Päivä: 19.8.2019

Spassk – Samara 620 km

Jos tietäisi miten päivä loppuu, niin miten se pitäisi elää aamusta lähtien? Mä tiedän, että tänä aamuna jos joku olisi aseella uhaten pakottanut mut nukkumaan lisää, niin olisin sen tehnyt. Mielelläni. Kello soi 05:52 Spasskin aikaa. Aikavyöhykkeestä riippumatta se on aina aikaisin. Hotelli oli venäläiseen tapaan tehnyt aamiaisen (sitä ei ollut) ja päivän riipaisu kohti Samaraa alkoi ilman kahvia. Toisaalta 600 kilometriä edessä, kuka kahvia tarvitsee.. paitsi ehkä se kalmukki kuorma-autokuski, jonka etupää viilsi kymmenen sentin päästä mun pyörän takalaukkua ohitustilanteessa, mutta se on ihan eri asia.

Putinista voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa hän on laittanut venäjän tiet aika hyvään kuntoon. Tiet samassa kunnossa kuin keskustalaisissa kunnissa Pohjanmaalla ilman mauripekkarisia. Ei mitään ongelmia ja kilometrit taittuvat aika rivakkaasti. Tosin tähän aikaan ei muutenkaan ole liikennettä, mutta se ei poista mitään Vladimirin aikaansaannoksista. 

Turkuun on matkaa jo 2000+ kilometriä ja sen huomaa siitä, että väestöpohja eroaa merkittävästi kotimaisesta. Samoin autojen kattotelineisiin on ahdettu pikkuisen enemmän tavaraa kuin tieliikennelaki sallisi. Lada, jonka katon tavaramäärä ylittää Impivaaran uimahallin hyppylavan 3 metrin korkeuden, on vaikuttava näky. Mä en haluaisi olla sen auton kyydissä sivutuulessa, mutta mä haluisin kyllä saada saman aron tyttöjen tekemän kazakkiaamiaisen koska vaan uudestaan. Se ei ollut ihan vegelistalta valittu.

Pyörät on parkissa paikallisen bajamajan edessä. Mä kuvittelin nähneeni pahimman vastaavan tänä kesänä Sandarmohissa ja jos banaali vertaus sallitaan, niin se haisi enemmän kuin ammutut ruumiit. Tämä voittaa senkin koska vaan. Mä ajan joka tapuksessa Vicks Vaporia nenän alla kun mun ajopaita tuoksuu jo vienosti venäjältä, mutta onneksi tähän ei voi laittaa liitteenä hajua, sillä mitkään sanat eivät tee kyseiselle rakennelmalle oikeutta. Eikä mun ajopaidalle. Ei vaikka ajaisi kaksisataa kilometriä siitä poispäin.

Väestön etnisyysperän lisäksi muuttuu lämpötila. Se lähenee 35 astetta. Onneksi mulla on mukana kahdet talviturkisajohanskat sekä pari villapaitaa. Niille on todella käyttöä sivubokseissa. Huomenna mä siirryn endurotakkiin, sillä normaali ajoasu on vaan liikaa. Bensataukojen lisäksi pitää pysähtyä juomaan. Vettä. Ja joka pysähdyksen jälkeen lämpötila vaan jatkaa nousuaan. Onneksi mä tykkään lämpimästä. Right…

Me ajetaan yhä rivakammin, koska tarkoitus on päästä Toljatin automuseoon ennen sulkemisaikaa. Mä jään porukasta pois, koska haluan päästä kuvamaan tien vieressä olevaa hylättyä rauniokirkkoa. Se jää haaveeksi, sillä ”tie” sinne on pehmeää hiekkaa (millä ihmeellä selviää Mongoliasta kysyn vaan..) ja koska olen yksin, niin pyörän nostaminen pystyyn olisi mahdotonta, joten tyydyn kuvaamaan peltoja. Ne ei lopu ihan heti. Hyvä puoli on se, että saan ajaa yksin loppumatkan. Muodostelma-ajo on ihan jees, mutta aika stressaavaa. Etäisyydet kasvavat ja sen seurauksena tulee kiihdytystä ja jarrutusta toistensa perään. Yksin ajo on ihan erilaista.

Mä saavun lopulta Toljattiin. Kilometrien lasku laaksoon, jossa odottaa tietyö toisensa jälkeen lisättynä parilla kiertotiellä. Onneksi olin hukannut navigaatorin pallonivelen, joten mulla ei hajuakaan siitä, minne pitäisi mennä ja missä se automuseo on. Mä missaan sen rampin mistä sinne pitäisi ajaa ja löydän itseni toisen kaverin kanssa kaupungin ulkopuolelta. Museo oli kiinni (knew it alla long), joten ei haittaa päästä Samaraan alkuiltapäivästä. Jos tämä olisi matkablogi, niin kertoisin kaiken Samarasta, Venäjän avaruuskeskuksesta ja Volgan rannalla olevasta kaupungista, mutta koska tämä ei ole matkablogi, niin tiedot löytyvät Wikipediasta. Kaupunki on iso. Kuuma. Ja helvetin sokkeloinen. Lopulta hotelli löytyy. Samoin huoneessa oleva suihku. Ja hotellin vieressä sijaitsevan ravintolan kylmä olut. On hetkiä, milloin olut on maistunut paremmalta kuin tänään, mutta niitä on noin kolme. Tämä voittaa aika monta aiempaa. Lämpötila on 37 astetta.

Volga on tässä kohtaa kilometrin leveä. Jokilaiva lähtee risteilylle ja köysien irrotessa soi Nuorten armeija kuoroesityksenä. Vastaa kutakuinkin sitä, että Silja Linen lähtiessä Turun satamasta soitettaisiin Jääkärin marssia. Mä niin myyn ton idean laivayhtiölle. Tai persuille. Kesken dinnerin katson kuitenkin Linkedin’iä ainoastaan todetakseni, että maailmassa on tasauspäiviä ja karma toimii. Niin ikään saan toisen viestin, jossa vanhat väärinkäsitykset painuvat unholaan ja mun mieleni valtaa juuri sellainen tunne, jossa tuntee, että tänään kaikki on todella, todella hyvin. Mä kuplin. Onnesta ja ilosta. Päivä, jonka piti olla puuduttavampi kuin Saksan armeija siirtymämarssi, onkin saanut täysin erilaisen lopun kuin se tunne millä se alkoi. Loppuillan poltan shishaa ja katson Volgaa. Mä olen niin onnekas. Nyt uneen. Aamulla rajalle ja Kazakstaniin. What could go wrong?

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

•