno jos sitä osaisi käyttää. Edes jollain tavalla. Kuvien laittaminen tekstin joukkoon lisää WordPressin mukaan lukijoiden kiinnostusta. Jos näin on, niin miksi tää herjaa jos mulla on 128 megaa kuvia per postaus. Ei oikein lataudu. Ei hotellin wifistä verkkoon eikä verkosta alas. Pitää hankkia image resizing softa. Oikeesti, ne on demonisia ja perkeleestä. Mistä mä voin tietää, että 1200 x jotain on oikea blogiresoluutio eikä 16 megan kuvat, jotka tulee kamerasta. Ihan sama. Kiroilen. Lataan trial versioita ja buy now softia ja neljän tunnin päästä ei olla lähelläkään valmiita. Hotellista extended checkout’in pyytäminen google translatorilla on kokemus mitä voin suositella kaikille. Vastauksena tulee systemaattisesti. ”checkout twelve”… ruplat ovat kuitenkin ihmeellisiä. Ne mahdollistavat mitä vaan. Myös tunnin lisäajan. Ja siihen sitten vielä parituntia hotellinkahvilan wifiä ja lopulta livenä. Mä en tiennyt, että mun oli pakko ajaa tänne opetellakseni blogisoftaa. Tietenkin tän olisi voinut opetella etukäteen, mutta kuka niin tekisi?
Mä jätän ton mopontankkaus – löydä aukinainen bensa-asema Samarasta kertomuksen väliin ja totean, että nyt voisi pikkuhiljaa lähteä liikkeelle. Lämpötila on 37 astetta. Taas. Ja yhä. Onneksi mä asun Lähi-idässä ja tiedän, että kaikki mahdolliset asiat kannattaa tehdä iltapäivän auringossa, koska se vaan on hienompaa kuin viileämpinä aamupäivän tunteina.
Mä en ikinä ole ollut Kazakstanissa ja jos menee uuteen maahan, niin pitää pukeutua siististi ja mielellään olla puhdas, niin tekee hyvän ensivaikutelman. Mä pistän kauneinta mitä mulla on mukana / omistan päälleni tätä varten, eli TPS’n pelipaidan motocross suojien päälle. Mä oon kutakuinkin aika varma siitä, että olen ensimmäinen ikinä, joka tulee ylittämään Kazakstanin rajan näissä kamoissa. Mä mietin miltä ”Hunajata” tulee kuulostamaan kasakkiarmeijan ensamblella esitettynä. Ennen kuin pääsee Kazakstaniin, niin on päästävä Samaralta ja Venäjältä pois. Se onnistuu päristelemällä.
Päristely on verbi, jonka sanomisessa suu menee hymyyn… mä tiedän, että kaikki kokeilee sitä nyt. Se sana on hauska paitsi jos on r-vika, jolloin se ei välttämättä ole niin hauskaa. Päristelyä tekevät pääsääntöisesti kaksi eri ryhmää. Vauvat ja keski-ikäiset miehet moottoripyörillä. Vauvojen päristely on aika söpöä. Keski-ikäisten miesten suht pateettista, mutta kyllä aika hauskaa.
Päristely paranee melkoisesti moottoripyörillä, joissa äänenvaimentimen sijaan on asennettu äänenvahvistin. Mulla on sellainen. Se toteutetaan vaihtamalla tyhmä tehdasasennettu ja katalysaattorilla varustettu äänenvaimennin rosteriputkeen, jossa ei ole mitään täytettä. Paitsi kanavia äänenvoimakkuuden kasvattamiseen. Lopputuloksena on sietämätön mökä, joka saa korvat särkymään, kanssaihmiset kettuuntumaan ja yleisönosastot täyttymään kirjoituksista. Päristely Etelä-Venäjän teillä on erityisen siistiä, koska niissä ei selkeästi ole kurveja. On vain suoraa tietä ja suht’ hyvää asvalttia. Nopeuden kasvaessa hymy yleensä lisääntyy. Päristelyn saavuttaessa maksimin on todennäköisesti virneen leveys idioottimaisessa laajuudessa. Päristely loppuu esimerkiksi äkkijarrutukseen, tietyöhön, poliisiin tai kaikkiin noihin samaan aikaan. Onneksi Venäjän poliiseja ei kiinnosta mopoilijat, mutta mopoilijaa kiinnostaa tietyöt, joten päristely on parempi lopettaa jossain välissä, ellei halua päristellä kuin vauva loppuelämää vihanneksena. Se ei olisi söpöä. Todellakaan.
Jos joku olisi kertonut mulle, että mä tulen menemään Kazakstaniin joskus, niin se ei olisi ollut yllätys. Jos mulle olisi kerrottu, että se tapahtuu mopolla, niin olisin varmasti ollut ihmeissäni, mutta innostunut. Jos mulle olisi kerrottu, että etuilusta huolimatta rajalla menee kolmisen tuntia aikaa ja kun lopulta pääsen sinne, niin navigaattorissa ei ole Kazakstanin karttaa, on pimeää ja katuvalot on kaikki jääneet asentamatta. Se tieto olisi voinut vaikuttaa matkasuunnitelmiin. Nyt se ei paljoa auta, sillä Uralskiin on matkaa 80+ km ja sinne nyt vaan on päästävä. Onneksi tie on pääsääntöisesti todella hyvässä kunnossa ja mulla on sellanen tunne, että olen oppinut ajamaan aika hyvin. Tunne voi johtua myös siitä, että mä en juurikaan näe mitä tiellä oikeasti on, mutta mä tuudittaudun tunteeseen hyvästä ajotaidosta enkä surkeasta hämäränäöstä.
Rajalla oli mielenkiintoinen insidentti. Niin Venäjän kuin Kazakstanin puolella mulle tehtiin sama kysymys – ”onko sinulla pistooli tavaroissa?”. kysymys ei selvästi ollut aseiden salakuljetuksesta, vaan kummankin maan rajaviranomaiset tuntuivat olevan vilpittömän huolissaan siitä, että mulla ei todellakaan ole asetta täällä mukana.
Lopulta Uralskin valot ottaa mut vastaan kuoppa-asvaltin kanssa. Mapsme löytää mut perille kuulokeohjauksella ja kello on melkein 22 paikallista aikaa. Mä päätän, että jatkossa mä en aja enää pimeessä. Tosin tein ton päätöksen jo Novgorodiin tultaessa ja se piti todella hyvin ainakin neljä päivää. Tai kolme. Hotellin ravintola on kiinni, joten mä lähden etsimään aukiolevaa ravintolaa. Mä oon tehnyt vaatevalinnallani vaikutuksen kazakkeihin, joten mä lähden liikkeelle uikkareissa, vaikka mun ajohousut seisovatkin jo itsekseen pystyssä. Kazakkien harmiksi mulla ei ole punaisia speedoja mukana vyölaukku accessoreilla, vaan sortseilta näyttävät pitkähköt uikkarit. Jos mä olisin järjesänyt mun kassini jollain logiikalla, niin mulla olisi repussa iltoja varten shortsit eikä esimerkiksi repussa olevat villasukat ja turkishanskat. Loppumatkasta mä luulen, että tää tilanne paranee merkittävästi, sillä ainoat puhtaat vaatekappaleet on varmaan noi villasukat ja turkishanskat ja mä en tiedä miten muhun suhtaudutaan, jos ne on ainoat, mitä mulla on päällä… Vladivostok on varmasti liberaali tän suhteen.
Mun koneeni alkaa oikeasti tilttaamaan ja mä yritän löytää Astanasta tai mikä Nur Sultan se nykyään on uuden Mac’in. Täältä löytyy avoinna oleva ruokapaikka. Vieressä olisi myös karaoke baari. Mä jään burgerille paikallisten kissojen kanssa. Huomenna on vaihtoehtoja kaksi – joko lähteä aamulla kello kahdeksan muiden kanssa tai ”vähän myöhemmin” ja ajella yksin. Jos valitsen jälkimmäisen, niin oliskohan se hyvä idea… miten niin mä tulen kääntämään kylkeä kello kahdeksan… tosin mä tartten kazakstanilaisen sim’in joten mullahan on syy nukkua. Ja ajaa sitten taas pimeässä. Prkl mun touhuja….
SONY DSC 
SONY DSC 
SONY DSC 
SONY DSC 
SONY DSC 
Videot on satunnaisia ja kuvattu läppärin screeniltä, koska mä vaan en jaksa editoida mitään just nyt. Alkuperäiset on 4k kamaa ja jos joku haluaa, niin matkan lopussa mulla varmaan triljoona gigaa vastaavia otoksia, niin ne saa kaikki tulla katsomaan mun elokuvafestivaaleille.
Kamera on kiinni mopon tuulilasissa. Schumacherin kohtalon välttämiseksi en kuvaa kypäräkameralla. Videot tärisevät, koska pyörä tärisee. Näistä näkee osaksi missä ja miten täällä liikutaan.